Liian nuori vankilaan

Kate Thompson: Yön eläjä. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 272 sivua. Gummerus 2010. Kansikuva Istockphoto.














Irlantilainen nuortenkirjailija Kate Thompson (s. 1956) tunnetaan meillä entuudestaan muutama vuosi sitten käännetystä fantasiakirjastaan Vihreän saaren laulu (Gummerus 2005). Äskettäin suomennettu uutuus Yön eläjä on lajityypiltään realistinen nuortenromaani, karuilla kasvukivuilla höystetty, mutta silti klassinen identiteetin etsintätarina.

14-vuotias Bobby on luuseri, jolle lain rajat ovat ylittämistä ja rikkomista varten. Äiti yrittää pelastaa poikansa suistumasta lopulliseen perikatoon ja muuttaa pienperheensä Dublinista maaseudulle. Bobbyn velipuoli oireilee levotonta lapsuuttaan yökastelulla ja takertuu äitiin uudessa kodissa entistä voimallisemmin. Bobby näkee äitinsä keskenkasvuisuuden ja oman epätoivon, eikä siksi voi juurikaan kunnioittaa äitinsä ponnisteluja perherauhan eheyttämiseksi.

… he raahasivat meidät asemalle ja rähjäsivät meille ja sanoivat että me olimme rikollisia ja pohjasakkaa, mutta meille se oli ihan sama. He soittivat meidän vanhemmillemme jos saivat heidät kiinni ja haukkuivat heidät ja käskivät heidän pitää meidät poissa kadulta. Äiti yritti, hän ihan oikeasti yritti, mutta ei hän minulle mitään voinut. Ei hän voinut minua vankina pitää.

Eivätkä voineet kytätkään, ja juuri se siinä oli hienoa. Olin liian nuori vankilaan, ja Saint Pat´s ja muut nuorisorikollisille tarkoitetut laitokset olivat tupaten täynnä kavereita, jotka olivat vielä pahempia kuin minä. Jos olisimme joskus jääneet kiinni autojen pöllimisestä, se olisi ollut toinen juttu, mutta niin meille ei käynyt. Kärysimme vain pikkujutuista. Meistä tuntui, että kukaan ei voinut meille mitään.

Bobby, äiti ja pikkuveli Dennis muuttavat taloon, jonka edellinen asukas on kadonnut, jälkiä jättämättä. Naapuri kertoo talossa asuneesta lapsesta, joka on myös kadonnut mystisesti. Pikkuveli väittää näkevänä öisin talon tienoilla vanhan pienen naisen, mutta Bobby kuittaa Dennisin puheet satuina, kunnes vähin erin kadonneen lapsen salaisuus ratkeaa.

Kate Thompson ei ole arkaillut säväyttää realistista perusjuonta sadunomaisilla irlantilaiseen kansanperinteeseen juontuvilla tarinan säikeillä. Bobbyn pakoyritys edellisen asukkaan autonrotiskolla päätyy kolariin, ja hänen on hyvitettävä auton romutus työllään naapurin tilalla. Poika tutustuu ikätoveriinsa Coley-poikaan ja vähin erin raskas fyysinen työ kypsyttää Bobbyn kantamaan vastuuta omasta elämästään.

Itse asiassa tällaisia nuorisorikollisuuteen ajautuneita sankareita ei hevillä nykyisin löydy kotimaisista nuortenromaaneista. Kertooko se jotain kirjailijoiden arkuudesta käsitellä huumeiden, alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttöön, pikkurikollisuuteen ja väkivaltaan ajautuneiden nuorten elämää, joka kuitenkin eittämättä on yhä ajankohtaista ja koskettaa aina vain nuorempia?

Esimerkiksi Margareta Keskitalon Tabut (1970), Kari Levolan Kattohaukka (Weilin+Göös 1982), Raili Mikkasen Koukussa (Otava 1997) edustavat eri vuosikymmenien nuortenkirjailijoiden rohkeutta työstää näitä aiheita. 2000-luvulta tulee mieleen Reija Kaskiahon Tulitikkuihmisiä (WSOY 2001) ja eritoten Hannamarjut Marttilan Filmi poikki! Ensi-ilta tänään torstaina, (Otava 2007), mutta siinä alkoholistiperheen poika Torstai taittaa terän kipeimmiltä angsteilta hurtilla huumorilla.

Brittiläisestä lähes inhorealistisesta nuoruuskuvauksesta on jäänyt väkevinä lukukokemuksina mieleen Robert Swindellsin suomennetut romaanit: Kivikovat kadut (Otava 1997) ja Lärvit (Karisto 2003).

Paperinukkeleikkejä eri vuosikymmeniltä

Hilda Milóche & Wilma Kane: Paperinuket. Suomentanut Marjatta Kurenniemi. 24 sivua. Tammen kultaiset kirjat 27. Tammi 1955. 7. painos 2010.

Ervo Vesterinen: Musette ja Arlette. Rudolf Koivun paperinukkien kertomaa. Päällyksen suunnittelu Kristina Segergrantz. 92 sivua. WSOY 1999.

Marianne Dupyy-Sauze ja työryhmä: Lili Chantilly: Pieni muotisuunnittelija. Suomentanut Lotta Heikkeri. 14 s. + 38 arkkia. Nemo 2010.

Marianne Dupyy-Sauze ja työryhmä: Lili Chantilly: Ihania iltapukuja. Suomentanut Lotta Heikkeri. 14 s. + 38 arkkia. Nemo 2010.

Paperinukkeleikit taitavat olla nykytyttöjen mielestä vähän vanhanaikaisia, mutta kustantajat ja nettimaailma keksivät jatkuvasti uusia täkyjä tämän perinteisen leluteollisuuden tiimoilta.

Rouva Huu kuuluu siihen ikäpolveen, joka odotti aina malttamattomasti Paraisten mummolaan menoa, jotta sai leikata Apu-lehdistä uusimmat Rauni Palosen piirtämät paperinuket. Kotona Juha Mieto, Tapani Kansa, Anne Pohtamo, Virve Rosti ja monet muut aikansa julkkikset leikkivät sitten sulassa sovussa keskenään.



Kaks plus –lehdessä joskus 1970-luvulla julkaistut paperinuket ydinperheestä, johon kuuluivat isä, äiti, kaksi lasta ja isoäiti sekä kotiapulainen ja eri maiden lapsia esittelevä paperinukkesarja oli myös tärkeä. Sen kuriositeettina oli, että nuket olivat alastomia! Yhdenlainen aikansa kuvastin tämäkin.

Muistaako kukaan näitä Kaks Plussan paperinukkeja? Rouva Huulla on hämärä aavistus, että niiden kuvittaja olisi ollut peräti Ilon Wikland tai joku muu tunnettu ruotsalainen lastenkirjakuvittaja. Tätä pitää joskus joutessaan selvittää lisää.




Tammen kultaiset kirjat –sarjassa ilmestynyt Paperinuket on alkuteoksen ilmestymisajankohtaan, vuoteen 1951, yllättävän moderni ja interaktiivinen kuvakirja.

Perustarinan lisäksi kirjassa on nimittäin pahvisella irtokartongilla tarinassa seikkailevat lapsihahmot paperinukkeina ja tarinan perässä on niille tehtyjä vaatteita, joiden erikoisuutena on, että ne ovat kaksipuolisia.




Paperinukkehahmot voi sijoittaa tarinan kuva-aukeamille niille varattuihin ja aukileikattaviin viilloksiin. Kirjassa on myös muutamia tekstittömiä kuva-aukeamia, jotka antavat lapselle mahdollisuuden kertoa itse tarinaa haluamallaan tavalla.

Ranskalaiset Lily Chantilly –kirjat hyödyntävät tyttöjen mieltymystä tarroihin ja kiinnostusta muotimaailmaan. Sabluunoita, tarroja ja eri tavoin kuvioituja papereita yhdistämällä voi näiden kierreselkäisten kirjasten sisällön avulla luoda omaleimaisia muotiunelmia paperinukkehamoille suuren maailman tyyliin. Ja itse asiassa tästä ideasta ei ole kuin pieni hyppäys klassisten paperinukkien ja niiden vaatteiden suunnitteluun.






Ervo Vesterisen Musette ja Arlette on huolella koottu kulttuurihistoriallinen katsaus kuvittaja Rudolf Koivun (1890–1946) tuotantoon.

Kirjan ensimmäisessä osuudessa kerrotaan viehättäviä pikkutarinoita Rudolf Koivun kummitätinsä tyttärelle Maikki Salmensaarelle piirtämistä paperinukeista. Moni paperinukke lainasi tunnistettavia piirteitä olemassaolevilta taiteilijapersoonallisuuksilta ja ajan viihdekirjallisuuden sankareilta: esimerkiksi tanssijatar Musette on syntynyt Koivun pariisilaisen ystävättären inspiroimana ja Philip Morrison nuoruuden rakastettunsa Rosen kera ovat vaikutevelassa brittiläisen P. G. Wodehousen humorististen tarinoiden sankareille.

Vesterinen sommittelee paperinukketarinoita mielikuvitusta kiihottavalla ja hyvin menneen maailman ajankuvaa nykylukijalle valottavalla tavalla.

Teoksen toinen osa käsittelee Rudolf Koivun elämää ja kuvitustuotantoa hänen kirjeenvaihtonsa ja kuvitustensa valossa. Aikalaisdokumentit avaavat kiinnostavia näköaloja aikakauden taiteilijaelämään – sen jatkuvaan vippien ja kaukokaipuun värittämään arkeen, johon juhlat, ulkomaanmatkat ja boheemi taiteilijan vapaus loivat vain aika ajoin pientä piristystä.

Koivun taiteilijatovereilleen lähettämissä kirjeissä korostuu usein sisäinen kamppailu hänen taidemaalarikutsumuksen ja kuvittajanuransa välillä. Koivun elinaikana kuvittamisen katsottiin nimittäin jopa turmelevan taiteilijan luovuutta!

Vesterisen teos tuo havainnollisesti esille Koivun tyylin yhteydet saman ajan ulkomaisten taiteilijakollegojen, esimerkiksi tanskalaisen Kay Nielsenin, brittiläisen Arthur Rackhamin ja ranskalaisen Edmund Dulacin, kanssa.

Musette ja Arlette. Rudolf Koivun paperinukkien kertomaa on ulkoasultaan ja taitoltaan kunnianhimoisesti toteutettu kirja, jonka asiantunteva ote tyydyttää Koivu-entusiastien vaatimukset, mutta innostaa myös kuvittajamestarin tuotantoon aiemmin perehtymättömiä paneutumaan Koivun monipuoliseen tuotantoon. Kirja on itsessään kuin taideteos: pieteetillä koottu ja kaunis kuin koru.

Tänään tulee muuten illalla Teemalta uusintana Juho Gartzin pienoisdokumentti Rudolf Koivusta, jonka syntymästä tuli jouluaattona kuluneeksi 120 vuotta.

Ervo Vesterisen kirjan arvio on muokattu versio alunperin Onnimannissa 1/2001 julkaistusta kritiikistä.

Äiti, mitä minä tekisin?

Fiona Watt & työryhmä: 365 kivaa piirustus- ja maalaustehtävää. Suomentanut Päivi Lehtinen. 128 sivua. WSOY 2010.

Emily Bone, Rebecca Gilpin ja Leonie Pratt & työryhmä: Poikien paras puuhakirja. Suomentanut Päivi Lehtinen. 96 sivua. WSOY 2010.


Leonie Pratt, Rebecca Gilpin ja Ruth Brocklehurst: Tyttöjen ihana askartelukirja. Suomentanut Päivi Lehtinen. 96 sivua. WSOY 2010.



Joulunpyhät ovat ohi, mutta joululomaa on vielä kosolti jäljellä. Lumileikkien lomassa voi vaikka askarrella näiden hyvien ja innostavien kirjojen vinkkien avulla.

Mahtaako erilaisten piirustusoppaiden ja askartelukirjojen nykyinen tulva kertoa lähinnä lasten ja aikuisten uusavuttomuudesta ja mielikuvituksen puutteesta vai pikemminkin kädentaitojen uudesta tulemisesta?

365 kivaa piirustus- ja maalaustehtävää on todellinen runsauden sarvi, joka innostaa myös aikuista elvyttämään piirustustaitoaan.

Plussaa kirja saa siitä, että se ei sorru askartelussa nykyisin niin suosittuun välineurheiluun: sakset riittävät shapluunoiden tekoon, perinteiset puukynät, pastelliliidut, muste ja vesivärit väritykseen ja oma peukalo monien hahmojen sommitteluun. Perinteinen perunaleimasinpainantakin on edelleen muotia, tosin eettisen kulutuksen nimissä kirjassa kehotetaan, että ”Älä tuhlaa tuoreita kasviksia, vaan käytä painamiseen sellaisia, joita ei enää syödä.”

Kirjassa on myös kolmiulotteisen kaupungin rakennusvinkkejä, ohjeita maiseman tekemiseen, supersankarin ja prinsessoiden piirtämiseen.

Piirustus- ja maalaustehtävät ovat esteettisesti tyylikkäine ornamentteineen tarkkoja, mutta moni tekniikka antaa ideoita hyvinkin luoviin sovelluksiin.

Iso-britannialaiselta Fiona Wattilta on aiemmin ilmestynyt samalla konseptilla 365 hauskaa askartelutehtävää (WSOY 2008).

Tyttöjen ihana askartelukirja ja Poikien paras puuhakirja ovat nimiään ja värimaailmaansa myöten tiukan sukupuolisidonnaisia.

Tytöt askartelevat silkkipaperikukkia, prinsessan tornissa, kahisevan iltalaukun, veikeitä keijuja – eli sanalla sanoen kaikkea, mikä kimaltaa, säihkyy ja missä on paljon paljetteja ja muuta kruusausta.




Poikien taas ajatellaan innostuvan leijuvista lepakoista, taistelevista gladiaattoreista, aarrekartoista, muumioista, velhoista, hirviöistä ja katapulteista.

Ohjeissa on paljon askartelun perustekniikoita – paperintaittelua, kollaasitekniikkaa, pinnan kuvioimista ja värioppiakin. Eri asia on, kuinka lapsi mukautuu siihen tosiasiaan, että oman askartelun lopputulos ei ehkä ole yksi-yhteen kirjan aikuismaisen tarkasti toteutetun mallikuvan kanssa.

Tyttöjen ja poikien askartelukirjat soveltuvat parhaiten noin 8-10-vuotiaille. Uskoisin, että päiväkodeissa, kouluissa ja kerhoissa aikuiset ottavat näiden kirjojen konstailemattomat ideat avosylin vastaan.

Kaikkien kolmen kirjan käyttömukavuutta lisäävät kierresidos ja hakemisto.