Iloa luku- ja kirjoitustaidosta

Ilja Karsikas & Juho Gröndahl: Sintti Silmusuu tahtoo oppia lukemaan. 40 sivua. Nemo 2010.

Leena Laulajainen: Kumma kirje. Kuvitus ja graafinen suunnittelu Katri Kirkkopelto. 31 sivua. Kirjapaja 2010.








Viime vuonna ilmestyi sattumalta kaksi kotimaista kuvakirjaa, joiden aiheena on luku- ja kirjoitustaidon oppiminen.

Kummassakin kirjassa tapahtumat on loitonnettu sadunomaiseen eläinmaailmaan.

Uudet miestulokkaat hämmentävät – sanan kahdessa merkityksessä – mukavasti melko naisvaltaistaistunutta kotimaista kuvakirjakenttää. Graafinen suunnittelija Ilja Karsikas (s. 1978) debytoi toissa vuonna kuvakirjan kuvittajana niin ikään lastenkirjailijana ensikertalaisen, Akaassa asuvan Heimo Hatakan tekstiin perustuvassa lastenkirjassa Keksijä Punainen ja hatun varjo (Tammi 2009).

Karsikas on luonut Juho Gröndahlin tarinalle omalaatuisen fantasiametsän oransseine ja violetteine puineen ja kurpitsataloineen. Eläimet ovat sentään kotosuomalaisia karhuja, kettuja, pöllöjä, supikoiria ja jäniksiä… ja kissankokoisia muurahaisia.

Sintti on – uskokaa tai älkää – toimelias karhunpentu, joka haluaisi oppia lukemaan. Se on nähnyt Eleonoora-keijulla kauniin muistikirjan, johon keiju välille tekee merkintöjään. Kiireinen keiju antaa Sintille muistikirjansa, mutta ei ennätä vihkiä karhun poikaa lukemisen salaisuuksiin. Metsän eläimetkään eivät pysty sitä auttamaan. Isoveli murisee kirjoittamisen olevan ”kaupunkilaisten heiniä”. Niinpä Sintti päättää ottaa asiasta selvää itsenäisesti ja niin se lähtee kaupungin humuun, isoveljen estelyistä huolimatta.




Kaupunki näyttäytyy Sintille kakofonisena kiireen, levottomuuden ja metelin tyyssijana. Kenelläkään ei ole aikaa neuvoa Sinttiä. Ilta hämärtyy ja kaupungin kaduille syttyvät mainosten neonvalot, joita Sintti ihmeissään tallettaa muistikirjaansa. Ja Heureka! Sintti pääsee aivan omin neuvoin jyvälle kirjainten salaisuudesta. Se rientää takaisin kotimetsäänsä kertomaan asiasta isoveljelleen. Uuden taitonsa kunniaksi se rakentaa itselleen oikean talon, jossa on oma valoisa huone kirjoituspöytineen kaikkineen. Ja Sintti ryhtyy kirjoittamaan tarinaa pienen karhun kaupunkimatkasta, vuorten takana sijaitsevasta metsästä, kaupungin humusta ja isoveljestään…

Sintistä sukeutuu Juho Gröndahlin tarinassa valistuksen ja sivistyksen airue, joka tuo valoa ja tietoa takapajuiselle ja kaikkeen uuteen nyreästi suhtautuvalle metsän väelle. Kirjan kupeessa on ilmestynyt myös Sintti Silmusuu-cd. Ilja Karsikas vastaa sävellyksestä, sanoituksesta ja laulusta, osin yhdessä Sanna Karlströmin kanssa ja Samae Koskinen tuotannosta, miksauksesta, sovituksista, instrumenteista ja taustalaulusta.

Sintillä on myös omat omat fanisivut ja Sintti Silmusuu-cd:n lauluja voi kuunnella täällä.

Kumma kirje on puolestaan syntynyt lasten- ja nuortenkirjailijana pitkän uran tehneen Leena Laulajaisen ja kokeneen kuvittajan Katri Kirkkopellon yhteistyönä. Tarinassa on salapoliisitarinan juonteita ja viitteitä suomalaisen kansansaduston eläingalleriasta. Tosin viisaan pöllön sijasta tässä seikkailussa pelastuksen tuojana esiintyykin Joulupukin apulainen Topi-tonttu.



Nalle saa kirjeen. Se osaa auttavasti lukea vain oman nimensä ja tietää numerot yhdestä 20:een. Epäonnen numero 13 ja oma nimi yhdessä herättävät nallessa epäilyksen ja se turvautuu muiden metsän eläinten apuun. Ne eivät ole nallen tavoin myöskään mitään järjen jättiläisiä, ja ongelma tuntuu vain mutkistuvan. (Laulajaisen tarina tuo itse asiassa mieleen klassisen sadun kananpojasta, joka uskoo että taivas putoaa sen päälle.)

Topi-tonttu lukee lopulta Nallen saaman kirjeen, joka paljastuukin syntymäpäiväkutsuksi Vilpertti-pojan syntymäpäiville. Ja kesteissä eläimet saavat Topilta lainaan taika-avaimen ja pääsevät kurkistamaan Sadun ja Tiedon maahan. Topi vakuuttaa jokaisen saavan oman taika-avaimen heti, kun oppisi itse lukemaan.



Siinä missä Ilja Karsikas luo mieluummin kiehtovia miljöitä ja laajoja maisemia, on Katri Kirkkopelto parhaimmillaan eläinten moninaisten ilmeiden ja eleiden tallentajana.

Näissä molemmissa kuvakirjoissa lukemisen ja kirjoittamisen idea on vähällä hukkua kokonaan ulkokohtaisten tapahtumien ja suoranaisen kohkaamisenkin takse. Suoranaista tilausta luulisin olevan lastenkirjalle, jossa lukemaan ja kirjoittamisen oppimisen prosessia kuvattaisiin havainnollisesti ja asteittain lapsen omasta arkisesta kokemusmaailmasta käsin.