viisaita valintoja

Rouva Huu on saanut  hyreksiä ilosta lukiessaan Taiteen edistämiskeskuksen taideneuvoston tänään julkistamista eri taiteenalojen uusista toimikunnista.

Valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajaksi on seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi nimitetty lasten- ja nuortenkirjakentän aktiivi, kirjailija Siri Kolu Vantaalta ja jäseneksi lasten- ja nuortenkirjailija Sari Peltoniemi Lempäälästä.

Muut jäsenet ovat FT, tutkija Juri Joensuu,  kirjailija Risto Ahti, kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto, suomentaja Juhani Lindholm, koulutuspäällikkö Olli Mäkinen, kirjailija Mikko Rimminen ja kirjailija Hannele Mikaela Taivassalo. Mäkinen ja Taivassalo olivat mukana myös aiemmassa kirjallisuustoimikunnassa.

Rouva Huu oli valtion kirjallisuustoimikunnassa viimeiset kuusi vuotta vastuualueena lasten- ja nuortenkirjallisuus. 

Toivotan uusille jäsenille viisautta, voimia ja rohkeutta tehdä kauaskantoisia linjauksia paitsi lasten- ja nuortenkirjallisuuden  niin myös koko suomalaisen kirjallisuuden suhteen!

Lasten- ja nuortenkirjailijana meritoituneen Siri Kolun valinta valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajaksi ei ole historian saatossa mikään harvinaisuus: myös lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Parkkinen on toiminut kirjallisuustoimikunnan johdossa vuosina 2001–2003.  

Ennakkoon Taiteen edistämiskeskuksessa oli paineita myös pienentää toimikuntien jäsenmäärää: onneksi leikkaus ei toteutunut kirjallisuustoimikunnan osalta, sillä  myös uudessa kirjallisuustoimikunnassa on  kahdeksan jäsentä. 

Kulutuskriittisiä kuvakirjoja meille kaikille, jotka haluamme kaiken

  

Ystäväni Elina vinkkasi The Guardianissa alkuviikosta julkaistusta toimittaja Alison Floodin artikkelista Are children´s books reinforcing materialism? 

Yhdysvaltalainen ympäristöntutkimuksen opiskelija Rachel Franz Vermontin yliopistosta on tehnyt opinnäytteen Cultivating Little Consumers: How Picture Books Influence Materialism in Children, jossa hän on analysoinut vuosina 1998–2012 ilmestyneiden 30 kuvakirjan sisältöä kulutuskriittisin silmin. Franz syyttää lasten kuvakirjoja kulutuksen lietsonnasta.

Franz paheksuu tutkimuksessaan muun muassa sitä, kuinka 0–6-vuotiaille suunnatuissa kuvakirjoissa keskitytään kuvaamaan valtaisia leluvuoria sekä kannustetaan kuluttamiseen ja suoranaiseen ahneuteen kaiken materian suhteen. Tutkimusaineistoksi valituissa kuvakirjoissa tavaroiden omistaminen on onnen edellytys.

Franzin sisällönanalyysiin perustuvat tutkimustulokset vaikuttavat aika yksioikoisilta Guardianin artikkelin referoinnin pohjalta, mutta hänen tavoitteensa ravistella vallitsevia asenteita on sinänsä tolkullinen: Franzin  mielestä lastenkirjojen tehtävä ei niinkään ole heijastella lapsuuden olemusta, vaan pikemminkin käyttää valtaa ja vaikuttaa vallitsevaan todellisuuteen. 

Kirjailijoiden, kuvittajien, kustantajien ja muiden lastenkirjallisuuden parissa työskentelevien olisi siis tiedostettava tämä tehdessään kirjoja lapsille. Heidän tulisi kyseenalaistaa vallitsevat normit ja herättää lapsissa kriittistä ajattelua.

Ainoa Franzin tutkimusaineistosta mainittu, Suomessakin tuttu kuvakirja on Jon Klassenin I Want My Hat Back, eli  Haluan hattuni takaisin, joka on aiemmin arvioitu Lastenkirjahyllyssä. Siinä karhu on valmis hyvinkin dramaattisiin tekoihin saadakseen sille rakkaan hatun takaisin.

Yhdysvaltalainen opinnäytetyö on rikka rokassa. 

Kyynisyyteen aika-ajoin  taipuvaisena ihmisenä rouva Huu haluaisi lastenkirjojen sijasta asettaa amerikkalaisen mainos- ja media-alan luupin alle: kuinka media muokkaa lapsuudesta aikuisten ideologian mukaista irvikuvaa ja mitä hallaa se tekee lapsille ja lapsuudelle ylisummaan?

Ohessa rouva Huun muistinvaraisina poimintoina esimerkkejä kuvakirjoista, joissa herätellään lapsen kulutuskriittisyyttä ja annetaan asennekasvatusta liittyen myös tunnekasvatukseen ja oikeustajuun. 

Näiden kirjojen lisäksi kannattaa muistaa myös Johanna Venhon ja Annastiina Syväjärven viime vuonna ilmestynyt kuvakirja Yllin kyllin, joka on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.

Crista Kempter  & Frauke Weldin: Herra Jänis ja rouva Karhu juhlivat. Suom. Rauna Sirola. 25 sivua. Lasten Keskus 2012.

Jäniksellä on syntymäpäivä, mutta se ei halua viettää sitä mitenkään erityisesti. 

Karhu viis veisaa jäniksen toiveesta viettää hiljaisia synttäreitä kahden kesken ja ryhtyy valmistelemaan syntymäpäiväkakkua. 

Vaan kuinkas käykään: hunaja hupenee karhun omaan suuhun ja munatkin ovat loppuneet, eli se siitä kakun leipomisesta. Karhu on myös kateellinen jäniksen saamista lahjoista. Mutta vähin erin karhu ymmärtää, että myös juhlien järjestäminen on lysti sinänsä, ja tietysti jäniskin on viimein iloinen karhun yllätysjuhlista!

Eva Eriksson: Teemun uusi takki. Suomentanut Hannele Huovi. 43 sivua. Weilin+Göös 1987.

1980-lukulainen ruotsalainen lapsipsykologia osoittaa jälleen terävyytensä ja aikaa uhmaavan otteensa. 

Kuvitettu lastenromaani hiljattain lukemaan oppineille on vallan kuranttia luettavaa myös 2000-luvulla.

Teemun äiti hankkii pojalleen uuden takin, jossa on kaksirivinen napitus. Se herättää hämmennystä koulukavereissa ja joku keksii, että se on tyttöjen takki. 

Teemu häpeää erilaista takkiaan ja piilottaa sen roskiksen taakse koko koulupäiväksi. Hän mieluummin kärsii vilusta kuin pitää moista takkia! Teemu yrittää nujuuttaa takkinsa rikki, jotta välttyisi käytämästä sitä enää koskaan.

Seuraavana päivänä koulussa Teemu hämmästyy: kaikilla luokkakavereilla, sekä tytöillä että pojilla, on samanlainen kaksirivinen takki. Kaikki ovat halunneet ostaa Vehviläisen alennusmyynnistä sellaisen takin!

Anneli Kanto & Noora Katto: Perttu Virtanen ja kauhea kateus. Karisto 2012.

Kolmevuotiaan Pertun on vaikea kestää siskon syntymäpäivän aikaan saamaa huomiota. Hän protestoi, murjottaa ja kenkkuilee parhaansa mukaan. Ja sisuuntuneena siitä, että kukaan ei huomaa hänen jurotustaan, Perttu päättää karata kotoa ja nappaa siskon pyörän lupaa kysymättä ja polkee aina Ruotsiin asti. 

Onneksi isosisko saa Pertun kiinni, ja tukala tilanne raukeaa yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.

Giuseppe Caliceti & Mara Cerri: Täydellinen tyttö. Suomentanut Erkki Somersalo. 27 sivua. Lasten Keskus 2006.

Tämä on moniulotteisuutensa takia yksi rouva Huun kestosuosikeista.

Kuvakirja kertoo Sofiasta, joka kelpuuttaa leikkikaverikseen vain itsensä näköisen ja tismalleen samalla tavalla asioista ajattelevan tytön. 

Sofia suhtautuu ylimielisesti kaikkiin ikätovereihinsa ja päätyy lopulta ovelle, jossa lukee ”Kerhohuone tytöille, jotka ovat pitkiä ja hoikkia, joilla on lenkkitossut, kello oikeassa ranteessa, silmät pyöreät ja vihreät, joilla on silmälasit, joiden  hiukset ovat suorat ja vaaleat, ja joiden kolme vasemman käden kynttä on lakattu vihreäksi”.

”Juuri kuin minua varten!” huudahti Sofia. ”Nyt en enää joudu olemaan yksin! Lopultakin löydän mukavia ystäviä ja voin elää onnellisena heidän kanssaan!”

Pienen huoneen seinällä on peili, josta Sofia näkee omat kasvonsa. Silloin tyttö havahtuu, katsoo ikkunasta ulos ja näkee pihalla leikkiviä lapsia, jotka kaikki ovat eri näköisiä persoonia. Sofia lähtee ulos ja liittyy heidän seuraansa.

Nykylasten ulkonäköpaineita, yhdenmukaisuuden vaatimuksia, suoranaista narsismia ja täydellisyyden tavoittelua käsitellään kuvakirjassa keskusteluun herättävällä ja oivaltavalla tavalla.

Lucy Cousins: Minä olen paras. Suom. Anneli Heimonen. 30 sivua. WSOY 2010.

Maisa-kirjoistaan tutun Lucy Cousinsin itsenäinen kuvakirja, joka opettaa lapselle nöyrtymistä, mutta myös iloa omista vahvuuksista. Pieni koiranpentu tuntee kaikkivoipaisuutta suhteessa ystäviinsä:

”Minä rakastan heitä. He ovat kaikki loistavia, mutta minä olen paras”. 

Ystävät protestoivat koiran asennetta ja kääntävät näkökulmaa toiseksi esittelemällä koiralle omia avujaan. Koira masentuu ja tajuaa lopulta käyttäytyneensä hölmösti:

”Minä olen ihan surkea kaikessa. Minä olen vain tyhmä KEHUSKELIJA. Minulla ei ole edes siipiä. Ja minä olen ilkeä ystävilleni. Anteksi Hanhi. Anteeksi Aasi. Anteeksi Leppäkerttu. Anteeksi Myyrä.”

Sovinnolliseksi kääntyvässä loppuratkaisussakaan koira ei pääse karvoistaan: ”Ihan selvästi pörröiset luppakorvani ovat kaikkein tärkein asia. Niin että MINÄ OLEN paras.

Ah Hae Youn & Hye Won Yang: Kuka saa persikan? Suom. Rauna Sirola. 37 sivua. Lasten Keskus 2012.

Viidakon eläimet löytävät mehevän persikan ja  ryhtyvät kisaamaan siitä, kenellä on oikeus syödä se suihinsa. Saako sen pisin kirahvi, painavin virtahepo, suurisuisin krokotiili, pitkäkorvaisin kani  vai apina, jolla on pisin häntä? 

Nokkeluudellaan kaikki päihittää kuitenkin piskuinen toukka, joka työntyy muilta lupaa kyselemättä persikan sisälle ja alkaa rouskuttaa sitä.

Kirjan pedagogisena tarkoituksena on opettaa lasta vertaamaan, luokittamaan ja järjestämään asioita ja esineitä kokojärjestykseen. Tähän ohjeistetaan aikuista tarinan lopusta löytyvien saatesanojen kautta.

Leevi Lemmetty & Jukka Lemmetty: Pipopingviini. 27 sivua. Lasten Keskus 2012.

Viimeisenä kaikkein monikäyttöisin ja -ulotteisin teos tästä aihepiiristä. Isän ja pojan, Jukka ja Leevi Lemmetyn, Pipopingviinin voi tulkita  kuvauksena vaikkapa asevarustelusta, ilmastonmuutoksesta tai pelkistetymmin yksilön luontaisesta ja sinällään inhimillisestä halusta haalia kaikki maallinen hyvä itselleen.

Pipopingviini  pilkkii makrilleja yhteisönsä tarpeisiin ja kaikki ovat tyytyväisiä... kunnes Pomopingviini marssii paikalle ja herättää eläimissä halun saada suurempi saalis nopeammin ja tehokkaammin. Pomo kehittelee huipputehokkaan pyyntiansan, joka syytää valtavan makrillisaaliin jäätikölle… kohtalokkain seurauksin. Mutta pian taas vanhanaikaiset pyyntimenetelmät, leppoisa elämäntahti ja yhteisöllisyys palaavat pingviiniyhteisöön.

Kun kaverikuvaan mahtuu koko luokka!

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema. Kuvittanut Marika Maijala. 92 sivua. Otava 2013.

Jokaisella lastenkirjailijalla on oma agendansa. Olisi hurskastelua edes väittää mitään muuta. Joillakin kirjailijoilla tämä ns. punainen lanka on vain näkyvämpi kuin toisilla.

Tuula Kallioniemi aloitti kirjailijan uransa 1970–80-lukujen taiteessa, jolloin kirjoitettiin totisesti ja jopa saarnaten lapsille ja nuorille. Kallioniemi asettui kuitenkin jo tuolloin yksituumaisesti lasten puolelle. 

Kun historiantutkijat joskus tulevaisuudessa haluavat saada kokonaiskuvaa suomalaisen lapsen arjesta, heidän olisi syytä paneutua Kallioniemen lastenromaaneihin: niin nopeasti ja tarkasti ne välittävät kuvaa nykylasten elämästä.

Lue itse -sarjassa ilmestynyt seitsemäs Karoliina ja nokkela Neema –lastenromaani ottaa nasevasti kantaa toisinaan jopa velvollisuudentunnosta lastenkirjoissa käsiteltävään kansainvälisyyskasvatukseen, vaikka se ei suinkaan ole Kallioniemen romaanin läpitunkeva keskusteema.  

Karoliinan luokalle, 1 B:lle, tuleva uusi oppilas Neema kohauttaa koko luokkaa. Neeman erilaisuus – tumma ihonväri, kampaus, värikkäät vaatteet sekä reipas ja sanavalmis olemus – herättävät kaikissa kiinnostusta. Erityisesti luokan tytöt ryhtyvät kisailemaan monin eri tavoin Neeman suosiosta.

Neema on hauskin tyttö, jonka Karoliina on ikinä tuntenut. Kunpa Neema vain haluaisi olla Karoliinan paras ystävä. Mutta Neeman ympärillä parveilevat kaikki. Karoliina ei mitenkään ehdi kertoa hänelle salaisuuksiaan. Laiha lohtu on se, ettei myöskään Lin taida sittenkään olla Neeman ainoa ystävävä. Eikä Tytti, jonka Karoliina on kuullut pyytävän Neemaa suoraan bestiksekseen. Karoliina on sattunut seisomaan kulman takana, kun Tytti on pukenut käytävällä takkia ylleen ja kysynyt Neemalta. Mutta Neema on vastannut: 

– Tietysti olen ystäväsi. Mutta eihän ystäviä voi asettaa pa-rem-muus-jär-jes-tyk-seen, vai mitä.

         Tytti ei ole vastannut mitään. Karoliina on arvannut, että Tytti on eri mieltä. Ja niin taitaa olla moni muukin. Ainakin tähän asti kaikilla on ollut bestis, vaikka olisi leikkinyt muidenkin kanssa.

Ihonväristä saati sosiaalisesta tai kulttuurisesta taustasta johtuva erilaisuus ei Karoliinan luokalla ole silti mikään kriisin paikka, vaikka lapset voivat erilaista normeista poikkeamista äkkipikaistuksissaan käyttääkin  lyömäaseena toista vastaan. 

Päiväkoti- ja kouluryhmät ovat nykyisin näköalapaikkoja yhä monikulttuuristuvampaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Karoliinan luokan mutkaton suhtatutuminen Neemaan tuntuu uskottavalta. Usein meillä aikuisilla on enemmän ehtolauselmia ja vääriä oletuksia liittyen toisesta kulttuurista tulevaan. 

Aikuinen lukija ei voi välttyä välillä pieneltä kiusaantumiselta: niin kursailematta Kallioniemi päästää lukijan tyttöjen välisiin selkkauksiin. Karoliina vakoilee oksan rei´ästä luokkakaverien liikkeitä. Marika Maijalan kuvitusta Tuula Kallioniemen lastenromaaniin Karoliina ja nokkela Neema, Otava 2013.

Karoliina ja nokkela Neema -kirjasta sukeutuu tarkka, jopa viiltävän osuva kuvaus alakoululaisten tyttönen ystävyysrallista, jossa kaikki keinot tuntuvat olevan sallittuja. Koulukuvaukseen liittyvä tyttöjen taktikointi on kuvattu oivaltavasti ja raadollisesti. Jokainen haluaisi päästä – yksinoikeudella – kaverikuvaan Neeman kanssa!

Neema vaikuttaa paljon ikätovereitaan kypsemmältä: hänellä on sosiaalista pelisilmää ja vähin erin hän onnistuu koulimaan luokan tytöistä pois turhan omistushalun ja manipuloinnin elkeet.

Kaverikarusellin pyörteissä käsitellään myös Karoliinan arkisia asioita: ekaluokan ensiviehätys on selvästi jo kaikonnut ja läksyjen tekemisestä on entistä helpompi laistaa. Leonberginpentu Arska siirtyy Karoliinan huojennukseksi takaisin kummitädille. Koiranpennusta huolehtiminen olikin yllättävän raskasta hommaa! 

Marika Maijalan vauhdikas kuvitus ei kaikin osin pääse oikeuksiinsa, kun aukeaman taite syö kuvan ilmaisua. Maijalan kuvitusta Tuula Kallioniemen lastenromaaniin Karoliina ja nokkela Neema, Otava 2013.

Marika Maijalan kuvitus työntyy jälleen hauskasti sivuille tai siitä pois. 

Hieman harmillisesti moni kuva on taitettu aukeaman taitoskohtaan.