Kun kuvakirja antaa elämyksen

Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Aatos ja Sofian sokeriletit. 38 sivua. Tammi 2012. Kannen suunnittelu Terhi Haikonen.

Joidenkin kirjojen ilmestymistä odottaa erityisen malttamattomana. Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Aatos ja Sofian sokeriletit ilmestyi pari viikkoa sitten, mutta sen latautunut kerronta ja huimat mielenkuvat suorastaan vaativat, että luku- ja katselukokemus sai  tekeytyä kotvan aikaa alitajunnassa ennen arvion kirjoittamista.

Samoista päähenkilöistä kertova Aatos ja Sofia (Tammi 2010) oli rouva Huulle tärkeä mielenliikautuskirja. Kirja valoi minuun uskoa, että pintaliito-kohellukseen keskittyvien kuvakirjojen joukkoonkin yhä mahtuu tällaisia häikäiseviä, mielen syviin vesiin kurottavia kaiken-ikäisten kuvakirjoja.   

Haaveellinen aatos ja rationaali Sofia muodostavat hyvän vastinparin. Jos Sofia olisi täysin samaa maata Aatoksen haikailevan-tunteellisen mielenlaadun kansa, kuvakirjasta olisikin – luvalla sanoen – vaarassa sukeutua peräti sokerisen imelä lopputulos.

Kuinka hienosti kirjassa kuvataankaan sanoin ja kuvin erilaisia luontoelämyksiä – esimerkiksi  säätilan vaihdoksista johtuvia muutoksia, sitä kun lumi kovettuu hankikannoksi yön aikana, pakkasilma ja hengitys huurustavat hiukset ja pakkanen narisuttaa askeleita.

Sofia esiintyy hiukan flegmaattisena ja seuraa Aatoksen mielenliikkeitä lauhkeasti ja jopa vähän hajamielisesti:  

Lumipeitto on yön aikana muuttunut kovaksi kanneksi, jonne jalat eivät uppoa. Keskellä peltoaukeaa Aatos ja Sofia pysähtyvät. Siinä samassa sumu tulee ja sulaa vaatteisiin, niin että hetken aikaa luulee, että tutkimusmatka päättyy huonosti, eksymiseen.
– Ota kiinni, Aatos sanoo ja ojentaa Sofialle kätensä.
– Me olemme pisteitä keskellä valkoista paperia.
Sofia myöntää olevansa piste ja Aatos riemuitsee kun kaksi pistettä liukuu yhdessä kohti pellon reunaa, eikä Sofiaa yhtään pelota vaikka eteen ei näe kuin metrin.

Osana isoa avaruutta. Kristiina Louhen kuva ilmentää hyvin Aatoksen ja Sofian tuntemuksia heidän kävellessään kantavan lumen päällä. Louhen kuvitusta Riitta Jalosen tekstiin kuvakirjassa Aatos ja Sofian sokeriletit, Tammi 2012. 

 

Kristiina Louhi tekee  taas huimia mielenkuvia, jotka saavat suorastaan kaipaamaan tässä vesisateen harmaudessa kuulaita pakkaspäivä ja paksuja luminietoksia!

Lasten eriparisuus korostuu myös erilaisissa kotimiljöissä. Aatoksen koti on boheemisti sisustettu räsymattoineen ja vanhoine huonekaluineen. Sofia asuu kerrostalossa, jonka alaovella täytyy ensin painaa summeria ja vastata nimensä mikrofoniin: ”Kun nimi kumisee mikrofoniin, tulee hieno olo, niin kuin kasvaisi samalla pituutta”, Aatos miettii.

Herkkä hetki "leipäkiven" päällä. Pakkanen huurustuttaa lasten hengityksen. Kristiina Louhen kuvitusta Riitta Jalosen tekstiin kuvakirjassa Aatos ja Sofian sokeriletit, Tammi 2012  

Sofian koti sitä vastoin on kuin suoraan huonekalukaupan esitteistä. Sofian äiti onkin kiinteistönvälittäjä ja pukeutuu huolitellusti mustiin mekkoihin, joita hän myös keräilee – siinä missä Aatoksen äiti rakastaa vaatteissakin käyttömukavuutta  ja harrastaa avantouintia.

Aatos tiedostaa alitajuisesti erilaisuutensa suhteessa muihin ikäisiinsä – ja toisaalta  samanlaisuutensa, jos mittapuuna käytetään Aatoksen isää, jolla myös on ollut nuorempana ”ujot jalat”.  

Aatoksen pikkuvanhuus johtuu varmasti perheen avoimesta keskustelukulttuurista: Sofian erilainen koti herättää Aatoksessa monia kysymyksiä: ”Illalla on kysyttävä äidiltä, mikä on pikkumusta ja miksi joku keräilee niitä eikä rikkinäisiä huonekaluja.”   

– Kun sinä olit kuumeessa, minä ajattelin, että huomenna olet terve ja me pääsemme uudelle retkelle, Sofia sanoo ja hymyilee. 

Aatoksen sydän sykähtää ja takkia pitää painaa.

Hän haluaisi heti kertoa Sofialle vintin arkusta ja siitä mitä se pitää sisällään. Suusta ei tule sanoja.

 – Onko minun huulet teipattu kiinni? Aatos kysyy ja kääntyy katsomaan Sofiaa. – Ei tietenkään ole. – On ne joskus. 

Tytön silmistä Aatos huomaa, ettei Sofia tiedä kuinka tärkeästä asiasta on kysymys.

Arvatenkin Aatoksen ja Sofian tarina tulee vielä jatkumaan. Uskaltaako Aatos jo  pian ilmaista pidäkkeettömästi tunteensa ja mitä siitä seuraa?  Saako hän rukkaset vai puuttuuko kohtalo muutoin ystävysten elämään? Sofia on hiukan Aatosta vanhempi – kenties hän kokee pian yhteiset leikit Aatoksen kanssa jo peräti lapsellisiksi? 

Olipa Aatoksen ja Sofian tunneystävyyden lopputulema mikä tahansa, luotan Jalosen ja Louhen tyylitajuun ja siihen, että Aatos kyllä selviää mahdollisista pettymyksistäänkin.

Kadonneiden pilkkujen jäljillä

 Réka Király & Marika Maijala: Lunta sataa, Lupo! 21 sivua. WSOY 2012.

On hauskaa, että ulkomaisten kurkistus-, läppä- ja luukkukirjojen tulvan rinnalle saadaan myös yhä enenevässä määrin varteen otettavia kotimaisia vaihtoehtoja

Kehittyvästä kirjapainotekniikasta huolimatta tämäkin kuvakirja on tosin painettu Aasiassa. Rouva Huu ei voi olla tuntematta eettistä ristiriitaa siinä, että suuri osa pienten lasten erilaisia liikkuvia osia sisältävistä pikkukirjoista painetaan yhä halpatuontimaissa, joissa lapsityövoimaa käytetään paljon.

Tuntuukin aika ihmeelliseltä, että edelleen suomalaisessa kuvakirjahistoriassa lajissaan aivan omintakeinen, 60-vuotisjuhlavuottaan viettävä Tove Janssonin Hur gick det sen? (suom. Kuinkas sitten kävikään?), painettiin aikoinaan WSOY:n Porvoon kirjapainossa. Lystikkäästi kirjan sisäkanteen on vielä kirjoitettu varmemmaksi vakuudeksi: ”Reiät leikannut WSOY”.

Reka Király on graafinen suunittelija ja kuvittaja, joka tässä kuvakirjassa tekee ensitulemisensa lastenkirjallisuuteen. Király ja ennestään hyvinkin tuttu Marika Maijala vastaavat yhdessä lopputuloksesta sekä kuvan että tekstin osalta. 

Lupo-koira ottaa ensimmäistä kertaa tuntumaa outoon taivaalta putoavaan valkoiseen aineeseen.

Se hätääntyy, kun huomaa että sen turkissa olevat mustat pilkut katoavat. Niinpä se lähtee niitä etsimään.

Lapset rakentavat lumiukkoa hiippalakit päässä...
Marika Maijalan kuvitusta Réka Királyn kuvakirjaan
Lunta sataa, Lupo! WSOY 2012.  

Marika Maijalan ja Királyn  kollaasikuvitus ei tässä kuvakirjassa aina ole sitä miltä ensi näkemältä näyttää: kuvitus leikittelee ensivaikutelmalla ja tulkinnoilla. Ja närhi ja Milka- ja Pilka-nimiset lapset hämmentävät omilla johtolangoillaan Lupoa vielä entisestään.

... mutta sitten hiippalakki muuttuukin kerrostalon torniksi!
Marika Maijalan kuvitusta Réka Királyn kuvakirjaan
Lunta sataa, Lupo! WSOY 2012 

Ja lopussa lapsi saa ratkaistavakseen lystin pulmapähkinän: jostain kumman syystä kotiin palatessa Lupon pilkut ovat jälleen entisillä paikoillaan…

Marika Maijalan kuvitusta kuvakirjaan Lunta sataa, Lupo! WSOY 2012  

Maijalan ja Királyn kuvituksessa on konstailematonta retrohenkeä. Yksityiskohdat ovat minimissään ja värimaailma on mustavalkoisen, punaisen, keltaisen ja sinisen painotuksissaan mukavan levollinen. Maijala on tehnyt aiemmissakin kuviituksissaan reippaita kuvan rajauksia jättämällä paljon myös piiloon. 

Pahvisivut ovat tanakoita ja luukkujen mekaniikka vaikuttaa riittävän lujalta pienemmänkin lukijan käsiteltäväksi.

Urheilevissa tytöissä on ruutia

Anneli Kanto: Pusu ja pokaali. 181 sivua. Karisto 2012. Kansikuva Noora Katto.

Kirsi Pehkonen: Punaviiva. 200 sivua. Karisto 2012. Kansikuva Noora Katto, kannen suunnittelu Antti Ollikainen.

Urheiluaiheiset varhaisnuortenkirjat olivat vielä 1990-luvulla  voittopuolisesti poikien ja mieskirjailijoiden aluetta. Harrastuspohjaista tai ammattitasolle pyrkivää urheilua ovat kuvanneet mm. Jorma Ranivaara (Skeittaaja-sarja, WSOY), Mitri Pakkanen (jalkapalloilevan Mika-pojasta kertovassa sarjassa, WSOY), Teemu Saarinen (Unski-sarja, WSOY), Kalle Vierto (Tannermäki- ja FC Viirupaidat -sarja, Karisto), Tuija Lehtinen (Jasu- ja Vintiöt-sarja, Otava) sekä Markku Karpio ja Mika Wickström monissa, osin itsenäisissä varhaisnuorten- ja nuortenromaaneissaan.

Urheilun kuvauksessa on näissä kirjoissa usein kyse paitsi fyysisten niin myös henkisten voimavarojen testaamisesta. Tyttöjen urheiluharrastuksessa keskeisellä sijalla ovat myös roolimallit ja tyttöjen välinen alituinen nokkapokka ja kisailu paremmuudesta monella eri elämänalueella.

Anneli Kannon ja Kirsi Pehkosen tyttöurheiluun keskittyvissä sarjoissa jalkapalloilevasta Oonasta, jääkiekkoilevasta Hillasta a tämän parhaasta kaverista, pöytätennista pelaavasta Noorasta tytöistä piirtyy myös harrastuksen ulkopuolella kiinnostava ja uskottava kuva. Kannon viisiosainen sarja päättyy Pusuun ja pokaaliin ja Pehkosen sarja on vasta karttunut toiseen osaansa.

Kiinasta adoptoidun Oonan yksinhuoltajaäidin toimeentulohuolien ja äidinylpeyden kyllästämiin tuntoihin voi aikuinenkin lukija samastua. Isoveljen tyttöystävä viettää yhä enemmän myös öitä Oonan kotona ja sisarusten välit hakevat vähän tyvenempää muotooan.  Koko pienperhe saa isoveli-Anssin mopo-onnettomuudessa ja isoäidin muistihäiriöissä muistutuksen myös elämän haavoittuvuudesta.

Kanto myötäelää kauniisti Oonan hapuilevia kokeiluja poikien kanssa. Toisin kuin jalkapalloviheriöllä, osumatarkkuus ei ole niin olennaista, kun on kyse ensimmäisestä pususta...

Kannon Futistyttö-sarja on ollut ensimmäisiä kotimaisia varhaisnuortensarjoja, jossa on kuvattu asiallisesti ja paisuttelematta myös perheen niukkaan toimeentuloon liittyviä kysymyksiä. Freelancer-toimittajana työskentelevän yksinhuoltajaäidin elämä on jatkuvaa penninvenyttämistä ja Oonan paras kaveri Henna asuu lastenkodissa alkoholistiäidin epävakaisen elämän takia. Oona haaveilee perheen lomamatkan suuntautuvan maltillisesti joko Tallinnaan tai Tukholmaan. 

Vertaansa vailla on kohtaus, jossa koulun terveydenhoitaja valistaa 13-14-vuotiaita tyttöjä tulevista muutoksista:

Millaista on kasvaa teiniksi? Onko murkkuikä niin karmeaa kuin terveystiedon tunnilla väitetään? Terkkarin mukaan meitä odottaa järkyttävä kohtalo: hieltä haiseminen, tuskainen teiniangsti, johon tuovat kaivattua vaihtelua raatelevat sydänsurut ja niitä seuraava masennus, hormonien tuhoisa hyökkäys, tulipunaiset näppylät naamassa ja rasvainen tukka, himo päihteisiin ja hillittömiin seksisuhteisiin, raivopäinen riitely kotona sekä yleinen pahantuulisuus. Tämän kauhukertomuksen jälkeen muija tillittää meitä pää kallellaan ja huokaa laupiaasti, että kyllä nuoruus on elämän parasta aikaa. Kamoon, vähän logiikkaa kehiin, pyydän!

Hauskasti Kanto valistaa lukijoitaan nuortenkirjallisuuden uusista trendeistä, kun Oonan serkkutyttö kertoo lukumieltymyksistään. Ajankuvaa siis tämäkin:

Kati kertoi, ettei se enää harrasta pararomantiikkakirjallisuutta eli vampyyreihin ja ihmissusiin rakastuvia tyttöjä vaan dystopioita. Minä en tietenkään tiennyt, mikä sellainen on, joten Kati selitti, että dystopia on äärimmäisen synkkä tulevaisuudenkuva. Sillä oli huoneessaan kasa dystopiakirjoja. Monissa niistä maa oli peittynyt veden alle tai ihmiset eivät saaneet päättää itse mitään tai jotkut rikkaat ottivat kaiken ja muut joutuivat elämään nälässä ja taistelemaan toisiaan vastaan. Katin mielestä vääryydet ja kamaluudet ja vedenpaisumukset olivat hirveän kiinnostavia. Se halusi miettiä, millainen maailma olisi sadan vuoden kuluttua. – – 

Kirsi Pehkosen viime vuonna alkaneessa sarjassa ystävykset Hilla ja Noora muuttavat toiselle paikkakunnalle urheilupainotteiselle yläasteelle. Tyttöjen varhainen kotoa muutto on isompi kriisi vanhemmille kuin tytöille itselleen. Nooraa eivät enää pissistytöt kiusaa, mutta joukkueenjohtajan omapäiset tempaukset aiheuttavat sitäkin enemmän vastusta. Oikeudentuntoinen ja sanavalmis Noora ei jää tärkeällä hetkellä sanattomaksi, ja niin monimutkainen vyyhti purkautuu.

 Jalkansa auto-onnettomuudessa menettäneen Nooran on otettava pystypäin uudella luokalla oma paikkansa ja selätettävä muiden ennakkoluulot. Myös Hillan perhe saa tuta toimeentulon epävakauden, kun isä joutuu työttömäksi. Kirjan nimi, Punaviiva, saa kirjassa kaksikin merkitystä. Urheiluharrastuksen ja naiseksi tulon yhteen sovittaminen ei nimittäin aina ole niin helppoa.

Helsingin tulevilla  kirjamessuillakin keskustellaan lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja urheilusta Markku Karpion luotsaamassa paneelikeskustelussa.   Lisätietoa sekä Turun että Helsingin kirjamessujen tärpeistä myöhemmin, kun ohjelmat julkistetaan. 

Kiljahtelua Tampereelta

Kiljusten paluu -seminaari 21.9.2012 klo 13–16 Tampereen pääkirjasto Metson Pietilä-salissa, os. Pirkankatu 2, Tampere.

Huomenna perjantaina kannattaa viettää päivä Tampereella yhdessä Kiljusen perheen kanssa.

Jalmari Finnen Säätiö, Lastenkirjainstituutti ja Satukustannus järjestävät Kiljusten paluu -seminaarin, jossa tarkastellaan Kangasalla vaikuttanutta kirjailija Jalmari Finneä (1874–1938) ja hänen tunnettua anarkistiperhettään tämän päivän näkökulmasta.

Jalmari Finne oli monipuolinen kulttuuripersoona ja tuottelias kirjailija. Nykyisin hänet muistetaan parhaiten nimenomaan Kiljusen herrasväestä kertovasta sarjasta. Kiljus-kirjat julkaistiin vuosina 1914–1925 ja niitä kuvittivat Rafael Rindell, Rudolf Koivu ja Alexander Tawitz. Kiljuset kokivat ensiesiintymisensä lastenlehti Pääskysessä 1909.

Kiljusten paluu -seminaarin avaa Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Maria Ihonen, minkä jälkeen Jalmari Finnen Säätiön asiamies Mervi Kaarninen kertoo Jalmari Finnestä henkilönä.

Kustannuspäällikkö Paula Hihnala esittelee Satukustannuksen julkaiseman Tapani Baggen ja Mika Launiksen Kiljusen uusi herrasväki -kirjan, jossa seurataan Kiljusten perheen edesottamuksia Kekkosen ajan Suomessa. Viidessä lyhyessä, juonellisesti löyhästi toisiinsa niveltyvässä tarinassa Kiljusen perhe muuttaa maalta kaupunkiin, etsii asuntoa, tutustuu uusiin naapureihin ja vierailee jalkapallo-ottelussa. 

Kirjailija Tapani Bagge ja kuvittaja Mika Launis kertovat päätymisestään Kiljusten jalanjäljille, minkä jälkeen kirjailija Tuula Kallioniemi kertoo omasta suhteestaan Kiljusen perheeseen.

Näyttelijä Eila Roine tulkitsee lukunäyttein Kiljusten elämää lähes sadan vuoden ajalta. Seminaarin päätteeksi on mahdollisuus keskustella seminaarin herättämistä ajatuksista ja muistoista sekä esittää kysymyksiä. Seminaariin on vapaa pääsy.

Otava on julkaissut vuonna 2009 Kiljusen herrasväen seikkailut yhteisniteenä Kiljuset, josta löytyvät kaikki kahdeksan Kiljus-kirjaa Rudolf Koivun ja Rafael Rindellin alkuperäiskuvituksin. 

Jalmari Finnen Kiljuset olivat Topeliuksen Valtterin ohella ensimmäisiä suomalaisen lastenkirjallisuuden anarkisteja:  heidän vanavedessään ovat uhitelleet eri tavoin mm. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun suomalaiset sielunsisaret, Oiva Paloheimon Tirlittan ja Leena Härmän Pieni Tuittupää, sekä sittemmin vaikkapa Sinikka & Tiina Nopolan  Heinähattu ja Vilttitossu sekä Siri Kolun luoma Rosvolan perhe. 

Herkkä Henna hurmaa jälleen

Pija Lindenbaum: Henna hiipii piiloon. Suomentanut Anna Kervinen. WSOY 2012.

Tähän alkuun on pakko tunnustaa, että rouva Huu on fanittanut ruotsalaista Pija Lindenbaumia ensimmäisestä kuvakirjasuomennoksesta eli Elsa-Marin pikkuisistä (WSOY 1990) asti. Siinä Lindenbaum pöllytti anarkistisella tavalla ydinperheen itsestäänselvyyttä. Leikki-ikäisellä Elsa-Marilla on yhden isän sijasta seitsemän pientä isää.

Pija Lindenbaumin kuvakirjoille on tyypillistä, että ne antavat monta vaihtoehtoista tulkintaa. Kenties Elsa-Mari on yksinhuoltajaäidin tytär, joka kompensoi isättömyyttään fantasioimalla itselleen seitsemän miniatyyri-isää. Tai ehkä Elsa-Marin isä on fyysisesti tai psyykkisesti erilainen kuin niin sanotut normi-isät? Kirjan voi tulkita myös kuvaavan lapsen alitajuista ja tavallista pelkoa siitä, että omat vanhemmat olisivat jotenkin poikkeavia ja herättäisivät lapsen ystävissä hämmennystä.  

Lindenbaumin kirjat eivät siis ole silkoisia ja helposti pureksittavia kuvakirjoja. 

Siksi uusin  Henna-kirjakin on taas erityisen ilon aihe.

Henna on jo entuudestaan tuttu kolmesta aiemmin suomennetusta kirjasta: Henna ja harmaat sudet, Henna ja pässinpäät ja Henna ja hurjat hirvet. Näissä kaikissa kirjoissa eri tavalla kipuilevan Hennan kaikupohjana tai vertaistukena  toimivat eläimet, joiden läsnäolon lapsi yleensä tulkitsee konkreettisena ja aikuinen enemmän symbolisena.  

Leikki-ikäisellä Hennalla on vilkas mielikuvitus. Hän on keskivertoa herkempi ja siten myös ryhmätilanteissa helposti haavoittuva  lapsi. Henna on vanhempiensa ainokainen, joka saa vanhempiensa  huomion ja rakkauden hyvin kokonaisvaltaisesti. Tämä kotoa juontuva erityisasemakin  voi toisinaan olla osasyynä pienien tai vähän isompienkin kriisitilanteiden syntymiseen.

Henna on päivähoidossa tarhassa. Hänen ystävänsä Martta on sen sijaan kotihoidossa; hoitajana on   voimakkaasti meikattu ja tatuoitu nuori nainen, Puuma. Martan lisäksi hänellä on hoitolapsina kaksosvauvat.  

Pija Lindenbaumin kuvitusta kuvakirjaan Henna hiipii piiloon, WSOY 2012. 

Henna menee toisinaan päiväkodin jälkeen Martalle leikkimään. Enemmän kuin leikit Martan kanssa Hennaa kiinnostaa Puuman räväkkä olemus. Hän katsoo Puumaa ihailevasti ja kiehnää hänen vierellään aina kuin vain on mahdollista.

Martta on voimakastahtoinen ja uskalias lapsi, jonka toiminta aiheuttaa eräänä päivänä  todellisen vaaratilanteen. Henna ei saa kerrottua asian oikeaa laitaa Puumalle saati edes vanhemmilleen kotona. Asia hiertää Hennaa ja hän pakenee pimeään vaatehuoneeseen. Sinne ilmestyy lauma uneliaita näätäeläimiä – kenties frettejä – , jotka läsnäolollaan lauhduttavat Hennan pahimman ahdistuksen.

Pija Lindenbaum: Henna hiipii piiloon, WSOY 2012

– Me voidaan sääliä sinua jos haluat, ne sanovat.

– Saat istua meidän sylissä.

Mutta Henna ei halua.

Hän haluaa vain olla yksin.

Mutta ennen pitkää meno muuttuu hurjemmaksi, sillä fretit rakastavat riehumista ja niistä on hauska kolhia itseään ja pudota lattialle.

Ja sitten ovikello soi ja asiat selkenevät. Hennan kadonnut rakas ämpärikin löytyy. 

Ja mikä tärkeintä: Puuma on tainnut itsekin oivaltaa, että hänen pitää keskittyä enemmän lasten kaitsentaan kuin kynsien lakkaamiseen ja netissä notkumiseen. Lindenbaum antaa aikuistenkin olla epätäydellisiä ja siksi niin inhimillisiä hahmoja. 

Lindenbaum pääsee hyvin lähelle herkän lapsen tunnemaailmaa, lapsen itse itselleen aiheuttamia pelkotiloja,  mielleyhtymien villejä assosiaatioita ja sitä mustaa maailmaa, johon pienikin lapsi voi helposti syyllisyyden tai henkisen kaltoin kohtelun takia solahtaa aikuisten huomaamatta.

Erityisen taitava Lindenbaum on eräänlaisen ”psykologisen tilan” ja mielenkuvien ilmaisijana. Perspektiivien ja väriskaalan muutoksilla ilmaistaan myös vaihtuvia tunnetiloja.

Ihmissudet, robotit ja huima seikkailu kompaktissa ja viihdyttävässä paketissa

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa. Kansikuva Sára Köteleki. 188 sivua. Karisto 2012.

Lapsilta ja nuorilta vaaditaan lukijoina nykyisin entistä enemmän tietoisuutta erilaisista lajityypeistä, alalajeista ja muotitrendeistä.

Tämä edellyttää tietysti myös aikuiselta tiedostavaa asennetta ja kiinnostusta lastensa lukemistoon: enää ei riitä, että noin 10–12-vuotiaalta kysyy, lukeeko tämä mieluummin Viisikkoja vai Neiti Etsiviä. 

Aikuinen antaa itsestään fiksun ja valveutuneen kuvan kysyessään, onko lapsi kenties enemmän viehtynyt scifiin, dystopiaan, aikamatkailuun, uuskummaan, pararomantiikkaan tai vaikkapa steampunkiin ja vaihtoehtohistoriaan, joka on Magdalena Hain lastenromaanin lajityyppi. 

Tosin Kerjäläisprinsessan voi vallan mainiosti lukea ja sen äärellä viihtyä myös ilman tiedostavaa asennetta uusismmista kirjallisista trendeistä.

Romaani sijoittuu yhtä kaikki 1860-luvun Grönlantiin, jossa viikinkien perustamat siirtokunnat ovat selvinneet pienestä jääkaudesta. Islanti ja Grönlanti ovat saaneet paljon asukkaita skandinaavisista maista jotka ovat mannerjään sulamisen vuoksi vaarassa jäädä kokonaan merenpinnan alle.  Maat ovat kehittäneet vilkasta kauppatoimintaa ja ovat varteenotettavia kilpailijoita muilla mantereilla.

Tähän miljööseen Magdalena Hai on kehittänyt kuningaskunnan, jonka valtarakenteisiin tietysti kätkeytyy monenlaisia ristiriitoja. Prinsessa Gigin perhe pakoilee vallananastajia. Kuningasisä on kiinnostuneempi erilaisten keksintöjen rakentelusta kuin valtakunnan pelastamisesta konsanaan. Ilmalaivat ja toinen toistaan kummallisemmat robotit ja höyrytekniikan keksinnöt värittävät poimuilevaa seikkailua.

Prinsessa Gigi on saanut kasvaa perheen nuorimmaisena kaikkien jakamattoman huomion kohteena ja isompien sisarien kasvattamana. Hän tapaa köyhän perheen pojan Henryn, jonka kanssa lyöttäytyy yksiin pelastaakseen perheensä vääjäämättömältä tuholta.

Vakavampina juonteina kirjassa käsitellään perheen hajoamista ja yhden sisaren, Katerinan, traumatisoitumista jatkuvan uhan ja kaltoinkohtelun seurauksena. Nähtäväksi jää, kehkeytyykö Kerjäläisprinsessan jatko-osissa Umbroviasta vielä voimakkaan naishallitsijan valtakunta. Perheen äidissä tuntuu olevan toimintatarmoa ja juonikkuutta haaveellista ja haihattelevaa isää enemmän.

Oheinen keskustelu valtaa tavoittelevan, osuvasti nimetyn Luopion ja Gigin välillä osoittaa myös prinsessan oikeustajun olevan seikkailun lopun tuoksinassa heräämässä:

”Onko se kehitystä, että kansa näkee nälkää? Onko ihmissusien vainoaminen edistystä?”

”Suuria sanoja noin pienen tytön suusta”, Luopio naurahti, ”mutta me, kuten monet edistystä ajavat naapurivaltiomme, olemme epäonneksemme joutuneet lisäämään merkittävästi rajojen puolustamiseen käytettyjä varoja. Kansa ymmärtää tämän, sillä se haluaa vain olla turvassa.” Luopio pyöritteli sormissaan kävelykeppiään, jonka päätä koristi hopeinen, irvistävä leijonanpää. ”Ihmissuhdet taas… Ne ovat kuninkaiden ajan valitettava jäänne. Itsevaltaisen hallitsijan painostuskoneiston hampaat ja kynnet. Verenhimoisia petoja ihmisen muodossa. Niistä on päästävä eroon. Kansan turvallisuuden vuoksi.”

”Niillä on oikeus elää siinä missä muillakin!”

Huumoria löytyy erityisesti ihmisusi Mussovitsin hahmosta, jolle on kehitetty aivan erityinen suhiseva puheenparsi. 

Huima seikkailu tyventyy lopussa ja Henry kehittelee urhoollisen ja pelottoman Gigin hahmon ympärille jo sankaritarinoita, joiden todenperäisyyttä Gigi itse kuitenkin tohtii kyseenalaistaa. 

Magdalena Hai koukuttaa lukijan viehkeästi toiminnallisen, trilogiaksi rakennetun seikkailunsa ääreen.  

Tässä taas yksi osoitus suomalaisten kirjailijoiden valppaudesta myötäillä kansainvälisiä trendejä omaperäisesti ja taitavasti. Kiinnostavaa on myös Hain  blogissaan luoma puolifiktiivinen kirjailijahahmo, joka suorittaa krypzoloogisia tutkimuksia. 

Erityiskiitoksen saa vielä kirjan pieni, sympaattinen koko, joka sekin edesauttaa intiimin ja koukuttavan lukijasidoksen syntymistä. Myös Sára Kötelekin ruskealla toonattu kansikuva tempaa oivallisesti kirjan maailmaan. Ja mikä parasta, seikkailun tuoksinassa löytyy samastumispintaa yhtälaisesti poikalukijoillekin, mikäli he ovat valmiita sivuuttamaan tyttömäisen kirjan nimen.

Magdalena Hai debytoi keväällä kääntökuvakirjalla Mörkö Möö ja Mikko Pöö, joka on arvioitu jo aiemmin Lastenkirjahyllyssä. Kerjäläisprinsessassa Hai on enemmän omalla vahvuusalueellaan mystis-romanttisen seikkailun luojana.

Oma pieni maailma

Jukka Itkonen: Neljän tuulen risteys. Runoja, kertomuksia ja maalauksia. 96 sivua. LampLiteLtd 2011.

Jukka Itkosen maalausten näyttely Painonnostajat 
lennättävät leijoja Galleria Dixin studiossa 30.9.2012 asti. Uudenmaankatu 19, Helsinki. Avoinna ti–pe klo 11-17 ja la–su klo 12–16.

Lastenkirjailijoista löytyy muutamia taiteen moniottelijoita. 

Yksi heistä on Jukka Itkonen, jonka viime vuosina valmistuneita maalauksia on parhaillaan esillä Galleria Dixin studiossa Helsingin Uudenmaankadulla.

Itkonen näyttäytyy  omaperäisenä naivistimaalarina: näyttelyssä on muun muassa maisemalaalauksia,  taiteen innoittajien muotokuvia (Bob Dylan, Jacques Prévert, Hildegard Bingeniläinen), Kalevalan hahmoja sekä Tansaniaan sijoittuvien maalausten sarja.

Yksi Itkosen hengenheimolaisista on selvästi Hugo Simberg, ja muutamista töistä löytyy selvää vaikutevelkaa ja tunnustuksellisuutta Simbergin tuotannolle, selvimmin öljymaalauksessa Haavoittunut kuolema. 

Yksi omista suosikeistani on yksinäistä pirufilosofofia esittävä  Saapasnahkatorni.

Jukka Itkonen: öljymaalaus Haavoittunut kuolema, 2006

Viime vuonna ilmestyneessä 60-vuotisjuhlakirjassa Neljän tuulen risteys. Runoja, kertomuksia ja maalauksia on paljon samoja maalauksia kuin mitä nyt on näytteillä Dixissä. 

Kirjasta löytyy intiimiä lapsuudenmuistelua, aktiivisen ja luomisvoimaisen taiteilijan työpäiväkirjaa ja arkisia havaintoja itkosmaiseen tyyliin – proosarunoja, tajunnanvirtaa, lyhyitä muistelmia – sekä isän ja pojan intiimejä keskusteluja.

Eräänlaisena Itkosen omakuvana voisi pitää tätä Suuri pöllömies -nimistä maalausta. Itkosella tuntuu nimittäin olevan shamaanin tavoin suora yhteys ihmismielen salaisiin kerroksiin:

Jukka Itkonen:  akryylimaalaus Suuri pöllömies, 2008. 

Kirjan mottona on lyhyt runo, joka ilmentää hyvin Itkosen kokeilunhalua. Kuvataiteen ja kirjallisuuden lisäksi Itkonen tunnetaan myös lauluntekijänä:

Vakiintunut tyyli.

Ei kiitos.

Ei kalakaan jää vapaaehtoisesti katiskaan.

Kokoelmassa on hyvin aistimusvoimainen syksyruno, joka sopii kuin nakutettu vaikkapa juuri tähän raikkaaseen syysaamuun. 

Runossa Itkonen tiivistää oman jo lapsena kokemansa sivullisuuden tunteen, kun kirjoittaminen ja itsekseen oleminen tuntui tärkeämmältä kuin koulunkäynti:

Kuulas, aurinkoinen aamu, punaiset

omenat puussa, sellainen syksy

kuin silloin kouluaikoina kun en mennyt

kouluun, jäin kirjoittamaan

ja kävelin rannalla

runojani, silloin opin yksinäisyyden,

en viihtynyt valtateillä, rannalla

kävelin runojani.

--

Teoksessa on Jukka Itkosen Hannu-veljen jälkisanat, joissa tämä muistelee pikkuveljen näkökulmasta kapeaposkisen ja huonoruokaisen veljensä lapsuutta ja nuoruutta. Toiset jälkisanat on kirjoittanut Seppo Knuuttila,  joka tarkastelee Itkosen juhlakokoelman ”poeettista tilaa kotitalosta, sen huoneista, kerroksista ja ikkunoista lähiympäristöön, leikkipaikoille, kouluun, tehtaan varjoon, luontoon; ihmisten ilmoille, läheisten luo silloin ja edelleen, tärkeille kollegoille ja täytekynälle”--

Itkonen on kuvittanut myös yhden lastenrunokirjansa Rinkeli ronkeli (Otava 2001), jonka tussipiirrokset jäljittelevät taitavasti mutta silti riittävän omaperäisesti Edward Learin limerikkien kuvitusta.  

Avoin kutsu virtuaalisille lasten- ja nuortenkirjasynttäreille

Virpi Talvitien kuvituskuva kirjasta Onnenpäiviä. Runoja lapsen juhlaan
(Tittamari Marttinen & Päivi Heikkilä-Halttunen, WSOY 2005). 

Mihin on taas yksi vuosi hujahtanut?

Lastenkirjahylly täyttää tänään kolme vuotta. On jälleen tilannekatsauksen aika.

Kun syksyllä 2009 päätin perustaa blogin, jossa arvioin lasten- ja nuortenkirjallisuutta, kritiikkiä oltiin ajamassa muissa medioissa yhä alemmas. Ajattelin optimistisesti, että blogin pito olisi akuutti vain pahimman suvantovaiheen ylitse.

Lasten- ja nuortenkirjakritiikin tilassa ja tolassa ei ole kuitenkaan mitään mullistuksia tapahtunut.

Ilonaiheena voi kuitenkin pitää sitä, että maakuntalehdet seuraavat aluetta yhä suhteellisen aktiivisesti ja että esim. Yle 1:n Kultakuumeessa pidetään aika-ajoin lasten- ja nuortenkirjoja esillä uutisjutuissa. 

Myös alan erikoislehdet – Vinski, Lukufiilis, Onnimanni, Virikkeitä ja Tyyris Tyllerö – pitävät edelleen aiemmassa mittakaavassa meteliä lasten- ja nuortenkirjoista, unohtamatta myöskään järjestöjen lehtiä, ennen muuta Lapsen maailmaa ja Lapsemme-lehteä.

Isoimpien sanomalehtien mielenkiinto lasten- ja nuortenkirjallisuuteen on sattumanvaraistunut. Nähtäväksi jää, kuinka esim. Helsingin Sanomien tabloid-uudistus vaikuttaa kulttuuriosaston linjauksiin vuoden vaihteessa.

Leena Lumpeen kuvituskuva Kaarina Helakisan Suomen lasten juhlakirjasta (toim. Raili Mikkanen, Otava 1999). Kirjasta on juuri ilmestynyt uusi, tarkistettu laitos. 

Perhe- ja vauvalehdet eivät ole vieläkään oivaltaneet lastenkirjallisuudesta löytyvää markkinarakoa: lastenkirjat osallistuvat nimittäin juuri nyt kiinnostavasti kasvatuskeskusteluun ja ja heijastavat nykyhetkeä. 

Haloo, Vauva, Kaksplus ja Meidän perhe !

Kilpailu lukijoista on kovaa ja erityisen surulliseksi rouva Huu tuli jo kesällä julkistetusta uutisesta, jonka mukaan lasten ja nuorten mediakasvatukseen keskittyvä Peili-lehti lakkautetaan vuodenvaihteessa. 

Olen ollut lehden kestotilaaja jo pitkään ja  iloinnut lehden virkeistä teemanostoista ja katsauksista. Lakkautuksen peruste on lakoninen:  tilausmäärät ovat niin pienet, että lehden teko ei ole enää kannattavaa. 

Leena Lumpeen kuvituskuva Suomen lasten juhlakirjasta (2. tarikistettu painos Otava 2012). 

Uusia kirjallisuusaiheisia blogeja perustetaan varmasti lähes päivittäin. Verkossa on yltäkylläisesti valinnanvaraa keskustella hyvästä, huonosta tai keskinkertaisesta kirjallisuudesta.

Entistä useampi lasten- ja nuortenkirjailijakin on ryhtynyt bloggaajaksi. Verkosta löytyvät useamman kirjailijan Grafomanian joukkoblogin lisäksi mm. Terhi Rannelan, Päivi Lukkarilan, Raili Mikkasen, Jukka Laajarinteen, Anu Holopaisen, Kirsti Ellilän ja Marika Laijärven blogit, joista löytyy esimerkiksi luomisen tuskaa ja iloa, luontoelämyksiä, kirjailijan arkea ja juhlaa, life styleä ja lukukokemuksia (linkit näihin löytyvät oikeasta sivupalkista, kuten ennenkin!) .

Yksi uusimmista blogisteista on lastenkirjailija ja -kuvittaja Annastiina Syväjärvi (nyk. Mäkitalo), jonka Kiinnoste-blogi  starttasi alkusyksystä. Kiinnoste on hyvä esimerkki kuvittaja-graafikoiden työnkuvan moninaisuudesta sekä ennen muuta heidän lisäntyneestä halustaan saada enemmän vastakaikua luovalle työlleen tässä kuvaähkyn kyllästämässä maailmassa. Kiinnosteen graafisesti harkittu, mutta erittäin värikylläinen ulkoasu on linjassa Syväjärven uusimpien kuvakirjojen kanssa. 

Kirjailija/kuvittajablogistit kokevat tärkeäksi lisätä vasta ilmestyneen kirjansa näkyvyyttä myös oman blogin kautta, kun kustantamoiden markkinointiosastot eivät enää ennätä, viitsi tai jaksa tehdä tätä työtä. 

Monet esikoiskirjailijatkin perustavat ensitöikseen kustannussopimuksen saatuaan nykyisin blogin, jossa kertovat ensimmäisen kirjailijavuotensa kokemuksista ja teoksen saamasta vastaanotosta. 

Lastenkirjahylly on saanut Kiinnosteelta blogitunnustuksen näillä saatesanoilla:

Uppoutukaa tähän blogiin, jos tuntuu ettei kirjakauppojen valikoima tyydytä. Tätä blogia tutkittuanne osaatte etsiä muitakin kuin niitä lastenkirjoja joita on notkuva pino kassan vieressä!  

Rouva Huu kiittää hienosta tunnustuksesta ja pistää sen kiertoon kaikille yllä mainituille blogeille.

Lastenkirjahylly haluaa vastaisuudessakin lisätä tietämystä tarjolla olevista lasten- ja nuortenkirjauutuuksista, nostaa myös niitä vähemmän julkisuutta saavia, pienempien kustantamoiden teoksia ansaitusti enemmän näkösälle, antaa arvoa unohtuneille klassikoille, tutkia ilmiöitä, ihmetellä ääneen asioita ja toivon mukaan – ja yhä enenevässä määrin – herättää keskustelua. 

Lastenkirjahylly eroaa monista harrastuspohjalta yllä pidettävistä kirjallisuusblogeista tavoitteellisuutensa ja erityisasiantuntemuksen puolesta. Tästä syystä lähtöoletuksena on ollut saada blogille ulkopuolista rahoitusta. Hyllyä ovat tähän mennessä tukeneet taloudellisesti Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kirjastosäätiö, Majaojan säätiö, Otavan kirjallisuusrahasto, WSOY:n kirjallisuussäätiö ja Alfred Kordelinin rahasto. Jatkorahoitus syksystä eteenpäin on vielä haussa.

Rouva Huu reissaa huomenna Joensuuhun osallistuakseen perjantaina alkavaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan, jonka teemana on TYHJÄ. Paikalla ei kuitenkaan ole tyhjäntoimittajia eivätkä aiheet ole tyhjänpäiväisiä. Esiintyjinä ovat mm. kirjailijat Kristina Carlson, Claes Andersson ja Markku Envall sekä Helsingin Sanomien radio-ohjelmien kriitikko Sampsa Oinaala.