LukuVarkaus 2011 Reeta Aarniolle

Varkautelaiset lapset tekivät sen jälleen – eli valitsivat viisaasti tämänvuotisen LukuVarkaus –palkinnon voittajaksi Reeta Aarnion lastenromaanin Virvatulen vartijat (Otava 2010). Aarnion kirja oli Sari Peltoniemen Kissataksin ohella toinen Rouva Huun omista voittajakandidaateista.

Mukana kisassa olivat myös Siri Kolun Finlandia Junior -palkittu Me Rosvolat (jonka toinen osa Me Rosvolat ja konnakaraoke on juuri ilmestynyt) sekä Johanna Arolan Henkka, supersankari, Kirsti Ellilän Reetta ja linnan vangit, Nina Hakalahden Tuukka-Omar ja Tuija Lehtisen Vauhdin hurmaa, vintiöt.

Varkauden vuotuisesti vaihtuvaa lapsiraatia voi pitää lahjomattomana: se ei ole koskaan valinnut median jo valmiiksi rummuttamaa lastenromaania, vaan on aina osannut valita laadukkaan teoksen mediahässäkän ulkopuolelta.

Lapsista koostunut raati piti Aarnion kirjaa todella jännittävänä ja se nostatti kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Raatilaiset pitivät erityisesti siitä, että kirjasta löytyy monipuolisesti kaikkea tätä: huumoria, jännitystä, rakkautta, huimaa seikkailua.

Yksi raatilaisista totesi: ”Hyvää fantasiaa. En oikein keksi arvioimista, sillä kirja täytti kaikki odotukset”. Toinen totesi kirjan olevan vertaansa vailla, ja kolmas totesi, että kirja on ”ihan hyvä”.

Voittajan valinta oli kaikille kuudelle raatilaiselle helppoa, koska valittiin yksituumaisesti paras, hauskin ja jännittävin. Tosin yksi raatilainen sanoi, että lopullinen valinta kahden kirjan välillä oli tukala. Yksi raatilaisista totesi, että tiesi parhaan kirjan jo takakansitekstin lukemisen jälkeen. Tällainen kommentti antaa toivottavasti uutta pontta kustantajien markkinointiosastoille: kirjan takakansitekstillä on iso merkitys lukupäätöksen syntymiseen.

LukuVarkaus-lapsiraatiin kuuluivat puheenjohtajana Nemo Kauhanen ja jäseninä Tatu Karvinen, Taru Pesonen, Henni Ekola, Emma Pulkkinen ja Saada Suhonen.

Palkinnon arvo on 3500 euroa ja sen ovat perustaneet yhdessä Varkauden kaupunki ja Stora Enso Oyj.

Virvatulen vartijat on arvioitu Lastenkirjahyllyssä viime vuoden marraskuussa. Rouva Huu onnittelee voittajaa.

Kielenkäyttö lipsuu teinitytön tunteenpurkauksessa

Terhi Friman: Mummien ei kuulu koskaan kuolla. LK-julkaisut 2011. 57 sivua. Kansikuva Marja Seppälä.
















Tamperelaisen free lance -toimittajan Terhi Frimanin esikoisromaanin Mummien ei kuulu koskaan kuolla teema on samaan aikaan puhki kulunut ja silti tuore. Isovanhempien ja lastenlasten suhteesta on kirjoitettu lukuisia kasvuromaaneja, joista ainakin rouva Huun mieleen ovat jääneet erityisesti Timo Parvelan Poika (Tammi 1989) ja Hannele Huovin Tuliraja (Tammi 1994).

Isovanhemmat ottavat usein nuortenromaaneissa varsinaisten huoltajien roolin, kun nämä eivät kiireiltään tai oman kypsymättömyytensä takia pysty huolehtimaan jälkikasvustaan. Mummien ja ukkien elämä ei enää pyöri kellon ja menestyksen oravanpyörän ympärillä ja niinpä heillä on myös herkkyyttä nähdä nuoren kasvukipujen taakse.

Frimanin nuortenromaanin 15-vuotiaalla Jonnalla ei tosin ole ollut kovin kiinteää tunnesidettä äidinäitiinsä, joka kuolee tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa. Ristiinan mummilassa on vierailtu aina koko perheen voimin.

Mummin merkitys kirkastuu Jonnalle oikeastaan vasta äkillisen menetyksen jälkeen. Tyttö kiinnostuu mummista ihmisenä ja oivaltaa – vanhojen kirjeiden ja päiväkirjojen kautta – että mummikin on ollut joskus nuori ja rakastunut.

Jonna herää suruunsa verkkaisesti ja toimii aluksi perheen ainoana rationaalina ja toimintakykynsä säilyttävänä jäsenenä, kun äiti ja pikkusisko ovat poissa tolaltaan:

Äiti ja Niina itkivät vähän väliä. Äiti soitteli veljelleen muutaman kerran ja kertaisi tapahtua vaikka tiedossahan ne jo olivat. Ehkä ihminen toimii luonnostaan noin, kun se on järkyttynyt. Lopulta otin äidin roolin ja komensin ne molemmat iltapalalle ja nukkumaan. Halusin itsekin jo omaan sänkyyn, omaan rauhaan, ja sitä paitsi kellokin oli vaikka kuinka paljon.

Läheisen kuolemasta huolimatta elämä jatkuu. Jonna ihastuu äkkiarvaamatta rinnakkaisluokan Miksuun ja suru mummin kuolemasta hiipuu vähin erin kesän kuluessa enemmän taka-alalle.

Romaanin kerronta rakentuu Jonnan puhekielisestä minä-kerronnasta, joka on kaikessa lakonisuudessaan ja teinityttömäisessä dramaattisuudessaan kohtalaisen aitoa.

Teksti on ladottu turhan tiuhaan ja pienellä fontilla, marginaalit jäävät lähes olemattomiksi. Onko kyse paperinsäästöstä vai mistä lie ekonomisuudesta, mutta tällainen ladonta tekee karhunpalveluksen lukuelämykselle. Kirjaan on jäänyt myös harmillisen paljon lyönti- tai huolimattomuusvirheitä, jotka kustannustoimittajan editoinnilla olisi saanut helposti pois.

Suurimman kömmähdyksen Friman säästää kirjan loppuhuipennukseen. Miksun ja Jonnan suhteeseen tulee ensimmäinen särö. Jonna näkee poikaystävänsä kaupungilla vieraan tytön seurassa.

-- Samassa huomasin, että hän ei todellakaan ollut yksin. Miksu istui nokatusten ryhdikkään, mustan tytön kanssa. Ei saatana. Tyttö hymyili niin että koko hammaskalusto hohti mustaa ihoa vasten. Sillä oli yllä avonainen vaaleanpunainen toppi. Se oli hyvännäköinen mimmi. Niillä kahdella näytti olevan niin vitun kivaa.

Jonna lietsoo raivoaan vielä entisestään, kun Miksu kutsuu hänet istumaan iltaa pizzeriaan:

-- Jumankauta! Että on tyypillä otsaa! Laitella tekstareita vaikka on juuri istunut kahvilla neekerin kanssa! Äiti on kyllä sanonut, että neekeri on ruma sana, mutta tässä tilanteessa saa olla ilkeä ja vaikka rasisti. Neekeri mikä neekeri. Varmaan jostain Hervannan lähiöstä, suomalaisella sosiaaliavulla elävä naurettava tyyppi. Ei varmasti osaisi kunnolla suomea eikä ikinä pääsisi lukioon eikä amikseen.

Noh. Otavan 1920-luvun Poikien seikkailukirjaston kirjoissa kelmit olivat aina ulkomaalaisia ja sotaa kuvaavissa kirjoissa venäläisiä ryssiteltiin vallan pidäkkeettömästi. Ja edelleen monissa kotimaisissa dekkareissa ja agenttiseikkailuissa pahimmat rötöstelijät tulevat aina rajan takaa. Mutta kotimainen moderni nuortenromaani on ollut tähän asti äärimmäisen tarkka sanavalinnoistaan. Rasismia on käsitelty sekä sortajan että sorretun näkökulmasta (esim. Terhi Rannelan Puhdas valkoinen, WSOY2004, Kari Levolan Dumdum, Tammi 1998, Marja-Leena Tiaisen Pikkuskini, Tammi 2002, ja Alex-sarja, Tammi 2006–2008), mutta aina lopputulemana on ollut suvaitsevainen, mutta pönäkkää opettavaisuutta karttava sanoma.

Seuralainen paljastuu sittemmin Miksun serkkutytöksi, joka on adoptoitu Keniasta.

Jonnan tunteenpärskäystä ei voi lukea vain teini-ikäisen spontaanina tunnemyrskynä, joka laantuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Jonnan n-nimittelyt vetävät sananmukaisesti maton suvaitsevaisuuskasvatuksen alta.

Yleiskustantajalla tällainen verbaalinen mielenkuoha tuskin olisi mennyt nikottelematta läpi.

Pingviinihupailu jäätiköllä ja runoriehaa Tampereella

Jean-Luc Fromental & Joëlle Jolivet: 10 pikku pingviniä. Ulkoasu Gérard Lo Monaco, Les Associés réunis. Paperileikkauksen suunnittelu Bernad Duisit. Suomentanut Katariina Heilala. 22 sivua. Otava 2011.





Korvaukseksi eilisestä peräti hikisestä Lastenkirjahyllyssä esitellystä Vaarin kinnas –kirjasta paremmin hellepäivään sopiva ranskalainen näyttämökirja 10 pikku pingviiniä.

Se on raikas todiste siitä, kuinka hauskoja ja alati uudistuvia taidonnäytteitä näyttämökirjojen asiantuntijat ja "paperileikkaukseen erikoistuneet insinöörit" saavat aikaan.

10 pikku pingviiniä ammentaa samasta perinteestä kuin vanha brittiläinen lastenloru "Kymmenestä pienestä neekeripojasta", joka antoi aikoinaan innoitusta Agatha Christielle hänen dekkariinsa Eikä yksikään pelastunut (alk. 1939). Lorussa pojat vähenevät yksi kerrallaan traagisin seurauksin. Myös Laura Latvala on Pikku Marjan eläinkirjan (1947) runossa Otto-pojan kaneista hyödyntävät samaa rakennetta.




Pingviinikirjan tyylilaji on toki Christietä – ja Laura Latvalaakin – paljon kevyempi. Jäätikön pingviinit katoavat yksi kerrallaan: yksi humpsahtaa keilan osumasta avantoon, toinen joutuu valaan pyrstön töytäisemäksi, kolmas päätyy pingviinipaistiksi, neljäs hautautuu sulavan iglun alle, viides joutuu tuulenpuhurin vietäväksi ja niin edelleen. Jäljellä on lopulta vain yksi:

1 tuhma pikku pingviini värjötti kylmissänsä yksin.
Se mieluummin olisi kaverin kanssa ollut vieretyksin.
Se lähti matkaan, kun itseksensä ei halunnut enää olla.
Näin pingviinejä lopulta oli kokonaista…

Mutta äläpäs huoli. Pingviinit nimittäin onnistuvat juksaamaan kirjan lukijaa, ja loppu on tietysti onnellinen. Hauskan juonen lomassa opetellaan vaivihkaa myös lukusanoja ja laskemista.

Liikettä, yllätyksiä ja muuttuvia maisemia luodaan erilaisten vetoliuskojen ja kolmiulotteiseksi nousevan näyttämömekanismin avulla. Kirjan suhteellisen pieni koko (20 x 17 cm) on miellyttävä ja voi myös edistää kirjan säilymistä pidempään ehjänä… tai sitten ei.

Kaarina Heilalan suomentamat riimit ovat monin paikoin viihdyttäviä, joskin usein turhan pitkiä rytmin ja nasevuuden kannalta.


Kuluvalla viikolla järjestetään Tampereella toista kertaa Runokaupunki-festivaali, joka levittää runoa ympäri kaupunkia 12. kesäkuuta asti.

Tänään torstaina järjestetään kiinnostavalta kuulostava Kirjailija mediassa -keskustelutilaisuus Tampereen Teatterin kupeessa sijaitsevassa Kulttuuriravintola Kivessä. Mukana keskustelemassa ovat kirjailija Päivi Alasalmi, tutkija Tarja-Liisa Hypén Tampereen yliopistosta, WSOY:n kaunokirjallisuuden kustantaja ja WSOY:n johtoryhmän jäsen Harri Virtanen, Aamulehden uutispäällikko Matti Posio, taiteilijaprofessori Risto Ahti sekä kirjailija ja kustantaja J.K. Ihalainen. Tilaisuuden juontaa Maila-Katriina Tuominen.

Lauantainen Annikin runofestivaali on siirretty Annikinkadun korttelin remontin vuoksi Tampereen ydinkeskustaan Finlaysonin tehdasalueelle Väinö Linnan aukiolle ja lapsille suunnatut tapahtumat on keskitetty kaikki lauantaiksi.

Festivaalialueen laidalla sijaitsevan Työväenmuseo Werstaan toisen kerroksen Työväentalossa on mahdollisuus kuunnella lauantaina

Klo 11.30 alkaen Rouva Pöljänderin runotoosaa ja
klo 14.30 Mona Ratalahti esittää sanoittamiaan ja Sami Sippolan säveltämiä lastenlauluja Koistisen porukan sästyksellä. Alle 12-vuotiaat pääsevät runofestivaaleille ilmaiseksi. Muille liput maksavat 3,5 €.

Koomikko, klovni ja performanssitaitelija Mona Ratalahti vastaa lasten runo-ohjelmasta esiintyen rouva Pöljänderin hahmossa ja esittää sanoittamiaan lastenlauluja Jazz trio Black Motorin muusikoista koostuvan Koistisen porukan säestyksellä.

Runotoosa on rouva Pöljänderin runohetki, jossa kerrotaan Merja Salosen ja Mona Ratalahden uusia ja interaktiivisia leikkirunoja. Rouva Pöljänderin taskusta voi myös vetää nokialaisten lasten tekemiä runoja tai mennä runotoosaan esityksen ajaksi.

Annikin Runofestivaalin tapahtumapaikan Väinö Linnan aukion välittömässä läheisyydessä sijaitseva Lastenkulttuurikeskus Rulla (Finlaysoninkuja 6) järjestää myös runofestivaalipäivänä omaa runo-ohjelmaa lapsille. Ohjelma sisältää lasten runotyöpajan ja runoilijavierailuita.

Rullan estradilla esiintyvät
klo
12.30 Kirsi Kunnas

klo 13.15 Petra Heikkilä

klo 14.00 Kaija Pispa

Rullassa lauantaina klo 11.00-16.00 myös "Runoräätälit" -työpaja, jossa lapset pääsevät askartelemaan oman, kosketeltavan runokuvan. Työpajamaksu 1 €.