Lukeminen tuottaa iloa, joka päivä

Jatketaan vielä tärkeän aiheen, eli lukutaidon,  äärellä.

Tänään vietetään kansainvälistä lukutaitopäivää. Yhdistyneiden kansakuntien julkilausumassa korostetaan, että lukutaito on ihmisoikeus, joka mahdollistaa yksilön kehityksen, kouluttautumisen ja täyden kapasiteetin hyödyntämisen: 

Lukutaidolla on merkitystä myös sukupuolten välisen tasa-arvon, kestävän rauhan, kehityksen ja demokratian toteutumisen kannalta. 

Koulutuksella on merkitystä erityisesti tyttöjen tulevaisuuden kannalta. Koulua käyvä tyttö todennäköisesti avioituu vanhempana, saa vähemmän lapsia sekä kykenee huolehtimaan lapsistaan koulua käymätöntä tyttöä paremmin.

Suomessa ollaan sitä vastoin kansallisella tasolla enemmän huolissaan poikien lukutaidosta ja harrastuksesta. Jos poikien lukukipinä hiipuu jo alakouluvaiheessa, on Suomessakin jo vaarana, että osa vähän tai ei lainkaan lukevista pojista syrjäytyy myös muilla elämän osa-alueilla.

Kirjan vuosi 2015 -kampanja järjestää tänään Minäkin luen! -mielenilmauksen  lukemisen ja lukutaidon puolesta 16 paikkakunnalla eri puolilla Suomea klo 16–16.15 välisenä aikana. Ihmisiä haastetaan lukemaan lempikirjojaan julkisilla paikoilla. Tarkoituksena on tehdä lukemista näkyväksi, korostaa lukemisen ja lukutaidon merkitystä ja innostaa ihmisiä tuomaan esille omaa lukuharrastustaan.

Rouva Huu havahtui lukemistapahtuman konkreettisen dokumentoinnin merkitykseen kuullessaan Tampereelle Mediakeskus Rupriikkiin perustettavan Pelimuseon keruuhaasteesta. Pelimuseo toivoo nimittäin suomalaisilta valokuvia pelaamisesta ja pelikulttuurin erilaisista ilmiöistä. 

Museo on kiinnostunut  tietokone- ja konsolipelaamisesta, rooli- ja liveroolipeleistä sekä perinteisestä lauta- ja korttipelaamisesta.

Rouva Huu puolestaan haluaa haastaa kaikki  Lastenkirjahyllyn lukijat kuvaamaan läheisiään, ja erityisesti lapsia, lukemassa kirjaa.

Monissa perheissä – myös rouva Huun kolmilapsisessa perheessä – lukeminen on ollut niin arkista puuhaa, että sitä ei hoksannut tallentaa kuviin lasten ollessa pieniä. Äkkiseltään en muista otetun ainuttakaan kuvaa, jossa lukisin kenellekään lapsistani. Ja totta vie, heille on kuitenkin luettu, päivät pääksytysten!

Kannusteeksi ohessa kaksi kirjan ja lukijan kohtaamista rouva Huun omista kotialbumeista. 

Ensimmäinen on vuodelta 1973, jossa juuri lukemaan oppinut ekaluokkalainen lukee hartaasti Kirsi Kunnaksen Aikamme aapisen aukeamalta lukuläksyä, jossa (muistini mukaan...) 

JO-JO A-JAA TO-TO-A 

JA TO-TO A-JAA JO-JO-A.

Toisessa kuvassa eletään vuoden 1977 alkua ja isosisko johdattaa pikkusiskoa lukemisen alkeisiin. Luettavana on pahvisivuinen Sammakkoprinssi-kirja.

  

Iloa uudesta kirjasta, osa 8: Luetaan lapselle!

 Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen. Kuvittanut Terhi Ekebom. 240 sivua, Atena 2015. Lastenkirjainstituutin julkaisuja 33.

Rouva Huun työhuoneelta kuuluu nyt erityisen iloista hyrinää.

Vapaan lastenkirja- ja kulttuurialan toimijan työ on usein levällään pieniä puroina, ja hankkeita tulee työpöydälle limittäin ja lomittain.

Tämän uusimman ilonaiheen varhaiset siemenet löytyvät Mäntyharjulta Mikkelin kupeesta. Lukukeskus pyysi minua syksyllä 2011 Mäntyharjun alakouluissa järjestettyyn vanhempien koulupäivään kertomaan lapselle lukemisen kauaskantoisista vaikutuksista. Kiersin useammalla kyläkoululla:  etäisyydet olivat pitkiä ja kirjaston/ kirjastoauton sekä kodin ja koulun kirjallisuuskasvatuksen merkitys konkretisoitui minulla aivan uudella ja kouriintuntuvalla  tavalla.

Vanhemmat kuuntelivat alustustani herpaantumatta, esittivät hyviä kysymyksiä ja kertoivat myös itselleen tärkeistä lapsuuden lukuelämyksistä. Erityisen vaikuttunut olin siitä, että kuulijoiden joukossa oli myös isiä.

Koulutustilaisuuksissa ja lastenkirja-alan seminaareissa tapaan jatkuvasti kirjastonhoitajia, päiväkotiväkeä ja opettajia, ja reilun kymmenen vuoden aikana huoli lapsille lukemisesta ja lasten omasta lukuharrastuksesta on selvästi lisääntynyt.  Päiväkodeissa näkyy jo merkkejä siitä, että päivittäisten yhteisten lukuhetkien määrä on laskussa. Samaan aikaan ruohonjuuritason tiedotus ja tietämys ilmestyvästä lastenkirjallisuudesta on vähentynyt monella taholla.

Tarvittiin kuitenkin vielä toinen kohtaaminen syksyllä 2012 Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa Tampereen raatihuoneella akateemikon, kirjailija Kirsi Kunnaksen kanssa ennen kuin ryhdyin tuumasta toimeen. Voivottelimme toisillemme vähän eri sanakääntein lastenkirjakasvatuksen rapautumista. Kunnashan on agiteerannut uupumatta lapsille lukemisen puolesta 1950-luvun puolivälistä alkaen.  

Silloin – tai totuuden nimissä vasta seuraavana aamuna – pieni kirkas lamppu syttyi rouva Huun pieneen päähän: PING!  Nyt tarvitaan uutta opastavaa, yleistajuista kirjaa lasten vanhemmille, kirjaa, joka kertoo lapsille lukemisen ilmeisistä iloista ja koko perheen hyvinvointia lisäävistä kauaskantoisista hyödyistä.

Kirsi Kunnas lupautui hankkeen kummitädiksi ja suojelijaksi ja ilokseni useampikin rahoittava taho uskoi laillani asian tärkeyteen: Pirkanmaan taidetoimikunta, Suomen Tietokirjailijat ry, valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, Wihurin rahasto ja WSOY:n kirjallisuussäätiö tukivat kirjan kirjoittamista apurahoin.

Vuosi sitten näihin aikoihin viilasin viimeistä versiota käsikirjoituksesta ja mietin sopivaa kustantajaa. Jyväskyläläisen Atena-kustantamon valppaus poimia kustannusohjelmaansa tärkeitä ja toisinaan yllättäviäkin ajankohtaisia aiheita on aina ollut mieleeni. Ja vaakakupissa painoi toki jonkin verran myös se, että Atena on ainoa suomalainen kustantamo, jonka johdossa on kaksi lasten- ja nuortenkirjailijaa, Ville Rauvola ja Laura Kuitunen. He ovat yhdessä kirjoittaneet Salakari-lastendekkarisarjaa (2003–2006) ja Kuitunen kirjoittaa edelleen kirjailijanimellä Laura Lähteenmäki sekä nuorille että aikuisille.  

Ilokseni Atena piti hanketta sopivana kustannusohjelmaansa. Loppiaisen jälkeen hymyilin jo kuin se kuuluisa Hangon keksi. 

Ja kun kirjan osaavana ja taatusti hyvän lastenkirjakasvatuksen lastenkirjailija Hannele Huovin esikoistyttärenä saanut, kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti Kanerva Eskola vielä tuli kirjan kustannustoimittajaksi, niin tiesin käsikirjoituksen olevan hyvissä käsissä.  Loppusilauksen ja visuaalisen ilmeen kirjalle loihti   sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija Terhi Ekebom. 

Aivan viime hetkillä kirja päätettiin vielä liittää osaksi Lastenkirjainstituutin julkaisusarjaa, sen 33:ksi julkaisuksi.

Lue lapselle keskittyy 0–12-vuotiaiden lasten kirjallisuuskasvatukseen niin kotona, päiväkodissa, koulussa kuin harrasteissakin. Olen tutustunut uusimpaan tutkimukseen lapsista, lastenkirjoista ja lukemisesta, mutta pyrkinyt yleistajuiseen ja innostavaan esitystapaan. 

Ensisijaisena kohderyhmänä ovat lasten vanhemmat (…ja isovanhemmat, kummit ja muut lapsen läheiset). Toivon kirjasta olevan hyötyä myös lasten parissa työskenteleville kasvattajille päiväkodeissa ja kouluissa ja kirjastoissa, sekä myös niille, jotka vasta opiskelevat alaa.  

Kirjakauppiaat ja kustantajatkin saattavat saada kirjasta uutta ajattelemisen aihetta, näin ainakin rohkenen toivoa. Sanalla sanoen kirjasta on hyötyä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita lapsista ja kirjoista ja yhteisestä hyvinvoinnista.

Eri osuuksien perään olen koonnut suosittelevia kirjalistoja, joissa painotus on tietoisesti haluttu pitää kotimaisessa lastenkirjallisuudessa. 

Kirjassa on myös kosolti hyväksi havaittuja vinkkejä lapsen ja kirjan kohtaamiseen. Ja näiden vinkkien kartuttamisessa Lastenkirjahyllyn lukijoillakin on iso panos.

Helmikuussa 2015 peräänkuulutin nimittäin Lastenkirjahyllyssä lapsen ja kirjan kohtaamisesta kertovia tosielämän sattumuksia.

Keruuseen osallistuivat Sirpa Hänninen Tammelasta, Leena Jalonen, Anneli Kanto ja Liisa Oravasaari Tampereelta, Kirsti Kuronen Lempäälästä, Leena Järvenpää, Arja Kanerva, Sanna Pelliccioni, Kirsti Kujanen ja Tiina Pönni-Susi Helsingistä sekä Taru Väyrynen ja Teija Paavilainen Vantaalta. Arpaonni suosi Leena Jalosta, Sirpa Hännistä ja Teija Paavilaista, joille on keväällä toimitettu lastenkirjapaketit kunkin erityistoiveita kunnioittaen.  

Osa näistä lukumuistoista on päätynyt myös Lue lapselle -kirjaan.

Painotuoretta kirjaa on saatavilla Helsingissä ainakin Otavan kirjakaupassa ja Tampereella Lastenkirjainstituutissa. 

Kirjaa voi tilata myös suoraan kustantajalta erikoishintaan á 27,50 € (norm. 33 €). Mainitse tilauksen yhteydessä kampanjakoodi LASTENKIRJAHYLLY. Hintaan lisätään postikulut 3,50 €/ lähetys. 

Tilauksen voi tehdä puhelimitse numerosta 010 421 4200 tai sähköpostilla atena@atena.fi tai Atenan sivujen kautta.   Nettitilauksissa lisää kirja ensin ostoskoriin ja anna kampanjakoodi vasta sen jälkeen.

  

"Tappotaisto alkaa" ja muita kepposia

Geoff Rodkey: Tapperin kaksoset sotajalalla (keskenään), suomentanut Marja Helanen, WSOY 2015, 224 sivua. 

 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina, kuvittanut Salla Savolainen, Tammi 2015, 77 sivua.

Koulujen alkamisen jälkeen on taas eri viestimissä puhuttu kosolti kiusaamisesta, siihen varhaisesta puuttumisesta sekä päiväkodin ja koulun ja vanhempien roolista kiusaamisen ennaltaehkäisyssä. 

Opettajat ja lasten vanhemmat ovat entistä voimattomampia kiusaamisen jäljittämisessä, sillä kiusaaminen on siirtynyt koulun pihan käsirysyistä yhä enemmän nettiin. 

Tuomas Timonen on kirjoittanut tositapahtumiin pohjaavan Meganin tarinan. Yhdysvaltalainen 13-vuotias Megan joutui nettikiusaamisen uhriksi ja teki itsemurhan. Meganin tarina on esitetty kuunnelmana Radioteatterissa ja samanniminen näytelmä sai kantaesityksensä Turun kaupunginteatterissa tammikuussa.  

Nuortenromaaneissa eriasteinen kiusaaminen oli vielä reilu kymmenen vuotta sitten melko yleinen aihe. Yksi rouva Huun sävähdyttävimmistä tämän aihepiirin lukukokemuksista on Reija Kaskiahon Veitsenterällä (WSOY 2004).

Uusimmissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissakin kuvataan yllättävän paljon kiusaamista, joskin asiaa yritetään usein softata sillä, että nahistelevat ja toisiaan kiusaavat tappelupukarit ovat sisaruksia, ikään kuin tällainen kiusaaminen olisi yhtään hyväksyttävämpää.  

Yhdysvaltalaisen Geoff Rodkeyn uuden Tapperin kaksoset -sarjan avauksessa 12-vuotiaat sisarukset, Claudia ja Reese, jallittavat toisiaan mitä mielikuvituksellisimmalla tavoilla, mottonaan kosto on suloinen. 

Sisarukset aiheuttavat koulussa ja muissa julkisissa tiloissa ehtimiseen toisilleen noloja tilanteita. Kärhämät alkavat viimeisen lempikeksin hotkimisesta, mikä aiheuttaa kumuloituvan koston kierteen. Siihen kuuluu pierun kavaltamista koulun ruokalassa, haisevan kalan ja juuston haudutusta väärissä paikoissa ja veljelle tärkeän tietokonepelin talletusten tuhoamista. 

No, nämä pienet kepposet voivat tietysti olla lukijoistakin yksinomaan hauskoja. Mutta arveluttavalle ja vähän liikaakin nykylasten ja -nuorten kohtaamia kiusaamisen metodeja muistuttavalle maaperälle mennään, kun Reese jakaa ClickChatissa siskonsa nolon laulunpätkän ja Claudia hakkeroituu veljen tietokonepelisivustoille. 

Claudia uhoaa tappotaiston alkavan. Kyse on tietysti sotaisasta tietokonepelistä, mutta rinnastus on yhtä kaikki mauton.   

Yhdenlaista lisähupia kirjaan tulee Claudian ja Reesen vanhempien keskinäisistä tekstiviesteistä ja sähköposteista, joista kuultaa täydellinen hämmennys ja voimattomuus jälkikasvun edesottamusten edessä. 

Kuvituksena käytetään myös valokuvia, piirroksia ja muuta visuaalista tilpehööriä, jonka hyödyntäminen tekee kirjasta ikään kuin helpommin lähestyttävän. Kirjasintyyppi on tuttu kirjoituskoneen kirjasimena, joka ilmavuudessaan on yllättävän helppolukuinen.

Kirjan lopuksi tehdään tietysti aselepo, ainakin sarjan seuraavaan osaan saakka:

Jos sinun on ihan pakko ryhtyä sotaan, yritä välttää sotimista kaksosveljesi kanssa. Vaikka voittaisit, sinulle jää kurja tunne, ja kun kaikki on ohi, tajua,  että vaikka veljesi osaa olla täydellinen idiootti ja hänellä on kamala kaverimaku, syvällä sisimmässään hän on hyvä tyyppi ja varmaan välittää sinusta. Ehkä sinunkin pitäisi yrittää sietää häntä. – – Nyt kun ollaan Reesen kanssa solmittu rauha, tuntuu melkein kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Melkein.

Mitään suurta muistijälkeä kirja ei jätä.

Heinähattu ja Vilttitossu -kirjojen draaman kaari rakentuu usein sisarusten välisille kärhämille. Kattilakosken perheessä sisarukset kisailevat jatkuvasti paitsi vanhempiensa niin myös Alibullenin neitien huomiosta ja suosiosta.  

Uusimman Heinähattu ja Vilttitossu runoilijana -kirjan esilehdellä Nopolan sisarukset omistavat kirjan edesmenneen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimon muistolle. Hiidenheimo kehotti vuonna 1987 ystäväänsä Sinikka Nopolaa kirjoittamaan lastenkirjan. Sinikka Nopola teki työtä käskettyä mutta pyysi mukaan pikkusiskonsa Tiinan. Ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu ilmestyi 1989.

Vilttitossu tekaisee kilpailurunonsa isosiskoaan sukkelammin.
Salla Savolaisen kuvitusta Sinikka & Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja
Vilttitossu runoilijoina (Tammi 2015). 

Hanna Kattilakoski on kyllääntynyt Heinähatun ja Vilttitossun jatkuvaan jäynäilyyn ja toinen toisensa kurmuuttamiseen.

Hanna tuumii, että riidat olisivat poispyyhityt, jos  tytöillä olisi jokin yhteinen harrastus. Hannan silmät kiinnittyvät paikallislehdessä julkaistuun kirjoituskilpailukutsuun. Hän kannustaa tyttöjä osallistumaan luontoaiheiseen runokilpailuun: ”Kun pieni tyttö runoilee, hän unohtaa riitelyn”, uskoo Hanna.

Kummallakaan tytöllä ei ole juurikaan sisäsyntyistä paloa runojen kirjoittamiseen, mutta voittajan osaksi tuleva kuuluisuus – kuva ja runo lehdessä – hivelee kuitenkin siinä määrin, että tytöt lähtevät kisaan mukaan.

Salla Savolaisen lastenhuoneissa on aina idylliä ja ajan patinaa. Savolaisen
kuvitusta Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja Viltitossu runoilijoina (Tammi 2015)  

 
Hanna avittaa tyttöjä parhaansa mukaan kertoen runojen metaforista ja riimityksestä, mutta metsäänhän se lopputulos – ennalta arvattavasti - menee.

Heinähattu suhtautuu runon laatimiseen sisartaan kunnianhimoisemmin. Hanna ja Matti yrittävät tukea tasaveroisesti kumpaakin lastaan, mutta huomaamattaan – ja niinhän käy usein myös tosielämässä – sortuvat toisen suosimiseen. 

Sisarensa menestyksestä tulistunut Vilttitossu ottaa aseekseen vilpin ja juonikkuuden, ja tärvää Heinähatun lapsineron maineen kirjoituskilpailupalkinnon jakotilaisuudessa pahanpäiväisesti. Nolattu runoniekka päättää karata, ja niin soppa on taas valmis.

Ihmissuhteiden koomistakin dynamiikkaa löytyy jälleen kosolti tästä hupailusta.  Vanhoista Suomi-filmeistä tutut väärinkäsitykset, joukkokohtaukset ja koomiset välienselvittelyt ovat sekö Heinähattu ja Vilttitossu- että Risto Räppääjä -kirjojen vakioainesta, välistä jo hienoiseen uupumukseen asti.