Ennakkoluulojen hersyvää tuulettelua

David Walliams: Poika ja mekko, kuvittanut Quentin Blake. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. 220 sivua. Tammi 2015.

On vallan perusteltua nimittää David Walliamsia Roald Dahlin (1916–1990) manttelinperijäksi. Sen verran molempien brittikirjailijoiden lastenromaanien aihepiirit ja tyylit muistuttavat toisiaan. Vaikutelmaa tietysti tehostaa vielä entisestään se, että Dahlin luottokuvittaja Quentin Blake on kuvittanut kaksi varhaisinta Walliamsin teosta. Sittemmin hänen lastenkirjojaan on kuvittanut toinen brittiläinen kuvittajavirtuoosi, Tony Ross.

Poika ja mekko on ilmestynyt alun perin vuonna 2008. Se on Walliamsin debyytti lastenkirjailijana, ja siksi onkin kiinnostavaa huomata, kuinka hän kierrättää tiettyjä maneereita todennäköisesti kirjasta toiseen. Viime vuonna suomennetussa Herra Lemussa esiintynyt intialainen lehtikioskin pitäjä herra Rai on nimittäin keskeinen sivuhenkilö peräti kuudessa Walliamsin romaanissa.  Rai yrittää ehtimiseen viilata asiakkaitaan linssiin näennäisesti reiluilta kuulostavilla könttätarjouksilla.

Vaikka Roald Dahl -vaikutteet ovat ilmeiset, niin Walliamsin lastenkirjojen tyylin vaikutevelka on kirjailijan kotimaassa kuitenkin yhdistetty ennen muuta Walliamsin yhdessä Matt Lucasin kanssa luoman Pikku Britannia- sketsisarjan camp-huumoriin, jossa irvaillaan räikeästi ja epäsovinnaisesti erilaisille ilmiöille.

Lisa houkuttelee Dennisin pukeutumaan ompelemaansa muotimekkoon ja kokonaisuus viimeistellän vielä sopivalla meikillä. Quentin Blaken kuvitusta Dennis Walliamsin lastenromaaniin Poika ja mekko (Tammi 2015).  

Ankeat kotiolot ryydittävät 12-vuotian  Dennisin arkea.  Isä on rekkakuski, äiti on  häipynyt omille teilleen väsyttyään ottamaan jatkuvasti yhteen isän kanssa. Isoveli John on tyypillinen isoveli.  Kotona on Dennisin mielestä sanalla sanoen nuiva tunnelma. Dennis kärsii siitä, että äidin lähdön jälkeen ei enää halailla ja osoiteta muutoinkaan tunteita. 

Kun Dennisin patjan alta löytyy Vogue, isä on siitä selvästi enemmän järkyttynyt kuin isoveljen patjan alta löytyvästä pornolehdestä.

Kuvittajana Quentin Blakella on ilmiömäinen taito ilmaista tunteita elekielen kautta. Rehtorin auktoriteetti jyrää hontelon ja mekkoon pukeutuneen Dennisin aivan konkreettisesti alleen. Blaken kuvitusta Dennis Walliamsin lastenromaaniin Poika ja mekko (Tammi 2015). 

Dennis on koulun jalkapallojoukkueen erehtymätön maalitykki ja siksi kavereiden suosiossa.  Dennisin paras kaveri on intialainen Darvesh-poika, jonka äiti käyttäytyy hurmaavan impulsiivisesti, mutta Darveshin mielestä tietysti tosi nolosti. 

Mutta Dennis on levoton ja jokin on pielessä:

Peiliin katsoessaan hän näki tavallisen kaksitoistavuotiaan pojan. Mutta hänestä tuntui erilaiselta – hänen ajatuksensa pursuivat värejä ja runoutta, vaikka elämä olikin usein tosi tylsää.

Dennis löytää sielunsukulaisen ylemmällä luokalla olevasta Lisasta. Tyttö on intohimoinen muodin asiantuntija, joka suunnittelee ja ompelee muotilehtien inspiroimana omia vaatteitaan. Lisan mielestä ei ole mitään outoa siinä, että Dennis on kiinnostunut Voguesta ja naisten muodista.

Lasten joukkovoima jyrää lopulta kaikkien ennakkoluulot alleen. Koulun edustusjoukkue tekee raflaavan vedon ja pukeutuu Dennisin tueksi mekkoihin, jotta rehtori pyörtää päätöksensä erottaa Dennis koulusta. Quentin Blaken kuvitusta Dennis Walliamsin lastenromaaniin Poika ja mekko (Tammi 2015). 

Walliams käsittelee Dennisin uuden identiteetin löytymistä kepeästi. Dennisin halua  pukeutua tyttöjen vaatteisiin ei sen enempää perustella. Walliamsin tyyli käsitellä rankkojakin aiheita huumorin kautta muistuttaa myös Jacqueline Wilsonin lasten- ja varhaisnuortenromaaneja. Muiden ikätovereiden silmissä outo käyttäytyminen myös trivialisoidaan, kun myös Dennisin koulun rehtori paljastaa todellisen luonteensa.

Walliamsin myöhemmissäkin lastenkirjoissa joko nuori päähenkilö tai hänen lähisukulaisensa paljastuu tavalla tai toisella friikiksi. Billionare boy (2010) kertoo ökyrikkaan isän pojan elämästä, joka näennäisestä yltäkylläisyydestään huolimatta on onnetonta, sillä yksi puuttuu: ystävä.

Gangsta granny -romaanissa (2011) on siinäkin poikapäähenkilö, joka vierailee nihkeästi isoäitinsä luona, Mielipide kuitenkin muuttuu, kun hän saa kuulla että isoäiti oli nuoruudessaan maineikas jalokivirosvo.

Viidennessä romaanissa Ratburger, 2012, on tyttöpäähenkilö, jolla on riesanaan ilkeä äitipuoli. Kuudes kirja Demon Dentist (2013) kertoo Alfie-pojan ja isän pienperheestä. Isän elämä luisuu raiteiltaan, kun kaupunkiin tulee uusi hammaslääkäri. Seitsemäs ja tällä erää viimeinen lasetnromaani on Awful Auntie (2014). Stellan kotiin muuttaa täti lemmikkieläimiensä kanssa, ja aiheuttaa arvatenkin monenlaista kaaosta. 

Suomalaisista kirjallisuudentutkijoista Mia Österlund on tutkinut vuonna 2005 valmistuneessa väitöskirjassaan  "Förklädda flickor". Könsöverskridning i 1980-talets svenska ungdomsroman ristiinpukeutumisen muotoja 1980-luvun ruotsalaisissa nuortenromaaneissa. 

Muodon ja värin juhlaa

Réka Király: Yksi vielä, 32 sivua,  Etana editions 2014.

Yksi, kaksi, monta kuvaa. Réka Király’in lastenkirjakuvituksia galleria U:ssa 7. huhtikuuta 2015 asti,  

os. Kaisaniemenkatu 10, Helsinki, avoinna ma-pe klo 10–18. Vapaa pääsy.

Viime vuoden lopulla teki debyyttinsä pikkulasten kirjallisuuden väriläiskä, Etana editions -kustantamo, jonka ovat perustaneet visuaaliseen, valtavirrasta poikkeavaan kuvakirjaan uskovat kuvittaja-graafikot Réka Király ja Jenni Erkintalo. Heidän haastattelunsa löytyy Helsingin Sanomista.

Réka Királyn kuvitusnäyttely on parhaillaan esillä Helsingissä Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksen galleria U:ssa.

Unkarista Suomeen muuttanut Király (s. 1977) on valmistunut taiteen maisteriksi Unkarin kuvataideakatemiasta ja Aalto-yliopistosta. Hän on aiemmin tehnyt yhteistyötä  Marika Maijalan kanssa kirjoissa Lunta sataa, Lupo ja Topin nokinenäpäivä (WSOY 2012 ja 2014). 

Királyn ensimmäinen oma kuvakirja,  filosofinen tarina Pieni suuri tarina huomisesta (WSOY 2013), ilmestyi pari vuotta sitten.  Rikalyn sekatekniikka ammentaa klassisesta paperinleikkauksesta.

Lähtötilanne on näin seesteinen. Réka Királyn kuvitusta kirjaan Yksi vielä
(Etana editions 2014).

Király on ennen muuta koloristi: hän suosii Yksi vielä -kirjassa kirkkaita perusvärejä isoina väripintoina.  Tarina tuo mieleen ukrainalaisen kansansadun, joka tunnetaan Suomessa parhaiten muotoon leikattuna nimellä Vaarin kinnas.  

Pelkistetyt sympaattiset eläimet kansoittavat yksi kerrallaan aution pikkumökin. Eläimet muokkaavat mökin ääriviivoja, joita lapsi voi aukeamilta tunnistaa. Mökki nitisee ja natisee ja lopulta hajoaa taivaan tuuliin. 

Tässä vaiheessa mökissä on jo havaittavissa pientä tungosta. Vasemmalla alhaalla näkyy etanan takaosa ja katosta työntyvät jäniksen korvat. Karhun jälkeen majaan tuppautuvat vielä muurahainen, lintu, mato, kettu, hiiri, orava ja siili, jonka matka tosin katkeaa jo portaille. Réka Királyn kuvitusta kirjaan Yksi vielä (Etana editions 2014). 

Yksi vielä on hyvä esimerkki pienten lasten kuvakirjasta, joka kehittää lapsen muototajua ja hahmottamista oivaltavalla ja visuaalisella kekseliäisyydellään. 

Ulkoasultaankin viimeistelty, kluuttiselkäinen ja raikkaan näköinen pieni kuvakirja sopii hyvin katselukirjojen jälkeen jälkeen tulevaan lukuharrastuksen  vaiheeseen, kun lapsi kiinnostuu kuvien lisäksi myös pienestä tarinasta, jonka loppukliimaksi jaksaa hauskuttaa lasta kerta toisensa jälkeen.

Viehtymys graafisen pelkistettyihin muotoihin näkyykin nyt erityisen selvästi pikkulasten kuvakirjallisuudessa. Niitä ovat innostuneet tekemään myös monet muotoilun kanssa työtä tekevät, esimerkiksi Marimekolle kangasprinttejä suunnitteleva Aino-Maija Metsola on vast ikään julkaissut Nemon kautta kaksi pahvikirjaa Värit ja Numerot. 

Pelkistetyllä tyylillä halutaan eittämättä vedota pienten lasten vanhempiin, jotka arvostavat  niukkuuden estetiikkaa. 

.... kunnes maja natisee lopulta liitoksistaan. Réka Királyn kuvitusta
kirjaan Yksi vielä (Etana editions 2014).

Yksi, kaksi, monta kuvaa -näyttelyn yhteydessä Réka Király ja Jenni Erkintalo pitävät työpajoja lapsille. 

3–5-vuotiaiden työpajassa askarrellaan satuhahmoja ja 6–10-vuotiaiden ryhmässä valmistetaan itse pikakirjoja. Lisätietoja työpajoista täältä.  

”Tyttö, jota metsän pitkähampaiset kuuntelevat”

Mervi Heikkilä: Louhen liitto. Haamukustannus 2015, 151 sivua,  kansikuva Riikka Nikko.  

Mervi Heikkilä on laventamassa repertuaariaan lastenrunoista nuorison suuntaan. Viime vuonna ilmestyi Heikkilän ja  Jussi Matilaisen varhaisnuorten/nuorten kertomuskokoelma Kummajaisten kylä,  joka on ehdolla LukuVarkaus –palkinnolle. 

Kalevalan päivänä julkistettu Heikkilän Louhen liitto on nuortenromaani.

Se on muodoltaan ihailtavan napakka, vain 149 sivua. Myös luvut ovat riittävänä lyhyitä ja juoni etenee rivakasti ja lukijaa koukuttavasti. 

Heikkilä sommittelee juonen näppärän omintakeisesti suomalaisen kansanperinteen ja muinaishistorian pohjalle.

Vaikka romaanin aikajänne ulottuu aina 1500-luvun noitavainoihin asti, niin silti teos on tiukasti paalutettu nykyhetkeen. 

9. luokkalaisen Roonan maailmalta putoaa pohja pois, kun hän saa kuulla, ettei hänen äidiksi luulemansa Birgitta onkin todellisuudessa kasvattiäiti.    

Roonan biologinen äiti, Valpuri, haluaa kiireesti tavata tyttärensä. Roonan suvun juuret juontavat Romentolan perinnetilalle, jonne hän lähtee vastahakoisesti heti kesäloman alkamisen jälkeen itselleen entuudestaan vieraiden ihmisten hoteisiin. 

Roona on toki aina tiennyt olevansa erilainen kuin muut ikäisensä. Hän on pienestä pitäen halunnut puuhamaita enemmän Ähtärin eläinpuistoon ja Korkeasaareen. Luontokuvausharrastuksessaan hän on huomannut, että saa yhteyden eläimiin ja pystyy jopa vaikuttamaan niiden käytökseen!  

Hauskasti romaani antaa huutia Lönnrotin Kalevalalle:

– Roona, kaikki meistä eivät elä samassa maailmassa. Vanhoille tämä maailma on vähän toisenlainen. Siis todella vanhoille. Esimerkiksi sellaisille, jotka ovat syntyneet jo 1500-luvulla ja tehneet vaikka mitä. Niin kuin vaikka käyneet… Tuonelassa, äitini selitti katkonaisesti. 

– Häh? 

Tiesin taas kuulostavani idiootilta, mutta en saanut suustani ulos mitään järkevämpää. 

– Louhen liittoon kuului, että saatiin tulla takaisin, tai jouduttiin. Me ollaan täällä pitämässä Louhen omasta huolta. Riistamaista, kalavesistä, karjasta, Valpuri selitti. 

– Louhi, siis se Kalevalan Louhi? 

– Lönnrotin Louhi, pyh! Valpuri melkein sylkäisi. 

– Sen miehen nimeä ei täällä ääneen lausuta, pelkkää valetta Louhesta, valetta! Lönnrot pilasi Louhen pyhän nimen ja maineen laittamalla sen Pohjan Akalle. Louhi on kasvun jumala, äiti ja synnyttäjä. Hän oli vanhoista mahdeista viimeinen, joka enää välitti ja kulki maan päällä. Mutta papit, ne mustat korpit, ja kateelliset isännät ja emännät pilasivat kaiken. Syyttivät noituudesta, polttivat ja mestasivat meikäläisiä. Varastivat Louhen karjaa, pilasivat kalavesiä, niittivät heinäsuot, veivät karjaonnen. 

Valpurin ääni kohosi, silmät kiilsivät pelottavina ja kasvot vääntyivät rumiksi ikivanhasta vihasta. Astuin vaistomaisesti askeleen taaksepäin. 

– Lönnrot oli oman aikansa lapsi. Kalevalan kokoaminen oli valtava uroteko, ei voi vaatia, että kaikki yksityiskohdat olisivat ihan kohdallaan, äiti lepytteli.

Valpuri tarvitsee Roonan apua päästäkseen Tuonelasta tulleen pahan hengen jäljille. Vaikka Roona murroiän uhmassa luokitteekin Valpurin hoitolaitokseen kuuluvaksi muinaisjäänteeksi, joka pudottelee puheenparteensa vanhan kansan viisauksia ja ennusmerkkejä, niin vähitellen luottamus outoon naiseen kasvaa, ja samalla tytön tietämys oman identiteettinsä vivahteista antaa hänelle uusia voimia. Kaveripohjalta alkanut ystävyys Roonan tavoin luontokuvauksesta innostuneen Aleksin kanssa vankentuu seikkailun kliimaksissa lukijan odotusten mukaisesti.

Roona lähtee Valpurin kanssa mystiselle matkalle Turkuun. Takaisin  Romentolaan palaamisen jälkeen otetaan yhteen pahan kanssa niin, että hengenlähtö on lähellä.   

Louhen liitto todentaa taas hauskasti, kuinka tietyt painotukset ja aihepiirit näyttävät yleistyvän lähes kertaheitolla samanaikaisesti:  Mervi Heikkilän nuortenromaanissa on paljon samaa mystiikan ja nykynuoruuden risteytymää kuin Sari Peltoniemen muutaman vuoden takaisissa nuortenromaaneissa (Tammi). Vahvojen, karismaattisten naissankarien osalta se tuntuu niin ikään olevan liittoutunut Maria Turtschaninoffin Maresin ja kevään esikoiskirjailijan Iida Sammaliston Tähtimosaiikin (Otava) kanssa. 

... ja manan majoilla tai kuolleiden valtakunnassa käyminen tuntuu sekin olevan nuortenkirjoissa vähin erin melkein arkipäiväistymässä (vrt. Jenna Kostetin Lautturi, Robustos 2014,  ja Henrika Anderssonin Sirpale sielua, Schildts & Söderströms 2014. 

Louhen liittoon on tehty Kalevalaan niveltyvät tehtäväpaketit 6.–9.-luokkalaisille ja ne löytyvät Haamukustannuksen materiaalipankista.

Kirjan suurin ongelma potentiaalisen lukijakunnan houkuttelun kannalta liittyy sen visuaalisen ilmeeseen. Neliskulmainen nidottu formaatti yhdistää Haamu-kustannuksen kaikkia julkaisuja. Perinteisestä nuortenkirjasta poikkeava koko ja sidosasu voi olla lukijoiden kannalta jopa houkutin (sama formaatti oli myös Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa -romaanissa). 

Riikka Nikon patsaan tai toteemin kaltainen kansikuva silmänsä sulkeneesta ja sisäänpäin kääntyneestä Louhesta hirvensarvineen ei kuitenkaan tee oikeutta vetävälle tarinalle. Samankaltainen kansikuvan liian pysähtynyt tunnelma vaivasi myös Hannele Huovin hienoa varhaisnuorten ja -nuortenromaania Höyhenketjua (Tammi 2002). Liian staattinen kansikuva ei nuorta lukijaa oman kokemukseni mukaan liiemmin houkuttele.