Reppu selkään ja retkelle!

  

Satu-Maria Ruotsalainen: Luontoleikkikirja, 108 sivua, Lasten Keskus 2021. 

 

Riikka Jäntti: Pikku hiiri telttaretkellä, 48 sivua, Tammi 2021.

 

Viime vuosina on kannettu huolta siitä, että suomalaiset lapset ovat vieraantuneita luonnosta. 

 

Satu-Maria Ruotsalaisen Luontoleikkikirja sopii yhtä erinomaisesti sekä niille lapsille, joilla ei juurikaan ole aiempaa kokemusta luonnossa liikkumisesta  sekä lapsille, joille luonto ja metsässä retkeily ovat luonteva ja mieluinen osa arkea. 

 

Kirjaan on koottu peräti 80 erilaista leikkiä, puuhaa, elämyksellistä tekemistä ja ahaa-oivallusta. 

 

Kyse ei ole mistään vanhojen pihaleikkien muunnelmista. 

 

Luonnon vaihtelevat muodot tarjoavat tasapainolle
ja eri aisteille paljon haasteita. Satu-Maria Ruotsalaisen
valokuvakuvitusta Luontoleikkikirjaan 
(Lasten Keskus 2021). 

Leikit ja puuhat on ryhmitelty kolmeen osastoon: 1) vaihtelevat maastonmuodot antavat monipuolista haastetta liikunnallisiin leikkeihin ja harjoitteisiin, 2) luonnon ilmiöitä voi ottaa haltuun eri aistien avulla ja 3) luonnon materiaalit antavat sytykettä moniin yksinkertaisiin kädentaitoja harjaannuttaviin askarteluihin. 

Kirjan kohderyhmäksi on ajateltu 4–8-vuotiaita, mutta se inspiroi myös vanhempia koululaisia ja jopa aikuisia! 

 

Satu-Maria Ruotsalainen antaa vinkkejä helposti toteutettaviin puuhiin, joihin ei tarvita kalliita erikoisvälineitä. 

 

Maasta löytyvistä kepeistä voi tehdä  luonnonmukaisia
askarteluita, jotka tukevat vaikkapa hahmotusta ja
kirjoittamistaitoja. Satu-Maria Ruotsalaisen 
valokuvakuvitusta Luontoleikkikirjaan 
(Lasten Keskus 2021). 

Aikuista retken johtajaa muistutetaan kuitenkin siitä, että mukaan kannattaa pakata ensiapulaukku pienten haavereiden varalle. 

Jokamiehen oikeuksista kerrotaan selkeästi ja muutoinkin kirjan lähestymistapa on luontoa kunnioittava ja arvostava. 

 

Luontoleikkikirjan vahvuus on siinä, että tarkastelukulma pidetään visusti lapsen tasolla. 

Retkelle voi lähteä spontaanisti ja ilman työläitä ennakkovalmisteluita. 

Ihmetyskiikarit löytyvät omista silmistä ja avoimesta mielestä! 

 

Luontoleikkikirja on myös hyvä esimerkki kuvitustekniikan merkityksestä. 

Valokuvakuvitus havainnollistaa ja konkretisoi erilaisia luontopuuhia paljon paremmin kuin esimerkiksi mustavalkopiirroskuvitus.

 

Riikka Jäntin kuvakirjassa Pikku Hiiru lähtee myös retkelle äitinsä kanssa. 

Merellinen retkikohde on lähellä kaupunkia. Ensin matkustetaan ratikalla ja saareen päästään lyhyen lauttamatkan jälkeen. 

 

Hiirun äiti vaikuttaa olevan kokenut retkeilijä. Hän  ohjeistaa Hiirua napakasti retken eri vaiheissa. 

Kirjan viehätys perustuu suurelta osin siihen, että asiat ja elämykset ovat Hiirun tavoin monelle leikki-ikäiselle lapsellekin vielä vieraita ja siksi kuvaukseen on helppo eläytyä. 

Äidillä ei ole hoppua, vaan malttia pysähtyä ihmettelemään
asioita yhdessä pikku Hiirun kanssa. Riikka Jäntin 
kuvitusta kuvakirjaan Pikku Hiiri telttaretkellä (Tammi 2021).

Nukkumaan mennessä teltan ulkopuolelta kuuluvat äänet kiinnostavat ja varhaisen aamun tutkimusretkellä huomio kiintyy moniin Hiirulle tuntemattomiin kasveihin. 

 

Eväiden syöminen ja uiminen ovat tietysti retken huippukohtia. Leiripaikan lähellä on myös makkaran grillauspaikka ja jopa ravintola, jossa tankataan vähän tuhdimpaa ruokaa. 

 

Pois lähtiessä kohdataan vielä äkeä hanhi, joka puolustaa poikastaan. 

 

Hiirun mielestä retkeilyä voi vallan hyvin jatkaa
myös  olohuoneessa. Riikka Jäntin kuvitusta kuvakirjaan Pikku Hiiri telttaretkellä (Tammi 2021).

Kotiin palatessa äiti on aivan naatti, mutta Hiiru haluaa pystyttää teltan vielä olohuoneeseenkin ja jatkaa retkileikkiä.

 

Riikka Jäntin inhimillistetyn hiiriperheen arkea kuvaavat Pikku Hiiri -kirjojen käännösoikeudet on myyty Tanskaan, Englantiin, Uuteen Seelantiin, Austaraliaan, Kiinaan, Viroon, Espanjaan (espanjaksi ja katalaanin kielelle), Nepaliin, Ranskaan, Venäjälle ja Portugaliin. 

 

 

 

Lisää lastenkirjoja retkeilystä: 

 

Maria Kuutti: Onni ja Aada metsäretkellä, kuv. Saara Söderlund, Karisto 2021 

Kalle Hakkola & Mari Ahokoivu: Kalle ja Joonas: metsäretki, Kumiorava 2019 

Eppu Nuotio & Aino Louhi: Tämä vai tuo?: Metsäretki, Bazar 2019

Hannamari Ruohonen: Kaisan ja Oskarin retkikirja, S&S 2019

Viveka Salo: Tero ja Tarmo retkeilevät, Mäkelä 2016 

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Toiveretki, Myllylahti 2016

Eppu Nuotio & Virpi Talvitie: Epsukepsu, Tammi 2002

 

Sympaattinen ja moniulotteinen tietokuvakirja kaupunkiviljelystä

Maija Hurme & Lina Laurent: Piilopalstan tarhurit, suomentanut Heli Ikäheimo, 43 sivua, S&S 2021. 

Ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi Plats på jorden, 43 sivua, S&S 2021.

 

Maija Hurmeen ja Lina Laurentin yhdessä kirjoittama ja Hurmeen kuvittama Piilopalstan tarhurit on monella tavalla kiinnostava, ajankohtainen ja erityinen kirja.

 

Se on hyvä esimerkki lasten tietokirjallisuudessa yleistyneestä faktiosta, jossa fiktiivisen tarinan kupeessa annetaan lapselle luontevasti paljon faktatietoa. 

 

Juonellinen tarina jatkuu välillä koko aukeaman tieto-osuuksilla. 

 

Piilopalstan tarhurit assosioi ulkoasunsa ja nimensäkin puolesta enemmän perinteiseen kuvakirjaan kuin tietokirjaan.  

 

Ratkaisu toimii. 

Lapsi ei välttämättä tiedä ennalta, että tietokirjan sisältö voisi kiinnostaa häntä jopa enemmän kuin perinteinen,  usein mielikuvituksenkin varaan rakennettu lastenkirjallisuus. 

 

Hyvä esimerkki kuvakirja- ja tietokirjaformaatin kompaktista
toteutuksesta kuvituksessa: Maija Hurmeen kuvituskuva
havainnollistaa "elämää pinnan alla". Maija Hurmeen
kuvitusta Lina Laurentin tekstiin kuvatietokirjassa
Piilopalstan tarhurit (S&S 2021). 

Itsenäisesti jo lukeva lapsi voi valita kirjasta halutessaan vain kuvakirjatarinan tai vaihtoehtoisesti paneutua pelkästään kuokattomaan kateviljelyyn keskittyviin, pienemmällä kirjasimella painettuihin tietolaatikoihin. 

 

Kuvatietokirja nostaa oivaltavasti esiin kaupunkiluonnon rikkauden. 

Armi ilmaa talikolla maaperää kuohkeammaksi.
Maija Hurmeen kuvitusta Lina Laurentin tekstiin 
kuvatietokirjassa Piilopalstan tarhurit (S&S 2021).

Luna, Jasmin ja Ville tarkkailevat ympäristöään. Originellit aikuiset, surullinen vaari parvekkeella ja ämpäreitä lastenvaunuissa kuljettava nainen kiinnittävät heidän huomionsa. 

 

Lasten kerrostalon vieressä on autiotalo ja rehevöitynyt puutarha, joka vetää lapsia puoleensa. Lapset tutustuvat  ”ämpärinaiseen”,  Armiin, joka raivaa tontille sissiviljelyhenkistä kasvimaata. Lapset auttavat hänrä mielellään. 

Röyhkeän pionivarkaankin arvoitus selviää. Elämän kiertokulku havainnollistuu kauniisti myös surullisen miehen elämäntarinassa.  

 

Lina Laurentin journalistinen ammattitaito näkyy tavassa, jolla tietoaines on upotettu luontevasti tarinaan. Maija Hurme on osallistunut myös tekstin tekoon.

 

– Kasvimaassa on paljon työtä, Luna sanoo.

– Niin, mutta oman ruoan kasvattaminen on hauskaa, ja se on hyväksi ilmastolle, jos sen tekee oikealla tavalla, sanoo Armi.

 

Hän kertoo, että ilmaston lämpenemistä voidaan hidastaa, jos fossiilisten polttoaineiden käyttöä pystytään vähentämään ja samalla varastoimaan hiiltä maaperään. Se puolestaan onnistuu, jos viljellään muokkaamatta maata.

– Mutta sen täytyisi tapahtua uskomattoman monessa paikassa, koko maailmassa.

 

Armin suosima kateviljely helpottaa myös lasten osallisuutta, kun maan kääntämisen ja kuokkimisen raskaat työvaiheet jätetään kokonaan pois. 

Kateviljelyä verrataan lasagnen valmistukseen: viljelypenkissäkin on lasagnen tapaan monta kerrosta päällekkäin! 

Kuvakirja on jälleen mainio todiste siitä, kuinka lastenkirja toimii hyvänä tiedonlähteenä myös aikuiselle. Esimerkiksi nyt niin trendikäs bokashikompostointi ja mehiläisten kasvatus esitellään aikuisellekin selkeällä tavalla. Mehiläisen, ampiaisen ja kimalaisen toisistaan erottamiseen annetaan niin ikään pätevät ohjeet.  

 

Lina Laurentilla on kokemusta myös mehiläistarhurina. Hän asuu osan vuodesta Pirkanmaalla Parkkuun kylässä ja pitää siellä mehiläisten lisäksi kanoja, lampaita ja joskus possujakin.  

Alueen asukkaat innostuvat yhdessä hoitamaan
kaupunkipuutarhaa.  Maija Hurmeen kuvitusta Lina Laurentin
tekstiin kuvatietokirjassa Piilopalstan tarhurit (S&S 2021). 

 

Kuvakirjan punaisena lankana kulkevat myös yhteisöllisyyden ja kansalaisvaikuttamisen teemat. 

Eri ikäiset ja eri taustoista tulevat ihmiset havahtuvat toimimaan yhdessä. Hauskasti ja havainnollisesti tuodaan esille eri maiden viljelykulttuuri ja mieltymykset puutarhan hoidossa. 

 

Tarinan juonesta voi löytää kaikuja 1970-luvun luonnonsuojeluaktivismista, kun autiotalon tontille kaavaillaan parkkihallia. 

2000-luvun maanläheiselle kansalaisaktivismille sen sijaan on ominaista se, että ponnisteluita yhteiselle kasvimaalle ei nähdä hyödyttöminä, vaikka alueen yllä leijuukin vääjäämättömän tuhon uhka. 

Tarkkasilmäinen ja ruotsin kieltä osaava lukija löytää vihjeen onnelliseksi kiertyvästä loppuratkaisusta kirjan lopusta sisäkansista!

Vihje sissipuutarhan pelastumisesta annetaan kirjan lopun
sisäkansista: oikeassa alakulmassa mies lukee sanomalehdestä
uutista: "Invånare stoppade bygge". Maija Hurmeen kuvitusta 
Lina Laurentin tekstiin kuvatietokirjassa 
Piilopalstan tarhurit (S&S 2021).    

 

 

Maija Hurmeen vesiväriä ja puuväriä onnistuneesti yhdistävä kuvitus on yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen ylistys. 

 

Kuvakirja- ja tietokirjakuvitus lomittuvat toisiinsa jouhevasti.  

 

Kirjan aihepiirille on selvästi kysyntää: sen käännösoikeudet myytiin heti Kanadaan ja Viroon. 

 

 

Lisää lastenkirjoja puutarhasta, viljelystä ja kasvun ihmeistä:

 

Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen: Niilo kylvää, Karisto 2021. Arvio Lastenkirjahyllyssä.

Elin Ek: Kyllä kasvaa! Kylvä, kasvata, leivo, kokkaa ja askartele sisällä, parvekkeella ja puutarhassa, suom. Katariina Kallio, Mäkelä 2020. Arvio Lastenkirjahyllyssä. 

Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja parvekeviidakko, Etana Editions 2019. Arvio Lastenkirjahyllyssä.

 

Ralf Efraimsson & Pia Beckman: Sormet multaan! Istutetaan siemeniä, sipuleita ja pistokkaita, suom. Kaisu Tupala, Mäkelä 2018.

Christina Björk & Lena Andersson: Linnea kylvää ja kasvattaa, suom. Marja Kyrö, Otava 1989. Arvio Lastenkirjahyllyssä.

Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Nähdään majalla: kasviagentit, Sammakko 2018.

Görel Kristina Näslund & Lars Klinting: Antin kasvimaa, suomentanut Tuula Syvänperä, Gummerus 1988.

Mahtuuko sydämeen uusia sukulaisia?

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle, suomentanut Leena Ojalatva, 424 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Bijou Karman & Erin Fizsimmons. 

 

Karisto on ansiokkaasti jatkanut Elizabeth Acevedon nuortenkirjojen suomentamista. 

 

Acevedon debyytti, säeromaani The Poet X (Runoilija X, suom. Leena Ojalatva, Karisto 2019) ylsi New York Timesin bestseller-listalle ja palkittiin Carnegie-mitalilla. 

 

Viime vuonna suomennettiin YA-romaani With The Fire on High (Kaikilla mausteilla, suom. Leena Ojalatva) ja nyt on ilmestynyt toinen säeromaani, Maata jalkojen alle. 

 

Leena Ojalatvan suomennoksen nimeä voi pitää jopa alkuteosta (Clap When You Land, 2020) osuvampana. 

Alkuteoksen nimi juontaa Acevedon lapsuusmuistosta: hän matkusti lentokoneella kahdeksanvuotiaana yksinään tapaamaan äidin puolen sukulaisia Dominikaaniseen tasavaltaan ja lennon päätteeksi matkustajat taputtivat käsiään. Käsittääkseni tapa on ollut yleinen aiemmin ympäri maailman, kun lentokoneella matkustaminen ei ollut vielä niin yleistä.

 

Acevedo kertoo jälkisanoissaan saaneensa kimmokkeen teokselle vuonna 2001 Yhdysvaltoja ja Dominikaanista tasavaltaa järkyttäneestä lentoturmasta, jossa Santo Domingoon matkalla ollut lento numero AA587 syöksyi maahan Queensissä, New Yorkissa.  Onnettomuudessa kuoli 265 matkustajaa ja heistä jopa 90 prosentilla oli sukuyhteyksiä Dominikaaniseen tasavaltaan. Yhdysvaltain ilmailuhistorian toiseksi tuhoisin onnettomuus järkytti syvästi New Yorkin dominikaanilaisyhteisöä. 

 

Maata jalkojen alle tuo alkuteoksen nimeä paremmin – ja lukijan kannalta houkuttelevammin – esille romaanin identiteettiin, kansallistunteeseen ja perhesuhteisiin liittyvää tematiikkaa. 

 

Kirjalla on kaksi minäkertojaa. 

 

Lukijalta, jolla ei ole mitään taustatietoa kirjasta, vaaditaan alkuun valppautta hoksata tämä näkökulmakerronta lukujen alkuun liitetyistä kahdesta nimestä ja lentokoneen kuvasta, joka osoittaa kumpi 16–17-vuotiaista tytöistä on kulloinkin äänessä.

 

Camino asuu Dominikaanisessa tasavallassa. Äiti on kuollut jo aiemmin ja parantajana yhteisössä työskentelevä Tia-täti on ottanut käytännössä päävastuun tytön kasvattamisesta. Isä joutuu työn takia asumaan suuren osan ajasta Yhdysvalloissa, New Yorkissa. 

 

Camino harrastaa uintia ja haaveilee kouluttautuvansa lääkäriksi, mutta pitää unelmaa mahdottomana perheen varattomuuden ja taustansa takia.

 

New Yorkissa asuva Yahaira on varakkaan perheen ainokainen, joka on aiemmin ollut lahjakas shakinpelaaja. Hän on saanut selville isänsä tarkoin varjeleman salaisuuden ja on sen protestiksi ja isänsä pettymykseksi lopettanut uran ja lakannut puhumasta isälleen. 

 

Molempien tyttöjen elämältä putoaa pohja, kun lentokone putoaa. Yahaira on ollut tietoinen isänsä kaksoiselämästä pidempään kuin Camino.  

 

Tyttöjen erilaista taustaa ja arkea pohjustetaan kiinnostavasti. 

 

Caminon arkea tummentaa El Cero, joka

 

– –  kaupittelee vartaloita; silmäilee nuoria tyttöjä,

vasta kymmenkesäisiä,        & saa heidät

 

taskuunsa ruoalla & kauniilla sanoilla.

Kun tytöt kehittyvät & näkyy merkkejä

orastavasta povesta, hän poimii heidät remmiinsä. 

 

Seksuaalista ahdistelua ei kuvata suoraan, mutta lukijalle käy selväksi, että maan patriarkaalinen kulttuuri ei anna tytölle juurikaan mahdollisuuksia puolustautua. Lopussa naisten joukkovoima kuitenkin osoittautuu miehen häikäilemättömyyttä vahvemmaksi strategiaksi.  

 

Camino suhtautuu varauksellisesti siskopuolensa kohtaamiseen. Hänen sydämellään ” ei ole varaa uusiin sukulaisiin”: 

 

Pelkään kauheasti, että pidän hänestä. 

Että haluan hänestä perheeni jäsenen.

 

Acevedo työstää vivaihteikkaasti perheen vaiettuja salaisuuksia ja tuo esille vaikenemisen motiiveja. 

Isän kaksoiselämä kahdessa eri maassa saa tytöt tuntemaan vihaa, pettymystä ja surua, mutta silti rakkaus nousee vahvimmaksi tunteeksi:

 

Kuin hän olisi ollut kaksi

tyystin eri miestä.

Kuin hän olisi halkaissut itsensä kahtia.

Kuin hän olisi venyttänyt itsensä sillaksi

Atlantin valtameren yli.

 

Ei koskaan täysin täällä eikä siellä.

Yksi varvas kummassakin maassa.

 

Erityisen kiinnostavaa romaanissa on kieleen ja kulttuuriin liittyvän identiteetin merkityksen korostaminen. 

Caminon kerronnassa vilisee pajon espanjankielisiä sanoja ja sanontoja. Camino myös pelkää Yahairan puhuvan espanjaa voimakkaasti murtaen kuin gringa, ulkomaalainen. 

 

Säeromaanin alussa luentaa häiritsi ensin &-merkin runsas käyttäminen tehokeinona. Siihen tottui kuitenkin nopeasti. 

Acevedo rytmittää tekstin intensiteettiä myös pitkillä sanaväleillä, 

Jotka toimivat ikään kuin levähdysseisakkeina hyvin latautuneessa kerronnan kohdassa.

Säeromaaniformaatissa on mielestäni olennaista, että sama kääntäjä suomentaa kaikki kirjailijan teokset. Kirjailijalla on aina omat maneerinsa, joiden mekanismeista kääntäjän on hyvä olla tietoinen.