Karun kaunis äidin ja tyttären selviytymistarina

Copyright: Lilla Teatern/ Valokuva Stefan Bremer
Vas. Hanna Raiskinmäki (äiti) ja Iida Kuningas (Jenna)

Kattona tähtitaivas. Perustuu Johanna Thydellin samannimiseen nuortenromaaniin. Helsingin kaupunginteatteri/ Lilla Teatern, Helsinki. Rooleissa Leena Uotila, Marika Parkkomäki, Iida Kuningas, Lidia Bäck, Jessica Grabowsky, Jan-Christian Söderholm, Hanna Raiskinmäki. Suomennos Pipsa Lonka. Laulujen suomennos Paula Vesala. Ohjaus ja dramatisointi Milja Sarkola. Suomenkielinen ensi-ilta 27.3.2014.  Kesto 2 h 10 min.

Parhaillaan vietettävän Lukuviikon teemana on kohtaamispaikkana kirja.

Lasten- ja nuortenkirjan voi kohdata nykyisin ilahduttavan usein myös teatterissa.

Rouva Huu oli esikoisen kanssa viime viikolla katsomassa Lilla Teaternissa

Helsingissä ruotsalaisen Johanna Thydellin nuortenromaaniin I taket ljyser stjärnorna, 2003, suom. Katon kokoinen tähtitaivas, Otava 2004) perustuvan nuortennäytelmän Kattona tähtitaivas.

Sen ruotsinkielinen kantaesitys oli samassa teatterissa jo syksyllä 2012 ja nyt siitä on työstetty suomenkielinen esitys, jossa on samat näyttelijät. 

Thydellin nuortenromaani ja sen pohjalta tehty elokuva on katsottu ja luettu rinnakkain  Lastenkirjahyllyssä tammikuussa 2010.

Mitä uutta Lilla Teaternin näytelmäversio antaa minulle, kun tunnen entuudestaan läpikotaisin Thydellin teoksen painotukset? 

Koska juonenkäänteet, tunnemyrskyt ja dramaattiset kohtaukset olivat minulle jo ennalta tuttuja, keskityin nauttimaan hyvien näyttelijöiden lavasäteilystä. 

Erityisen vaikutuksen teki murrosikäistä Jennaa näyttelevä Iida Kuningas, joka hyvin pienin elein pystyi ilmentämään nuoren ihmisen epävarmuutta, ailahtelevuutta ja ristiriitaisuutta. 

Äidin etenevä syöpä hallitsee kodin arkea, mutta siitä huolimatta Jennalla on myös oma elämä elettävänään. Ystävät, koulu, ja orastava rakastuminen vievät aikaa ja keskittymistä. Kouluaineessaan Jenna uhoaa tappavansa itsensä, jos äiti kuolee. Lohdulllisessa loppukohtauksessa Jennan uhma on laantunut: hän ymmärtää, että nimenomaan äidin takia hänen on jaksettava elää. 

Karun koskettavasti Marika Parkkomäki Jennan äitinä ja Leena Uotila hiukan höseltävänä Jennan mummina välittävät toki keskinäisen huolenpidon, mutta eivät siitä huolimatta pysty kohtaamaan tyttärenä ja äitinä avoimesti toisiaan ja työstämään lähestyvää kuolemaa luontevasti yhdessä. Katsoja toivoo kohtaus toisensa jälkeen, että näkymätön seinä murrettaisiin, mutta näin ei tapahdu. Jan-Christian Söderholmille jää tässä naisvetoisessa näytelmässä käsiään vatvovan ja mumisevan ukin rooli.

Jennan kavereina Jessica Grabovsky (Susanna) on ulkoisesti vähän turhankin kärjistetty kiltin tytön prototyyppi, vaikka pientä pirskahtelua kontrolloidun kuoren läpi välillä ilmeneekin. Lidia Bäck (kovis-Ullis) ja hänen suojattinsa Karro (Hanna Raiskinmäki) tekevät reteän ja malttamattomasti aikuisuutta kurkottavan, vaikka sisimmässään vielä herkän tytön roolit. Grabowsky ja Raiskinmäki näyttelevät myös Jennan ja Ulliksen poikakavereita, ja Raiskinmäki tavoittaa myös Ulliksen alkoholisoituneena äitinä kliseisen, mutta uskottavan tragiikan. 

Jennan ja Ulliksen erilainen käsitys äitiydestä ja vanhemman vastuusta nouseekin yhdeksi näytelmän viiltäväksi keskusteemaksi. 

Katsomo oli keskiviikkoiltana lähes täysi, mutta suurin osa katsojista oli arviolta yli 50-vuotiaita. Näytelmän varsinaista kohderyhmää, siis nuoria, oli paikalla vain kourallinen.

Pari viikkoa aiemmin olin katsomassa myös Korjaamo Teatterissa vierailleen Vaasan kaupunginteatterin esityksen  Ammu appelsiini, joka sai kantaesityksensä marraskuussa 2013. 

Essi Räisäsen ohjaama näytelmä pohjasi väljän impulsiivisesti Mikael Niemen nuortenromaaniin Aivot pellolle (suom. WSOY 2011, alk. Skjut apelsinen, 2011).  Lastenkirjahyllyssä Niemen romaani oli esillä syyskuussa 2011.    

Näiden kahden nuortenromaaniin pohjaavan, sinällään hyvin toteutetun ja puhuttelevan dramatisoinnin jälkeen tulin miettineeksi, kuinka mielekästä on työstää  näyttämölle nimenomaan nuortenromaaneihin pohjautuvia dramatisointeja. 

Antaako tunnettu, kiitetty nuortenromaani (kenen näkökulmasta – opettajan, joka tilaa lippuja koululuokalle – vai nuoren itsensä mielestä?) jonkinlaisen takeen esityksen paremmuudesta?

Olisiko sittenkin – kohderyhmää ajatellen – viisaampaa työstää uusia, kotimaisia nuortennäytelmiä, joissa ollaan tässä hetkessä rosoineen kaikkineen, ennalta-arvaamattomasti ja vereslihalla?

Kiinnostavaa pohdinta on myös siinä mielessä, että Otavan parasta aikaa käynnissä olevan nuortenromaanikilpailun voittajateksti on tarkoitus dramatisoida Kansallisteatterin näyttämölle.

Juurtukoon tämä satu syvälle lukijan mieleen

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita: Puuseppä. 30 sivua. Books North 2014. Graafinen suunnittelu Ville Tietäväinen.

Jo pitkään olen harmitellut  suomalaisen kirja-alan vanhakantaisuutta: Suomessa ei juurikaan ole ollut halua tuottaa monen ikäisille tai peräti suoraan aikuisille suunnattuja kuvakirjoja. Pieni kielialue rajoittaa toki kirjojen levikkiä, mutta kysymys on myös markkinoinnin jäykkyydestä: Pohjoismaissa ja keskisessä Euroopassa monenikäisten kuvakirjoille on pitkät ja vakiintuneet perinteet.

Viime aikoina (siviili)rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta on löytynyt nimenomaan pieniltä kustantajilta. Books North julkisti äskettäin Puiden tarinoita -sarjan avausteoksen, Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puusepän.

Se on sisäkansien lehtiruotikuvioineen, lukunauhoineen ja koristeellisine alkuvinjetteineen ja muuta typografiaansa myöten viimeistelty kokonaistaideteos, joka tekee kunniaa Zacharias Topeliuksen ja H. C. Andersenin saduille. 

Puusepän työkalut ja  työstettävä puu, jolla näyttäisi olevan oma tahto, toimii hienona rinnastuksena. Jo tässä sadun alkuvaiheessa lukija ja kuvan katsoja aistii tulevaa ristiriitaa ja ahdistustakin. Ville Tietäväisen kuvitusta Iiro Küttnerin tekstiin satukuvakirjassa Puuseppä, Books North 2014.    

Puusepän moraalinen eetos on silmiin pistävä. Sadun terävin kärki suuntautuu mielestäni nykyiseen pakkotahtiseen tuotantokulttuuriin, työelämän paineisiin, esimiehen ja alaisen vinksahtaneisiin valtasuhteisiin.

Jo ensimmäisessä johdantokappaleessa lukijalle tehdään tiettäväksi, että tämän kirjan kanssa ei kannata pitää turhaa hoppua:

Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä koskaan kokonaan ymmärrettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti. Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerrottavanaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuria pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta.

Koristeelliset alkuvinjetit ovat tarkkaan harkittu detalji. Puun vuosirenkaat ovat niin elävän tuntuisia, että niitä tekee mieli koskettaa ja aistia puun karheus. Ville Tietäväisen kuvitusta Iiro Küttnerin tekstiin satukuvakirjassa Puuseppä, Books North 2014. 

Satu alkaa takautumalla, jossa kerrotaan puusepän perheestä ja puusepän kannalta käänteentekevästä kohtauksesta illallisen jälkeen. Lapset havahtuvat kesken leikkiensä puulattialla vaeltavaan muurahaiseen, ja tyttö liiskaa muurahaisen vasaralla kuoliaaksi:

Isoveli katsoi häntä toruvan näköisenä. 

– Olisit vienyt pihalle sen! Ei saa tappaa! 

– Miksi ei saa tappaa, ihmetteli pikkusisko. 

– Ei saa rikkoa sellaista, mitä ei osaa itse rakentaa. 

Isoveli kääntyi katsomaan isäänsä. Hän ajatteli juuri antaneensa siskolle viisaan elämänohjeen. Isä nyökkäsi pojalleen hyväksyvästi, mutta kun hän käänsi katseensa takaisin sylissään oleviin piirustuksiin, hän tunsi olonsa yhtäkkiä huonoksi.
 

Kohtaus tuntuu allusoivan suoraan Topeliuksen satuun Vattumato. 

Lasten sanaharkka saa puuseppä-isän mietteliääksi  – lukija saa itse päätellä, pohtiiko puuseppä luovuuden ehtoja, taiteilijan työn kurinalaisuutta vai ylisummaan koko elämänmenon mielettömyyttä. Puuseppä masentuu ja kadottaa työn ilon.

Puuseppä on kuitenkin keisarin erityisessä suojeluksessa, ja keisari haluaa ilahduttaa ihailemaansa mestaria. Hän antaa puusepälle vapaat kädet tehdä mitä tahansa, aikaa ja valtakunnan varoja säästämättä.

Puuseppä asettaa ehdoksi sen, että saa tehdä työnsä rauhassa valmiiksi. 

Siekailematta keisari suostuu tähänkin mielenoikkuun:

Keisari nimittäin luotti puuseppään enemmän kuin kehenkään, ja hän sanoi olevansa varma siitä, että millä hyvänsä uudella ihmeellä puuseppä päättäisikään tätä kurjaa maailmaa siunata, valmis työ varmasti toisi entistäkin suurempaa mainetta ja kunniaa, ei vain puusepälle itselleen, vaan koko valtakunnalle.
 

Tässä kohtaa assosioin vahvasti Andersenin satuun Satakieli.

Puusepän hanke on mieletön: hän sulkeutuu ovien taakse 30 vuodeksi rakentaakseen monista eri puulajeista monimutkaisilla liitoksilla valtaisan puun. Hän unohtaa perheensä ja uupuu lopulta työnsä ääreen. 

Keisari löytää mestarin kuolleena luomansa puun juurelta. Viimeiseen viestiinsä puuseppä on kirjoittanut anteeksipyyntönään: ”En osannut tehdä lehtiä”.

Keisarin ja puusepän kohtaaminen ei olekaan suuren elämäntyön veroinen. Ahdistuksen ja totaalisen uupumuksen kuvana tämä mykistää katsojansa hetkeksi kokonaan. Ville Tietäväisen kuvitusta Iiro Küttnerin tekstiin satukuvakirjassa Puuseppä, Books North 2014.

Moraliteetiksi satu taipuu nimenomaan loppukäänteissään. Keisari määrää puun kaadettavaksi. Ja keisarikunnan toisella laidalla puusepän vanhin, jo miehen ikään varttunut poika havahtuu, kun isän ammoin veistämän puunuken rinnasta versoo tammen lehti. Poika hautaa nuken maahan, ja ennen pitkää siitä kasvaa sankka metsä, jonka veroista ei muualla ole nähty.

Puuseppä on mainio esimerkki niin sanotusta hiljaisuuden kirjasta, joka tarjoaa laveat sfäärit lukijan omalla ajattelulle.

Ville Tietäväisen kuvitus on yhdellä sanalla sanottuna jylhää. Se todentaa hartaudella ihmisen pienuuden ja luonnon monimuotoisuuden. Tietäväinen on tyttärensä Ainon kanssa mieltynyt etsimään arkisista esineistä inhimillisiä hahmoja: tässäkin kuvituksessa puun oksan syyt voivat näyttäytyä nukkuvan ihmisen kasvoina ja ahdistuneen ihmisen mielentilana.

Puun vuosirenkaiden kuvaa tekee mieli koskettaa ja tuntea sahatun puun karheus käsissään.

Books Northin takaa löytyy suomalaisia näytelmiä ja elokuvia ulkomaille välittävä agentuuri Agency North Oy, jonka asiamiehenä toimii Markus Pyhältö. Kustantamon sivuilla  uuden kustantamon avainsanoiksi mainitaan kirjailijalähtöisyys, ennakkoluulottomuus ja monikanavaisuus.

Suomen oloissa Books Northin Puiden tarinoita -hanke tuntuu kunnianhimoiselta ja jopa vähän huikentelevaiselta. 

Toivon sille sydämestäni myötätuulta, mitä tulee kirjan ja sarjan levikkiin, lukijoiden suopeuteen ja pitkämielisyyteen Suomessa vähemmän nykyisen vähemmän tunnetun ja arvostetun tyylilajin suhteen.

Käsikirjoittajana tunnettu Iiro Küttner (s. 1966) ei ole lastenkirjailijanakaan ensikertalainen: Taljantti, lempeä jättiläinen (Otava 2000) oli hauskasti vanhaa kuningassadustoa pöyhivä satukuvakakirja, jonka kuvitti tuolloin vasta kuvittajan uraansa aloitteleva Christel Rönns. Küttner valittiin viime syksynä Aalto-yliopiston käsikirjoituksen professoriksi elokuvataiteen ja lavastuksen laitokselle.

Kirjat kuuluvat lapsen perusoikeuksiin, aamulla, illalla ja monta kertaa päivässä!

Helen Docherty & Thomas Docherty: Pikkuinen kirjavoro. Jokainen ansaitsee iltasadun. Suomentanut Terhi Leskinen. 30 sivua. Kustannus-Mäkelä 2013.

Lukukeskuksen luotsaama vuotuinen Lukuviikko alkaa tänään. 

Lukukeskuksen  sivuilla on nähtävissä mm. koko viikon ohjelma, erilaista virikemateriaalia ja  10 faktaa lukemisesta. 

Sivuilta voi myös lukea katkelmia Lukukeskuksen julkistamaan kirjoituskilpailuun lähetetyistä teksteistä, joissa piti jatkaa julkkisten kertomuksia. Kilpailuun osallistui yli 300 lasta eri puolilta Suomea. Määrää voi pitää melko vähäisenä: eikö kirjoittaminen olekaan enää lasten ja nuorten keskuudessa suosiossa?

Lastenkirjahyllyn lukuviikon aloituskirja puhuu siekailematta varhaislapsuuden lukukokemusten tärkeydestä.

Metsän eläimet ryhtyvät kukin omassa kotikolossaan pimeän tullen lukemaan itselleen tai kuuntelemaan ääneen luettuja iltasatua.

Kun illan varjot tihenee, 

niin metsän väki hiljenee. 

On mieli kevyt, 

huoleton. Nyt iltasadun hetki on. 

Lapsen ja vanhemman lukuhetken intiimiys havainnollistuu hauskasti, kun kuvan katsoja pääsee kurkistamaan eri eläinten pesäkoloihin, joissa kaikissa luetaan iltasatua! Thomas Dochertyn kuvitusta Helen Dochertyn tekstiin kuvakirjassa Pikkuinen kirjavoro, Kustannus-Mäkelä 2012. 

Elisa-pupun iltasatuhetki loppuu lyhyeen, sillä kesken Punahilkka-sadun kirja häviää. Samoin käy kaikille muillekin metsän asukkaille.

Elisa ei jää neuvottomaksi. Se päättää asettaa Kirjavorolle ansan, ja ennen pitkää voro jää kiinni.

Olento alkaa niiskuttaa 

ja Elisaa arasti katsahtaa. 

– Tiedän, on väärin varastaa, 

mutta muuten en kirjoja mistään saa! 

Kukaan ei minulle ikinä lue, 

yöpaitaa ei päälleni koskaan pue. 

Käy Elisan sääliksi pikkuista poloa, 

sen ankeaa elämää ja kurjaa oloa.
 

Elisa saa mainion idean: yhdessä Kirjavoron kanssa se palauttaa kaikki anastetut kirjat paikoilleen, ja siitä lähtien Kirjavoro saa tulla osallistumaan muiden metsän eläinten iltasatuhetkiin.

Thomas Dochertyn kuvitus luo sananmukaisesti sadunomaiset puitteet: lukija pääsee tirkistelemään eläinten kotipesiin, joissa vallitsee rauha ja syvä keskittyminen lukuhetkien aikana.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kirjavorokin pääsee lopulta mukaan yhteiseen lukuhetkeen. Kirjavoro istuu jänksen vasemmalla puolella tyynyn päällä. Thomas Dochertyn kuvitusta Helen Dochertyn tekstiin kuvakirjassa Pikkuinen kirjavoro, Kustannus-Mäkelä 2012.   

Helen & Thomas Dochertyn kuvakirja puhuu lapsen perusoikeudesta saada vanhemmiltaan jo pienestä pitäen johdatusta kirjojen maailmaan. Kirjallisuusharrastus ei ole varallisuudesta tai yhteiskuntaluokasta kiinni: se on ilmainen ja kaikkein tavoitettavissa oleva harrastus.

Rouva Huu vieraili noin kuukausi sitten esittelemässä uusinta kuvakirjalisuutta Lounais-Hämeessä Tammelassa entisillä kotikulmillaan paikallisille päiväkodin työntekijöille. Heidän kokemuksensa mukaan kotien kirjallisuusharrastuksen määrässä ollaan kahdessa ääripäässä: on paljon lapsia, joille luetaan todella paljon ja toisaalta on lapsia, joille ei lueta lainkaan. Mutta onneksi päiväkodeissa pyritään vielä pitämään päivittäisistä lukuhetkistä kiinni!