Oodi omintakeisuudelle

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Olematon Olga, 32 sivua, Otava 2018.  

Olematon Olga ei ole kuvakirjan nimenä kovin vetovoimainen, mutta juuri tässä valjussa ensivaikutelmassa piilee kirjan perimmäinen lumous.

Kirjan nimi assosioi Tove Janssonin Näkymätön lapsi -tarinan Ninniin ja räyhäkän lastenlorun Oskari Olemattomaan. 

Huvipuistossa Olga jää suuren hattaran varjoon. Katsoja näkee
hänestä vain pienet jalat. Satu Kettusen kuvitusta Inka 
Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Olematon Olga (Otava 2018). 

Heti ensimmäisellä sivulla kirjan kertoja haluaa ehdottomasti tutustuttaa lukijan Olgaan:

Voi olla että olet hänet jo nähnytkin, vaikkei sinulla ole asiasta aavistustakaan. Hän ehkä istui edessäsi bussissa, mutta näit vain hänen piponsa tupsun tai osan hänen hihastaan. Kenties hän seisoi takanasi liukuportaissa noustessasi kauppakeskukseen (löysitkö muuten etsimäsi tiaran/ pomppivan liman / meripelastuskeskuksen/ dinosauruksen luut?) mutta miksipä olisit taaksesi vilkuillut. Kadulla hän kulki niin kaukana, että oli vain pieni piste. Olisit tarvinnut kaukoputken tai SUUREN SUUREN SUURENNUSLASIN nähdäksesi hänet.  

Sitaatti kiteyttää mainiolla tavalla nykyihmisen riesan: pienikin ulkopuolinen ärsyke herpaannuttaa keskittymisen.  

Kertoja lipeää tuon tuostakin varsinaisesta aiheestaan eli Olgasta. Assosiaatio kolossikalmariin vetää tarinan fokuksen heti harhateille, mutta harha-askeleen kautta muistutetaan mielikuvittelun tärkeydestä. Vielä tässä vaiheessa kertoja palauttaa tarinan kuitenkin tunnollisesti takaisin raiteilleen.

Ihmisten erilaisuus kiteytyy aukeamalle, jossa kertoja pohtii
omaa isopäisyyttään. Satu Kettusen kuvitusta Inka 
Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Olematon Olga (Otava 2018). 

Jotkut ihmiset sulautuvat tapetteihin ja hukkuvat massaan. Jotkut tulee ohittaneeksi ilman varsinaista syytä. Pikku esineet katoavat, ja joskus hukkaan voi joutua ihminenkin. 

Olematon Olga on kujeileva kirja ihmisten erilaisuudesta, joka on rikkaus ja elämän suola.  

Inka Nousiaisen & Satu Kettusen tiimityö on hioutunut tässä toisessa yhteisessä kuvakirjassa huippuunsa. Tekijät antavat selvästi toisilleen sytykkeitä. 

Viimeisellä sivulla kertoja harmittelee, että Olga ennätti jo lähteä:
"Hän on sellainen, usein jossakin tietämillä". Satu Kettusen kuvitusta
Inka Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Olematon Olga (Otava 2018). 

Satu Kettusen visuaalinen irrottelu on vielä raisumpaa kuin edellisessä Nousiaisen tekstiin perustuvassa Yökirjassa (Tammi 2015). 

Kuvitukseen tulee dynaamisuutta pyöreiden ja kantikkaiden muotojen rytmistä, rullaportaista ja valonkajosta. Kuvan rajaukset ja zuumaukset yksityiskohtiin tulevat katsojan silmille yllättäen ja ikään kuin penäävät tällä tavoin siristämään katsettaan ja näkemään oikeasti Olemattoman Olgan. 

Lähes joka aukeamalla varioidaan violetin eri sävyjä, joille keltainen antaa räväkän kontrastin. 

Kohtaamisia

Katri Tapola & Karoliina Pertamo: Tuttityttö ja peukalopoika, 29 sivua, Teos 2018. 

Pikkulasten kuvakirjallisuus tarjoaa nykyisin iloisia yllätyksiä. 

Valikoima on laajentunut viime aikoina. 

Lyhyeen tekstiin ja kuvan ilmaisuvoimaan luottavia kotimaisia kuvakirjoja ilmestyy ilahduttavan paljon. 

Ne ovat onnen omiaan vaiheeseen, kun lapsi jaksaa jo keskittyä katselukirjaa pidempään juonelliseen, pelkistettyyn tarinaan.

Kohtaamiset havainnollistetaan hauskasti sekä
halauksin että katsein. Karoliina Pertamon kuvitusta Katri
Tapolan tekstiin kuvakirjassa Tuttityttö ja peukalopoika
(Teos 2018). 

Tyttityttö ja peukalopoika -kuvakirjassa miellyttää sen avoin kaksitasoisuus. Tapa, jolla kirja avaa keskusteemaansa, arkisten kohtaamisten, tapaamisten ja sosiaalisten hetkien tärkeyttä, tavoittaa erilaisissa vivahteissaan yhtälaisesti lapset kuin aikuisetkin.

Ja kuin huomaamatta tarina puhuu myös kauniisti moniarvoisuuden ja persoonallisten ominaisuuksien ja mieltymysten puolesta. 

Jo ensimmäisellä aukeamalla päästään itse asiaan:

Tutteja on kahdeksan. 

Ne ovat samettipussissa vaatekaapin 

päällä.  Tuttityttö tietää kuinka kaapin 

päälle yltää. Pitää vain kiivetä sängylle 

ja kurkottaa. Sitten ongitaan kepin 

avulla tuttipussi alas.  

Näin vihjaistaan hienovaraisesti, että tuttitytön toivotaan pian pääsevän tuteistaan eroon.  

Leikit ovat riehakkaita, mukana menossa myös Kalle Kalkkaro
ja Liisa Lisko. Karoliina Pertamon kuvitusta Katri Tapolan tekstiin 
kuvakirjassa Tuttityttö ja peukalopoika (Teos 2018). 

Tuttityttö on täpinöissään, sillä peukalopoika tulee äitinsä kanssa kylään. Äidit vaihtavat heti eteisessä kuulumisia:

Äidit nauravat ovensuussa. Peukalopojan 

äiti kysyy tuttitytön äidiltä: 

–     Vieläkö teillä on tutti? Ja tuttitytön  

äiti kysyy peukalopojan äidiltä:  

–     Vieläkö teillä on peukalo?  

–     Vielä, vielä, äidit sitten sanovat 

ja lähtevät hauduttamaan teetä ja 

keittämään kahvia.
 

Lasten jälleennäkeminen on riehakas ja leikit alkavat oitis. Mutta kesken leikkien on myös levon aika.

Sekä Tapolan teksti että Pertamon kuvat tallettavat impressionistisia hetkiä, välähdyksiä, tunteita ja tunnelmia, joista huokuu lasten ja aikuisten sielunsukulaisuus ja tapaamisen merkitys arjen kohottajana.

Pertamo on yksi tuotteliammista suomalaisista lastenkirjakuvittajista. 

Hänen tyylinsä on muodostunut helposti tunnistettavaksi, mutta hän varioi väri- ja hahmogalleriaa kuitenkin kiitettävästi erilaisissa kuvitustöissään. 

Murrettu väripaletti on harmoninen mutta silti raikas. Välillä tekstille annetaan taustaksi valkoista, toisinaan kekseliäilläkin ratkaisuilla, kun teksti on ladottu vaikkapa kukkaruukkuun. 

-->

Elämänmakuinen selviytymistarina

Nina LaCour: Välimatkoja, suomentanut Leena Ojalatva, 232 sivua, Karisto 2018, kansikuva Adams Carvalho.

Monet nuortenromaanit yrittävät nykyisin koukuttaa lukijansa angstisella sisällöllä, joka kuitenkin usein vesittyy epäuskottavaan ja pahimmillaan tyyten yliampuvaan lopputulokseen.

Yhdysvaltalaisen Nina LaCourin Välimatkoja on toista maata. Sen dramaattisuus aukeaa lukijalle vähitellen, sivu sivulta ja luku luvulta. 

Näin lukijalle jää myös riittävästi aikaa tutustua päähenkilöön, Mariniin, joka on kohdannut elämässään suuria menetyksiä, ikäänsä nähden kerta kaikkiaan liikaa. 

Romaanin alussa Marin viettää joululomaa yliopiston asuntolassa New Yorkissa. Hän odottaa hyvää ystäväänsä Mabelia vieraakseen. Suhde Mabeliin on problemaattinen. 

Vähitellen selviää myös muita yksityiskohtia Marinin lähimenneisyydestä. Jostain syystä hän on viettänyt todella sisäänpäinkääntynyttä elämää.

Suomennoksen nimi tiivistää hyvin romaanin laajan tunnerekisterin, etäisyyden ottamisen välttämättömyyden, sekä hyvässä että pahassa. Vuonna 2017 ilmestyneen alkuteoksen nimi, We Are Okay, tuntuu jopa vähättelevän teoksen latautunutta tunnelmaa. 

Amerikkalainen YA-kirjallisuus käsittelee luontevasti maailmankirjallisuuden klassikoita ja maalaustaiteen  helmiä osana keskushenkilön identiteetin rakentumista. Tällaisen suvereenin kulttuurin tuntemuksen toivoisi lisääntyvän myös kotimaisissa vastineissa. 

Paljastamatta juonesta yhtään enempää voi sanoa, että Nina LaCourin romaani onnistuu hienosti kiteyttämään olennaisen perheen, oman lähipiirin, heimon, tärkeydestä. Kukaan ei pysy pystyssä ilman turvaverkkoa. Sen saa Marinkin huomata, vaikka loppuratkaisu kiertyykin onnellisen puolelle hieman turhan vaivattomasti.