Suvun perinteet tulevat osaksi Agnesin arkea

Ann-Helén Laestadius: Kukaan muu ei ole niin kuin sinä, suomentanut Kaija Anttonen,  272 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ann-Helén Laestadius: Mieli kotiin, suomentanut Kaija Anttonen, 269 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen Agnes-sarjan kolmas ja neljäs osa viimeistelevät komeasti Agnesin kasvutarinan. 

Edelliset suomennetut osat  Terkkuja Sopperosta Terkkuja Sopperosta ja Hei söpö ilmestyivät 2017 ja 2018. 

Terkkuja Sopperosta -käsikirjoitus voitti Nordiska Museetin, Podium-kustantamon ja saamelaisen tiedotuskeskuksen järjestämän saamelaisesta nykynuoruudesta kertovien tekstien kirjoituskilpailun vuonna 2007.  

Agnes-sarjassa on paljon klassisen tyttökirjallisuuden tunnusmerkkejä. Tyttö varttuu sarjan aikana 13-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. 

Saamelaisen identiteetin vähittäisen rakentumisen rinnalla kuvataan perhesuhteita ja erityisesti jännitteistä äiti–tytär -suhdetta. Laestadius kuvaa niin ikään elävästi kaverisuhteita ja seurusteluun liittyviä, osittain ristiriitaisiakin tuntemuksia.

Agnes havaitsee, että pelkkä tahtotila ja kielen oppiminen ei automaattisesti tee hänestä saamelaisen yhteisön jäsentä – tarvitaan pitkää pohdiskelua ja asioiden työstämistä myös yhdessä muiden kanssa. 

Hän on kateellinen pikkuveljelleen Mattisille, jolle äiti on alusta lähtien puhunut saamen kieltä. Edellisissä osissa on käsitelty äidin nuoruuden irtiottoa  saamelaisista juurista ja identiteetistä. Mattisin kohdalla äiti halua sovittaa ne virheet, joita hän teki Agnesin lapsuudessa. Eittämättä Laestadius on hyödyntänyt  kirjasarjassa ainakin soittain myös henkilökohtaisia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan omasta saamelaisesta  identiteetistään.

Kiinnostavasti kirjasarja myös käsittelee kielitietoisuutta ja ylpeyttä kotikielestä ja suvun kielestä. Agnes ja ystävät Saamenmaalla käyttävät ruotsin ja saamen sekakieltä. Sitä ei pidetä pahana asiana, vaan pikemminkin todisteena kehittyneestä kielitajusta! 

Kukaan muu ei ole niin kuin sinä keskittyy Agnesin saamenkieliseen rippileiriin Kiirunassa. Sopperosta, isovanhempien kotipaikasta tuttu Henrik,  tulee yllättäen sinne isoseksi ja tyttö on hämmentynyt, koska heidän seurustelunsa on hiipunut Henrikin aloitteesta.  

Romaanin toinen sivujuonne liittyy suvussa kulkeneisiin saamelaisten kansallispukuun kuuluviin hopeanappeihin, jotka ovat salaperäisesti hävinneet. Agnesilla on Sopperossa luottoaikuinen, Ella, joka korkeasta iästään huolimatta ymmärtää tyttöä ja hänen aivoituksiaan. 

Agnes oivaltaa vähitellen, että on mahdollista olla osa saamelaisyhteisöä, vaikka ei asuisikaan Saamenmaalla. Agnes ja äiti tekevät myös sovinnon, ja samalla eräis äidin iso hankinta lähentää koko perhettä tiukemmin Saamenmaalle ja Sopperoon. 

Sarjan päättävässä Mieli kotiin -osassa keskiöön nousee Henrikin ja Agnesin välillä haastavankin etäsuhteen lisäksi heidän Sopperossa asuvan ystävänsä Jåken seksuaali-identiteetti, jota kaikkien nuorten saati aikuisten on vaikea hyväksyä, sillä Saamenmaalla ”poromies ei kerta kaikkiaan voi olla homo”. Tältä osin kuvaus tuntuu jopa hieman vanhanaikaiselta, mutta on hyvä muistaa,  että alkuteos on ilmestynyt lähes kymmenen vuotta sitten.

Erityiskiitoksen ansaitsevat ranskalaisen, sittemmin Ylä-Lappiin Inariin pysyvästi muuttaneen Esther Berelowitchin kansikuvat kolmeen viimeiseen osaan. Niissä saamelainen identiteetti on näkyvillä, mutta ei niin häiritsevässä määrin, että kirjat eivät kiinnostaisi laajempaakin lukijakuntaa. 

Ensi viikolla ilmestyvän Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden kakkosnumerossa on emeritaprofessori Vuokko Hirvosen laaja artikkeli uusimmasta saamelaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. 

Kohtalokas, kiihottunut kesä

Siiri Enoranta: Kesämyrsky, 285 sivua, WSOY 2020. Kansikuva Riikka Turkulainen.

Riikka Turkulaisen Kesämyrskyn kansikuva on erityisen onnistunut. 

Punainen sormustinkukka työntyy esille kirjan nimen takaa. 

Kukan avautuneet kellot voi tulkita seksuaalisena virittymisenä. Lääke- ja koristekasvina käytetty sormustinkukka on myrkyllinen.

Turkulaisen ratkaisu nostaa symboleilla kyllästetty kukka kanteen tarjoaa Siiri Enorannan Kesämyrskyn lukijalle hienovaraisen vihjeen, sillä romaanin näennäisesti tyynen ja harmonisen ulkokuoren alla kytee jotakin pelottavaa.

Siiri Enorannan luovuudella ei tunnu olevan mitään rajoja. 

Aina uudelleen hän yllättää lukijansa rakentamalla aivan uuden miljöön ja hyödyntämällä fantasiakirjallisuuden hybridimäisen laajaa kenttää omiin ja ennen kaikkea omintakeisiin tarkoituksiinsa.

Kesämyrsky on pikantti sekoitus brittiläistä boheemia kartanoelämää Evelyn Wauhgin Brideshead Revisited-romaanin (suom. Mennyt maailma, Otava 1982) tyyliä yhdistettynä perinteisen arvoitusdekkarin tihentyvään kerrontaan ja nuortenromaanien identiteettikipuiluun.

Teini-ikäinen Andrew pääsee psykiatri-isänsä mukana viettämään kesää ystävänsä Joshin perheen kartanoon Summersuttoniin. 

Joshin pikkusisko Penelope on traumatisoitunut ja tytön vanhemmat toivovat, että asiantuntijan avulla tilanne perheessä vihdoin voisi normalisoitua. 

Andrew on ihastunut Joshiin ja yrittää vaivihkaa saada tunteensa myös ihailunsa kohteen tietoon. Hän pääsee osaksi Nokisiipien yhteisöä, eräänlaista salaseuraa, jonka toimet eivät kaikilta osin kestä päivänvaloa.

Andrew ei saa juurikaan vastinetta tunteilleen, sillä Josh on vanhempiaan tarkkaillessaan päätynyt ajattelemaan, että ”rakastaminen oli vaarallista, enimmäkseen se oli tyhmää”. 

Andrewn isän arvostettu ammattikaan ei riitä kaventamaan yhteiskunnallista juopaa poikien perheiden välillä. Joshin isä kuuluu ökyrikkaisiin. Heillä on varaa liikkua perinteisten autojen sijasta liitureilla, joiden polttoaineena käytetään hankalasti hankittavaa indigoa.

Andrew nousee romaanin keskushenkilöksi, siitäkin huolimatta, että kartanon isäntäväki dominoi kerrontaa pelkällä korskealla läsnäolollaan, itsevarmalla käytöksellään ja siekailemattomilla mielipiteillään.

Hän oli Andrew Appleton ja hän oli nokisiipi, eikä aina ollut helppoa olla niitä kahta asiaa samaan aikaan, mutta yhä enemmän ne menivät limittäin. Hän oli nokisiipien ympäröimä ja joukossa ja turvassa, mutta jokin osa hänestä oli kuitenkin aina yksin. Eikä se ollut paha asia, yksinäisyys oli kaunista ja hiljaista ja aavaa.  

Kerronnan jännite on välillä viipyilevää, ja lukijakin huomaa ikään kuin huumaantuvansa romaanista huokuvasta joutilaisuuden tunteesta ja ukkosen tavoin painostavasta tunnelmasta.

Mysteerin ja silminnäkijän henkilöllisyyden paljastuminen tulee lukijalle hieman yllätyksenä,  ”puun takaa”. Mitään kliimaksia tai tyventä loppu"ratkaisua" ei myöskään Andrewn ja Joshin suhteen tai  Penelopen toipumisen suhteen ole luvassa. 

Kesämyrsky on kieleltään, intensiteetiltään ja omaperäisen miljöönsä vuoksi hyvin epätyypillinen suomalainen romaani. 

Se on syystäkin saanut kaksoisluokituksen: nuorille ja aikuisille. 

Kun kirjan nimi jää helposti mieleen

Arttu Unkari: Isämies ja räjähtävä kakka, kuvittanut Kai Vaalio,175 sivua, Otava 2020. 

Tämä kirja on pottakikkare.  

Tässä kirjassa ei niin mikään ole hauskaa.    

Lapsikin kirjoittaa paremmin kuin tämä kirjailija!  

Ei ole hyvä merkki, jos kirja on ennalta-arvattava.   

Tässä kirjassa ilo ei ole kenenkään puolella.  

Miksi tätä kannattaa edes lukea, jos kerran kaiken voi arvata?  

Onko lukuja vielä lisää? Voi ei!   

Suomen tulevaisuus on pilalla, kun nykyajan kirjat ovat tällaisia!  

Miksei tämä jo lopu?

Oheiset sitaatit ovat peräisin Arttu Unkarin juuri ilmestyneestä esikoisromaanista Isämies ja räjähtävä kakka. 

Kommentoijana on äkäinen mummo, joka kärkkäästi puuttuu kirjan käänteisiin omilla happamilla kommenteillaan.

Esikoiskirjailija sai lentävän lähdön teoksensa markkinoinnille myös
tosielämässä päästyään heti kertomaan kirjastaan Ylen Aamuun.
 Tässä kuitenkin Kai Vaalion kuvitusta Arttu Unkarin
lastenromaaniin Isämies ja räjähtävä kakka (Otava 2020). 

YLE:n Aamussa  toimittaja Rosa Kettumäki haastatteli eilen Helsingin Kallion alakoulussa luokanopettajana työskentelevää Arttu Unkaria.

Unkari mainitsi haastattelussa mummon pelastaneen kirjan juonirakenteen hulvattomilla kommenteillaan. 

Hän kertoi myös luettaneensa oppilaillaan omia suosikkikirjojaan, mutta ne eivät jostain syystä innostaneet. Hän uhosi opettajanhuoneessa, että jonkun pitäisi kirjoittaa kirja räjähtävästä kakasta, sillä sellainen kirja varmasti kiinnostaisi lapsia. Ja kun kukaan muu ei tarttunut toimeen, hän kirjoitti kirjan itse. Kirjan yksityiskohtiin Unkari on saanut oppilailtaan apua. 

Kirjan toiminnallinen  fokus on sananmukaisesti räjähtävässä kakassa sekä isämiehen ja kolmasluokkalaisen Oonan ja parhaan ystävän Eelin toimissa estää katastrofit. Isä työskentelee poliisina, mutta tarvitsee usein avukseen lasten teräviä hoksottimia. 

Oonan isän bravuuri on erityinen iskävoileipä. Kai Vaalion kuvitusta
 Arttu Unkarin lastenromaaniin Isämies ja räjähtävä kakka (Otava 2020). 

Ensimmäisessä luvussa entinen kansanedustaja ja opetusministeri Misukka Kylänen lentää suoraan vessanpöntöltä kuuhun. 

Anonyymi tekijä ilmoittautuu ja kertoo kehittäneensä viemäriputkistoon räjähteen.  Hänen pääkohteenaan ovat – lapsuuden koulukiusaamisen takia – Suomen koulut, mutta sitä ennen räjähtelee myös taidemuseossa, lehtitalossa ja lietelaitoksella.

Lapset eivät kuitenkaan voi sallia koulujen räjäyttämistä, sillä he eivät halua viettää niin paljon aikaa vanhempiensa kanssa. 

Haastattelussa Unkari toteaa, kuinka ”moni opettaja tunnistaa sen ongelman, että on tosi vaikea löytää sellaisia kirjoja, joihin semmoinen lapsi tarttuu, joka ei hirveesti tykkää lukemisesta". 

Unkarin tarkoituksena onkin toki markkinoida omaa kirjaansa. 

Hiljattain lukemaan oppineiden lastenkirjojen valikoima on joka tapauksessa nykyisin laajempi kuin koskaan aikaisemmin. 

Siksi rohkenen toivoa, että nykyopettajien tietämys kirjatarjonnasta olisi Unkarin väitettä  paremmalla tolalla. 

Kitisevä mummo pääsee sivullisen kommentoijan roolista myös
aktiivisemmaksi toimijaksi. Kai Vaalion kuvitusta Arttu Unkarin 
lastenromaaniin Isämies ja räjähtävä kakka (Otava 2020).  

Unkarin esikoisromaania mainostetaan moniosaisen sarjan avauksena. 

Jos paukkuja halutaan niin sanotusti säästää myös jatkoon, olisi voinut olla viisasta tehdä tästä avausosasta sivumäärältään ja vitseiltään hieman suppeampi laitos. 

Pieru- ja kakkahuumorilla on toki sijansa lasten lukemaan houkuttelussa, mutta toivon mukaan seuraavassa osassa lukeva lapsi saisi nautittavakseen hieman paremmin jäsennellyn lukukokemuksen.

Isämies ja räjähtävä kakka -romaanin suola ja sokeri löytyy ennen muuta Kai Vaalion kuvituksesta. 

Useampikin kotimainen kustantaja on viime vuosina yrittänyt kehitellä Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjojen tapaista kotimaista hittikirjaa, mutta kuvitukseen ei yleensä ole satsattu riittävästi. 

Vaalion karrikoiva ja omintakeinen tyyli toimii erikokoisissa kuvissa ja kuvasarjoissa. 

Lisää lastenkirjoja kakasta ja pieruista:

Werner Holzwarth: Pikkumyyrä, joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Nemo 2000.

Pernilla Stalfelt: Kakkakirja, suom. Birgit Huttunen, Minerva 2010.

Jaana Lappo & Pia Westerholm: Niilo Näsikkä ja löysä läjä, WSOY 2003.

Crai S. Bower & Travis Millard: Pieru: pongarin opas, suom. Juho Gröndahl, Nemo 2011.

David Roberts: Pertun pöksyissä paukkuu, suom. Virpi Vainikainen, Karisto 2004.

Leslie Patricelli: Paukku, suom. Rauna Sirola, Lasten Keskus 2014.