Nuori kapinallinen

Kari Levola:Kattohaukka. 129 sivua. Weilin+Göösin nuortenkirjasto. Weilin+Göös 1982. 2. painos WSOY 1986. Kansikuva Ulla Vaajakallio.














Vuoden taitteessa Lastenkirjahyllyssä arvioidun Kate Thompsonin Yön eläjän innostamana päätin lukea uudelleen Kari Levolan ensimmäisen nuortenromaanin Kattohaukka.

Lukukokemus oli väkevä ja sai haikailemaan tällaisten mitaltaan kohtuullisten ja puhuttelevien nuortenromaanien perään. Miksei enää kirjoiteta näin elämänmakuisesti ja rosoisesti nuorista pojista, jotka kamppailevat identiteettinsä ja orastavan miehuutensa kanssa?

Murrosikäinen Harri asuu yhdessä vanhempien veljiensä kanssa. Äiti on ollut jo pitkään sairaalahoidossa, todennäköisesti syövän tai muun vakavan sairauden takia. Isää ei ole näkynyt kotikuvioissa pitkään aikaan.

Samaa koulua käyvän Paulan kanssa on ollut jotain vipinää, mutta yht äkkiä kaikki on epävarmaa. Turvattomuuden tunne ja isän mallin kaipuu altistaa Harrin vähin erin rikoksen teille. Hän ryhtyy avustamaan huumeita välittävää rikollisliigaa.

Mutta lopulta liigaan kuuluva käskytettävä, Äijä, huomaa Harrin haavoittuvuuden ja päästää pojan pinteestä.

Ankeista kehyksistään huolimatta toivo ja luottamus elämään kannattelee romaania alusta loppuun. Lukija tuntee sympatiaa herkkää Harria kohtaan:

Paula sanoo aina että mä olen tyyppiesimerkki elämänmurjomasta nuoresta: kotiolot syrjällään, farkut väärää mallia. Se uskoi, että mä olisin ollut ihan kyky, jos mä olisin tiennyt niistä asioista, mistä piti.

Sen tyylin marttyyrius ei kyllä mua itseäni yhtään innostanut. Koska tahansa mä voin ennustaa, että mua ei koulu yksinkertaisesti kiinnostanut. Eikä olisi kiinnostanut, vaikka maailma olisi ollut lännen vanua.

Kirjoitus oli ainoa mikä kiinnostaa koulussa ainekirjoituksen takia, että se oli ainoa missä mä viitsin kapinoida. Se opettaja ei koskaan tajunnut mua, ja musta tuntui joskus hienolta olla sissi, joka taistelee sitä vastaan. Mä tuli vuorilta, ja mä todella iskin, eikä mua saanut mistään kiinni.

Ja nimenomaan kirjallisuus ja itseilmaisu on Harrille se minuutta koossa pitävä voima. Hauskan vastinparin Harrille tarjoaa Jukka Parkkisen Mustasilmäisen blondin (WSOY 1990) päähenkilö, uhmamieli Pete, joka Harrin tavoin luki kovaksikeitettyjä dekkareita, kirjoitti niistä parodiaa ja ajoi koko kesän ruohonleikkuria isoilla viheralueilla.

Huumeliiga pitää majaa vanhassa antikvariaatissa, jota päivystää nuori tyttö Allu. Harri tuntee Alluun kirjojen kautta sielunsukulaisuutta ja onnistuu samalla säilyttämään todellisuudentajunsa hermopaineiden keskellä:

Allu taisi huomata, että mä olin tulossa raskasmieliseksi. Mä vaan yhtä päätä luin, chandlereita, rossmacdonaldeja ja huonojakin dekkareita, ja vaikka mä tajusin, että jus nyt nistä ei olisi mulle mitään apua, mä luin. Se piti mun hapot jotenkin tasapainossa.

Kun Allu näki mut sellaisena kirjapöhönä, se saattoi tulla ja napata kirjan mun kädestä ja pyyhkiä rätillä musta pölyt. Me naurettiin ja alettiin yhdessä keksiä kakkia sanontoja ja huulia Allun vihkoon, jota se sanoi fraasisanakirjakseen. ”Vihdoinkin, sanoi mies armaalleen saunan luona”, ja siihen tyyliin.

Taitavasti Kari Levola taittaa angstin ja ongelmakeskeisyyden vaarat Harrin lakonisella, mutta letkeällä huumorilla. Harri kuuntelee Juicea, Kari Peitsamoa ja Tuomari Nurmiota.

Ajankuvaltaan romaani on yllättävän tuore. Äkkiseltään ei tuntuisi pöllömmältä ajatukselta että kirjasta otettaisiin uusintapainos: sen lähes 30 vuoden takainen maailmankuva ja nuoruuden etsikkoajan kuvaus ei ole juurikaan pölyyntynyt.

Kattohaukka sai ansaitusti vuonna 1983 valtion kirjallisuuspalkinnon.