Kaksi pientä kuvakirjahelmeä

Hannele Huovi & Kristiina Louhi: Ahaa, sanoi Pikkuruu. 31 sivua. Tammi 2009.

Liisa Kallio: Pikku Papu. 31 sivua. Tammenterho-sarja, osa 6. Tammi 2010. Sarja-asun suunnittelu Eevaliina Rusanen.








Tammi lanseerasi markkinoille jo vuosi sitten Tammen Kultaisten kirjojen kotimaisen pikkusisaren Tammenterho-sarjan. Toisin kuin yhdysvaltalainen esikuvansa Tammenterhon kaikki kuvakirjat ovat läpeensä kotimaisia ja kannuksensa lastenkirjallisuudessa jo hankkineiden tekijöiden kynästä ja piirtimestä syntyneitä.

Vuoden aikana sarja on jo ennättänyt profiloitua, sekä hyvässä että pahassa.

Plussaa sarja saa nimenomaan kahdesta tässä esiteltävästä pienimmille lapsille suunnatuista Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Ahaa, sanoi Pikkuruu- ja Liisa Kallion Pikku Papu –kirjoista.

Juuri tämän tyyppisille katselukirjavaiheesta vähitellen peruskuvakirjaan siirtyville pikkulapsille suunnatuista kirjoista on iso tarve! Molemmissa kirjoissa on viehko pikkutarina ja kuvitus on selkeää ja raikasta.

Hauska idea ovat myös Tammenterho-sarjassa ilmestynet Tuula Korolaisen toimittamat miniatyyrirunoantologiat, Hassut tassut, eläinrunoja sisältävä runokuvakirja (kuv. Taru Castrén) ja Haamuhetki kullan kallis (kuv. Anne Vasko, ent. Peltola, Tammi 2010), valikoima kummitusaiheisia runoja.

Vähemmän onnistuneina pidän tänä syksynä jo jatko-osan saaneita Tittamari Marttisen ja Christel Rönnsin Nepi-kirjoja sekä Tapani Baggen ja Salla Savolaisen Tahvo ja Bella –kirjoja, joissa on tekstiä ja toimintaa järkiään vähän liikaa, mikäli Tammenterho-sarjaa halutaan lanseerata nimenomaan perheen pienimpien kuvakirjalukemistona.

Mutta palataan niihin kahteen herkkupalaan.

Liisa Kallion Pikku Papu on tähän synkkään ja pimeään vuodenaikaan todellista väriterapiaa. Kuvakirja on perheen pienimpien mieleen oleva leppoisa vaellussatu, jossa Pikku Papu, kilpikonna, huomaa ihmeekseen, että sen rannalle uimareissun ajaksi jättämä kilpi on kutistunut.



Etsiessään ongelmaan ratkaisua se kohtaa eri eläimiä. Hädän tullen se yrittää verhoutua rannalta löytämäänsä sormikkaaseen, mutta se osoittautuu liian kuumaksi. Tipulta saatu munankuorikin rusahtaa rikki.

Mutta onneksi – ja tietysti ! – asiat selviävät parhain päin: Papun kaveri Minttu onkin vahingossa ottanut sen kilven ja jättänyt omansa rannalle!

Tarinan lomassa lapsi oppii värejä, erilaisia muotoja ja tutustuu moniin eläimiin. Sekatekniikalla toteutettu kuvitus hivelee kauniilla muotokielellään silmää ja teksti on selkeää, rauhallista ja juuri sopivan lyhyttä. Napakymppi!



Ahaa! Sanoi Pikkuruu on Pikku Pavun kaltainen vaellustarina sekin. Sympaattinen oravanpoika Pikkuruu lähtee emonsa kanssa marjametsään. Marjastamisen lomassa se juttelee metsän eläinten kanssa ja aprikoi omia taitojaan ja mielenkiinnon kohteitaan niiden kanssa. Se oppii eläimiltä monia taitoja, yhtenä tärkeimmistä kauriin antaman taidon kuunnella metsän ääniä, sillä "muuten sinusta voi tulla suden saalis". Ja ennen pitkää Pikkuruu kohtaa sen pelätyn suden, joka ei kuitenkaan perusta niin pikkuruisesta oravanpojasta.



Ja viimein Pikkuruu palaa – tietenkin – emonsa luokse ja kertoo sille monista seikkailuistaan.

Hannele Huovin tarina huokuu lämmintä yhdessäoloa, välittämistä ja rakkautta. Kristiina Louhen peitevärikuvituksesta Rouva Huu on löytävinään kuva-assosiaatioita Tammen Kultaisten kirjojen kuvituksiin, esimerkiksi muikeasti hymyilevää majavaa ja soreaa kaurista koskevissa kuvissa.