Muistetaan tämä: lapsetkin osaavat ajatella

Aina välillä aikuiset terhakoituvat kantamaan huolta vanhojen lastenkirjaklassikoiden sopivuudesta lapsille.

Tuoreinta skandaalia puitiin viime viikolla Ruotsissa, missä nousi häly  Hergén Tintti-sarjakuvista.

Niitä oltiin nimittäin kiireellä poistamassa Tukholman Kulturhusetin lasten- ja nuortenkirjaston valikoimista rasistisen ja ennakkoluuloisen, kolonialistista ajattelutapaa vahvistavan luonteensa vuoksi. Asiasta ilmoitti kirjaston taiteellinen johtaja  Dagens Nyheterissä. Ilmoitus poiki nopeasti vastaliikkeen sosiaalisessa mediassa sillä seurauksella, että poistaminen peruttiin.

”Jos noudatetaan samaa logiikkaa, niin kaikki kirjat jotka ovat rasistisia, homofobisia tai naisvihamielisiä, tulee poistaa. Tämä tarkoittaa että Peppi Pitkätossu, etsivä Ture Sventon, Strinberg ja Raamattu tulee hävittää kirjaston hyllyiltä", kirjoitti eräs Twitter -käyttäjä.

Nettikeskustelussa korostuikin näkemys siitä, että kirjallisuus on aina aikansa tuotos ja sen hävittäminen ei ole oikea ratkaisu. Moni on toivonut sensuurin sijasta kriittistä keskustelua rasismista ja kolonialismista. 

Kesän lopulla Iso-Britanniassa uutisoitiin Hodder-kustantamon Enid Blytonin Viisikko-sarjan kielen modernisointiprojektista, joka herätti aikuisissa faneissa suurta vastustusta. He kyseenalaistivat rakastettujen lastenkirjaklassikoiden peukaloinnin sillä verukkeella, että kirjat uppoaisivat myös krantuksi tiedettyyn nykyiseen lapsisukupolveen, joka on ihan pihalla monista vanhoista sanonnoista.    

Guardianin artikkelissa ei mainita, missä määrin Blytonin ulkomaalaisiin ja rikollisiin liittyviä stereotypioita olisi tässä uudessa editiossa siistitty.  Eritoten 1970-luvulla syytökset Blytonia kohtaan kovenivat, sillä hänen seikkailukirjoissaan rosvot olivat lähes säännönmukaisesti romaneja, joiden kliseistä ulkonäköä tyypitettiin esimerkiksi ”hoitamattomiin mursunviiksiin” ja ”oveliin rotan silmiin”. 

Blytonia tutkineen David Ruddin mukaan kyse oli pikemminkin 1940–50-luvun ajan hengestä kuin Blytonin yltiö-rasistisesta ajattelutavasta: monet muutkin Blytonin aikalaiskollegat kirjoittivat tuolloin nationalistisen paatoksen läpi tavalla, jota nykyään pidetään rasistisena. 

Ja tässä yhteydessä kannattaa muistaa myös, että suomalaisessa poikakirjallisuudessa 1920–40-luvuilla ryssiteltiin venäläisiä vallan avoimesti.

Kuvittaja Ingrid Vang Nymanin näkemys Peppi Pitkätossun isästä Peppi-kirjojen yhteisniteessä Peppi Pitkätossun tarina.

Kulttuuriseen korrektiuteen liitetyt seikat nousevat Suomessakin aika ajoin esille rakastettujen lastenkirjaklassikoiden uusien suomennosten yhteydessä. Kyse on tällöin yleensä korrektiin kielenkäyttöön liittyvistä tarkistuksista.  

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossussa  Pepin isä muuntui Kristina Rikmanin uusimmassa vuoden 2007 suomennoksessa ”neekerikuninkaasta” ”hottentottien kuninkaaksi”. 

Suomennoksen hienosäätö ei kuitenkaan ulottunut systemaattisesti koko teokseen. Peppi kertoo Annikkan äidin kahvikutsuilla tarinan Mandista, kotiapulaisesta, joka oli ”niin viimeisen päälle sottapytty.  – – Isoäiti uskoikin pitkään, että hän oli neekeri, niin mustaihoinen hän oli, mutta pesunkestävää likaa se vain oli.”.

P. L. Travers mukautui jo 1960-luvulla yleisen painostuksen alla muokkaamaan Mary Poppins -lastenromaaniaan (1934). Teos suomennettiin vain parin vuoden viipeellä ja vuoden 1936 suomennoksessa tutustutaan muun muassa palmulehdossa asustavaan, valkoihoista vauvaa kummastelevaan ”neekerirouvaan”, joka kehottaa laittamaan vähän kenkävoidetta vauvan poskille. 

Rasismisyytösten lisääntyessä 1980-luvulla Travers kirjoitti kohtauksen kokonaan uudelleen. "Neekerirouvan" tilalle hän vaihtoi päähenkilöksi viidakossa elävän linnun, hyasinttiaran, ja näin ihonväriin liittyvä kiistanalainen rinnastus poistui kokonaan. Tämä uusi kohtaus ilmestyi ensi kerran suomeksi vasta vuonna 2010 Marika Maijalan uudelleen kuvittamassa Jaana Kapari-Jatan uudessa suomennoksessa.

Isobritannialaisen Roald Dahlin lastenromaanin Charlie and the Chocolate Factory (1964, suom. Jali ja suklaatehdas, 1971) uudelleen kuvitetussa ja Nina Pitkäsen muokkaamassa suomennoksessa Sulo ja suklaatehdas (Otava 1998) päädyttiin sitä vastoin toisenlaiseen ratkaisuun. 

Umppa-Lumpat vyöryttävät valtavaksi mustikkapalloksi paisunutta Orvokkia mehustamoon. Quentin Blaken kuvitusta Roald Dahlin lastenromaaniin Sulo ja suklaatehdas, Otava 1998. 

Uuteen laitokseen otettiin mukaan pari aiemmasta suomennoksesta karsittua sivua, joissa kuvaillaan herra Vonkan suklaatehtaassa työskentelevää tummaihoista Umppa-Lumppien heimoa. Dahlin teoksen ilmestyessä 1960-luvulla kirjailijaa syytettiin tämän kotimaassa kovin sanoin rasismista, sillä Umppa-Lumpat nähtiin liian räikeänä muistutuksena brittiläisestä siirtomaaherruudesta.

Yhdysvalloissakin  on vähän aikaa sitten taitettu peistä lasten- ja nuortenklassikoista. Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn -romaanista  (1884, 1. suom. Huckleberry Finnin seikkailut, 1904) on toimitettu kielellisesti uudistettu laitos, jossa muun muassa romaanissa yli 200 kertaa esiintyvä nigger on korvattu sanalla slave ja sana injun on muutettu muotoon Indian. 

Menettelyä on perusteltu sillä, että editoinnin ansiosta kirjaa voitaisiin jälleen käyttää koulujen kirjallisuuden opetuksessa. Editointi on herättänyt kuitenkin pahennusta erityisesti Twainin tuotantoa ihailevissa aikuisissa, koska heidän mielestään teokset kertovat omasta ajastaan ja sellaisina puhuvat myös omaa karua kieltään Yhdysvaltain verisestä historiasta ja orjakaupasta. 

Twainin käyttämä tietoinen ironia vaatiikin opettajia paneutumaan teoksen historiallisten taustojen selvittämiseen eri-ikäisille oppilaille heidän kehitystään ja historiatietojaan vastaavalla tavalla.    

Jokainen lastenkirja on aina oman aikansa peili ja suodattaa näin myös ilmestymisaikansa tai varhemman ajan kasvatusihanteita, moraalista eetosta ja yhteiskunnallista ajankuvaa. 

Aikuisen kasvattajan –ja kustantajan –  kannalta kirjojen modernisointi on tietysti helppo ratkaisu, mutta rouva Huu tahtoisi luottaa myös lasten ymmärrykseen erilaisten nyanssien tulkitsijana. 

Lastenkirjakin on aina historiallinen aikamatka, joka voi herättää monenlaisia ajatuksia menneestä ja nykyhetkestä ja tulevasta.