perjantai 16. marraskuuta 2012

Lastenkirja-grrr... kritiikistä ja keskustelusta Pohjanlahden molemmin puolin



Virpi Talvitien kuvituskuva Timo Parvelaan satuun "Susi" satuantologiassa Satusaari: Raisulan kylä (WSOY, Weilin+Göös 2004). Sama satu on ilmestynyt myös Parvelan Hyvän mielen  iltasatuja -kokoelmassa (WSOY 2012) Virpi Pennan uudelleen kuvittamana. 

Finlandia Juniorin ehdokasasettelun jälkeen huomaan vaipuvani joka vuosi hetkeksi pieneen apatian tilaan.

Se ei niinkään johdu mistään sisään rakentamastani  hermopaineesta, kun jännitys ja spekulointi vihdoinkin laukeavat, vaan pikemminkin siitä aina yhtä niukasta julkisesta keskustelusta, jota aiheen tiimoilta eri tahoilla viriää.

Tässäkö tämä hulabaloo taas oli ?

Tai ehkä en näekään metsää puilta, koska en ole sosiaalisen median vaikutuspiirissä: siellä eri alojen toimijat voivat  pienryhmissään käydä hyvinkin vilkasta, suljettua keskustelua. 

Valistakaa minua, jos olen väärässä! 

Finlandia junioriin liittyvää kommentointia löytyy seurantani mukaan ainakin Grafomaniasta ja kirjailija Karo Hämäläisen
Karon kuvalehti -blogista, jossa hän nöyrästi tilittää ehdollepääsyn dilemmaa ja kuvaa samalla hauskasti Kirjasäätiön uudelleen kuosittamaa julkistusprotokollaa pienine kommelluksineen kaikkineen.


Olen  aina tottunut pitämään Ruotsia lastenkulttuurin ja -kirjallisuuden luvattuna maana, mutta sielläkin luja perustus näyttää jo huojuvan moniaalla taholla.

Ruotsalainen lastenkirjailija Anna Bengtsson kirjoittaa 
Svenska Barnboksakademin sivuilla otsikolla Angående barnbokskritik. Aluksi hän iloitsee saamastaan erinomaisesta arviosta:

Jag fick en fantastisk recension av min senaste bok, både förstående och hyllande. Min kolorit angavs som mästerlig och recensenten beskrev hur han förflyttades sinnligt och emotionellt till sin barndoms snölek och det magiska snöljuset i vintermörker och lyktsken. Han var dessutom underrättad om min tidigare bokverksamhet och menade att jag här fortsatte utveckla den samtida realistiska (och poetiska!) kollektivberättelsen, vilket passade mitt kynne och blick.

Kirjoituksen lopuksi paljastuu, että tuo mainio kriitikko olikin todellisudessa hänen kirjailijakollegansa. Saatu palaute voi jäädä jopa ainoaksi laatuaan, uumoilee Bengtsson.


Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kritiikki on viime aikoina vähentynyt siis Ruotsissakin dramaattisesti. Pari vuotta sitten tämän alueen kritiikki lopetettiin Aftonbladetissa ja Dagens Nyheterissäkin tonttia hoitavat pääosin muut tahot kuin lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistuneet pitkän linjan kriitkot. 

Aiemmin johtavana lasten- ja nuortenkirjakritiikin lippulaivana pidetty Svenska Dagbladet ei sekään enää juuri käytä ns. asiantuntijakriitikoita ja tyytyy usein pelkkään kirjojen pintapuoliseen juoniselostukseen:

Nu är det SvD som drar ner på barnboksrecenserandet - efter att ha framhållits några år som flaggskeppet i genren. Om inte viktiga medier tycker det är intressant med ämnet blir det förstås inte heller någon återväxt bland barnbokskritikerna. Jag tror det låter så här på många tidningar runtom i landet: "Du som nyss skaffat barn, du kan väl skriva några rader om de här barnböckerna".

Samasta aiheesta kirjoittaa myös ruotsalainen kuvittaja ja Alma-palkinnon raadissa istuva Lennart Eng Svenska Tecknaren -yhdistyksen sivuilla. 

Raili Mikkasen Kirjaimia-blogissa käytiin Helsingin kirjamessujen aikaan   varsin kiivastakin keskustelua perinteisen kirjallisuuskritiikin  ja kirjallisuusblogien välisestä suhteesta.

Mikkanen toteaa, että kirjallisuudesta kirjoittavien blogistien taidot ja kirjallinen tietämys vaihtelevat paljon:

Vähän niin kuin poliiseissa on vilpittömästi työhönsä halunneita hyviä poliiseja ja sitten niitä, jotka ovat halunneet alalle, koska on kiva pamputtaa muita. Muutaman kirjoittajan suomikin on hakusessa. 

Lehtikriitikon ja blogikriitikon välillä on se suuri ero, että blogikriitikolle ei kukaan ole sanomassa, että voisit nyt vähän tarkistaa tuota tekstiäsi. Ja kuitenkin, jos hakuun panee vaikka kirjan nimen, juuri blogit hyppäävät esiin ensimmäisinä. 
Mikkanen sai niskaansa monien kirjallisuusblogistien vasta-argumenttien vyöryn: lyhyessä ajassa lähes 70 kommenttia.

Pienet kustantamot ja omakustanteina kirjoja julkaisevat yksityishenkilöt tiedottavat nykyisin todella halukkaasti kirjabloggareille uutuuskirjoistaan. Kun isommat sanomalehdet jatkuvasti niukentavat palstamillejään kirjallisuuden näkyvyyden osalta, niin pienet toimijat näkevät sen ainoan jäljelle jääneen markkinaraon nimenomaan blogeissa. 



Eivätkä isommat yleiskustantamotkaan paina blogeja enää villaisella vaan siteeraavat kirjaluetteloissaan ja nettisivuillaan blogistien lausumia uutuuskirjoista ns. oikeiden kriitikoiden rinnalla.  Kustantajienkaan on siis enää lähes mahdotonta sivuuttaa blogeja: niistä on tullut osa kirjallisuuskeskustelua. 

Monissa kirjablogeissa lasten- ja nuortenkirjallisuutta seurataan uutterasti. Blogisteina ovat usein pienten lasten vanhemmat, lähinnä äidit, joilla on aikaa ja kiinnostusta lastenkirjoihin kotikeskeisessä elämänvaiheessaan. 

Harrastelijapohjalta blogeja pitävillä on parhaimmillaan varsin freesejä ja nappiin osuneita lukukokemuksia uusista tai vähän vanhemmistakin lasten- ja nuortenkirjoista. 



Vaihtelua, uusia näkökulmia ja mielipiteiden runsautta, sitä monet blogit suomalaiseen lastenkirjallisuuskeskusteluun eittämättä tuovat! 


Mutta jankutuksen uhallakin sanon tämän: perinteisellä lasten- ja nuortenkirjakritiikillä ja -muulla kirjoittelulla pitäisi olla edelleen sijansa eri medioissa, niin painetussa kuin sähköisessäkin – Suomessa, Ruotsissa ja ihan joka paikassa. 

Barrikadeille siis, kaikki lastenkirjallisuuden ystävät!

23 kommenttia:

Elina kirjoitti...

Minunkin mielestä on hieman hassua arvottaa "todellisten kriitikkojen" ja blogistien arviointikykyä. Ei niitä kirjoja kuitenkaan kriitikoita varten kirjoiteta. Itselle ainakin on tärkeää saada palautetta juuri heiltä, jotka kirjoja arjessaan kuluttavat. Lasten- ja nuortenkirjojen toimivuutta voikin olla usein vaikea arvioida pelkästään aikuisen näkökulmasta. Se mikä on aikuisen mielestä kiva, ei välttämättä ole sitä lapsen tai nuoren mielestä. Siksi onkin kiva, että kirjoja arvioivat myös esimerkiksi perheen äidit, jotka voivat tuoda esiin myös lasten kommentteja.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjailija (kirjoittaa sitten mitä kirjoittaa, runoa tai proosaa, lapsille tai vanhuksille)tarvitsee ja kaipaa palautetta. Sekä ammattilaisilta että "tavallisilta" lukijoilta - blogeissa on tarjolla molempia ja niitten välimuotojakin.

Niin ikään tarvitaan ammattikriitikoiden arvioita lehdissä. Lehdet (ainakin jotkut) ovat viime aikoina innostuneet teettämään lasten- ja nuortenkirjakritiikkejä lapsilla ja nuorilla. Se on kiva juttu, mutta ei poista sitä asiaa, että lanu-kirjakin tarvitsee myös ammattilaiskritiikkiä. (Onko joku nähnyt lehdissä aikuistenkirjakritiikkejä, jotka olisi teetetty satunnaisilla kadunmiehillä ja -naisilla? Hehän ovat kuitenkin aikuistenkirjojen kohderyhmää, eikö?)

Barrikadeille ihan valmis on

Sari




Anonyymi kirjoitti...

Enpä tiedä, millaiset barrikadit pitäisi rakentaa, jotta huuto kuuluisi...
Totta puhut, rouva Huu. Niin laajamittaista ja ansiokasta kuin blogitarjonta onkin, kyllä perinteisellä lasten- ja nuortenkirjakritiikillä ja muulla kirjoittelulla pitäisi olla edelleen sijansa eri medioissa. Mutta ei vaan ole.

Lieneekö niin, että hulabaloon synnyttää ainoastaan jonkinlainen skandalöösihkö asia kuten viime vuoden Valoa valoa. Jos tyrkylle tulee jotain topeliaanista perinnettä mitenkään höykkyyttävä tuotos, syntyy äkillinen ja vimmainen mielipidemylläkkä. En nyt enää pysty mieltämään mikä osa siitä viimekin vuonna meni blogien tiliin, mutta kyllä siitä muutkin mediat pienet siivunsa ottivat.

Visiteerasin äsken Lempäälän kirjastossa. Balsamia sielulle. Kyllä meitä luetaan. Se kuitenkin on pääasia.

T von L

Arja-täti kirjoitti...

Onneksi kirjastossa puhutaan paljon lasten ja nuorten kirjoista edelleen. Kun ehdokkaat valitaan, niin heti pommitetaan kaikki kirjaston facebook-asiakkaat asiasta tietoiseksi samalla kuohunnalla kuin aikuisten ehdokkaatkin.

Eikä sillä niin väliä, kuka voittaa. Keskustelua syntyy niin asiakkaiden kuin henkilökunnankin kesken.

Ja me lanu-osastolaisethan osataan innostua vielä. Onneksi.

Rouva Huu kirjoitti...



Kiitos kaikille hengen nostatuksesta.

Lasten ja nuorten spontaanin ja sydämestä tulevan palautteen saaminen, sehän kirjailijoille varmaan on kaikkein tärkeintä, mutta aika satunnaisesti sekin varmaan kirjailijan korviin kantautuu, vai kuinka?

Kirjastonhoitajat ovat tässä tärkeitä välittäjiä.

Ketjuunnutaan siis!

Anonyymi kirjoitti...

Se on surullista, että Savon maakuntalehdessä "lanu-kritiikit" ovat lähinnä juonoselosteita. Miksi kirjoittaa takakansi uudelleen? Tässä suututtaa oikeastaan tämä: miksi maakuntalehti edes suostuu ottamaan vastaan tällaista kritiikiksi kuviteltua soopaa?? Ikävä kyllä näyttää leviävän myös muuhun "kritiikkiin".
t Kirsi P

Rouva Huu kirjoitti...


Kirsi P.:lle:

Lyhyt mitta on vaativa ja siinä voi tosiaan helposti sortua pelkkään referaattiin. Ja tähän suuntaanhan Ruotsissakin ollaan näköjään menty.

Monissa suomalaisissa maakuntalehdissä on vielä pidetty lasten- ja nuortenkirjallisuutta arvossaan. Surullista jos merkkejä alasajosta ja niukemmasta tilasta on jo sielläkin näkyvillä.

Myötäsukaisen pätkän rinnalle tarvitaan myös perusteltuja arvioita, joissa asetetaan teos osaksi pitkää perinnettä ja linkitetään se parhaimmillaan osaksi vaikkapa yhteiskunnallista keskustelua.

Lyhyessä mitassa täytyy aina tehdä kompromisseja: nostaa vain jokin tietty näkökulma esiin ja skipata monta mielenkiintoista tulokulmaa sivustalle.

Tosi lyhyessä pätkäformaatissa piilee sekin vaara, että päädytään kirjoittamaan ympäripyöreän myönteisesti ja jätetään kehnot kirjat kokonaan huomiotta, vaikka niitäkin pitäisi mielestäni rakentavassa hengessä pystyä käsittelemään, puutteineen kaikkineen. Mutta perusteleminen ei onnistu vain yhdellä päälauseella.



Raili Mikkanen kirjoitti...

Varmuuden vuoksi - ettei oma mielipiteeni jäisi tässä epäselväksi, ja rumba alkaisi uudelleen - pidän kirjallisuusblogeja hyvin tärkeinä. Halusin vain nostaa keskustelua julkisten tyrmäysten tarpeellisuudesta, ja sitä totisesti sain. Keskustelu blogissani avasi omia silmiäni aika tavalla.

Mervi Heikkilä kirjoitti...

En oikein tiedä, miksi kirjoitan, kun olen (taas) täysin samaa mieltä Rouva Huun kanssa asiasta. :-)
Mutta täytyy silti puolustaa maakuntalehtiä hiukan: meidän oma Ilkkamme on koko ajan antanut hyvin palstatilaa lanu-kirjallisuudelle. Vaikka nippuarvosteluissa on tiukka merkkimääräraja, eikä sen rajoissa tietenkään voi sanoa kaikkea, niin toisaalta lanu-arvostelunippu on usein ollut kulttuurisivujen pääjuttuna ja siihen on saanut ujutettua kaikenlaisia kainaloita. Sen kyllä tunnustan heti, että kun kaikkea ei kuitenkaan voi arvostella, kehnommat jäävät huomiotta ja valtava joukko hyviäkin.
Onneksi on kuitenkin esimerkiksi Onnimanni, johon saa kirjoittaa pitempiä arvosteluja ja johon minäkin olen kait jo viisitoista vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti kirjoittanut.

Anonyymi kirjoitti...

Voitaisiinko tuo kaamea "lanu"-määrite kuopata ja lopettaa sen käyttö. Alentava ja omituinen leimaus tekijöiltä omalle kirjallisuudenlajilleen - varsinkin kun samaan aikaan vänistään ja iänikuisesti jauhetaan "arvostuksen puutteesta".
MV

Rouva Huu kirjoitti...


MV:

En ole tavannut tuota lyhennettä "lanu" muuta kuin lasten- ja nuortenkirjakentän toimijoiden omassa, epävirallisessa viestinnässä, ja siinäkin ehkä enemmän jotenkin käytännöllisyyssyistä, kun ei jakseta tai haluta toistaa jatkuvasti pitkä yhdyssanapakettia.

Löytyisikö lanu-sanaa jostain murteesta ja mitä se siellä tarkoittaa?

Anonyymi kirjoitti...

Lanu on lyhenne samaan tapaan kuin vaikka Kela tai Nato. Kuten rva Huu totesi, siihen turvaudutaan joskus ihan käytännön vaatimuksesta (ei virallisissa yheyksissä). Ei ole tullut mieleen, että sillä olisi mitään arvosisältöä sen kummemmin kuin vaikka Kelalla.

Sari

Anonyymi kirjoitti...

Samaa mieltä MV:n kanssa. Toki kauheus on katsojan silmässä tai korvassa, mutta minä olen alusta asti vierastanut lyhennettä. Minulle siitä tulee mieleen jokin outo sairaus tai muu. En halua julistautua niin jaksamattomaksi, etten jaksaisi muun kirjoittamisen ohella kirjoittaa lasten- ja nuortenkirjallisuus.
Entä nämä:
aiki
näyki
selki
viihki
hiski
fanki
jänki
tieki

jne.

Itse olen näistä kirjoittanut näykiä, selkiä, viihkiä (salanimellä ja vain lehteen, hehe...). Hiskiä yritin, mutten oikein onnistunut kuten en fankissakaan.

Lanua en edelleenkään kirjoita, lastenkirjoja kyllä.

T von L

Anonyymi kirjoitti...

Huvikseni vielä googletin:
1 780 000 osumaa, joissa mm.
LaNu= Suomen adventtikirkon nuorisotyö
Lanu = Lasten- ja nuorisopyskiatrinen työryhmä
Lennart Olavi Lanu (s. 10. heinäkuuta 1925, Viipurin maalaiskunta) on lahtelainen kuvanveistäjä ja professori

Lanu
Real Name:
Lance Ferguson
Profile:
New Zealand-born living in Melbourne, he's a producer, guitarist and DJ

> Lanu-puisto on veistospuisto Lahdessa Kariniemenpuistossa

Lapsi- ja nuorisokoti lanu

Ei syvempiä merkityksiä... =)))

T von L

Rouva Huu kirjoitti...


Kiitos näistä, osin hauskoistakin, lanu:n avauksista. Nuo mainiot lyhenteet voisi tietysti lanseerata kaikki, tasapuolisuuden nimissä.

Erityinen suosikkini oli VIIHKI!

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä lyhenteille löytyy googlettamalla merkityksiä tai ihan googlettamattakin, jos vaikkapa tuota Natoa ajatellaan. Silti pidän Natoa neutraalihkona (tämä ei ole polittinen kanta, tarkoitan lyhennettä) niin kuin pidän myös lanua. Olen hämmästynyt lanu-sanan herättämästä närästyksestä.

Mutta eihän tämä minun asiani ole, vaan yhteinen. Siksi täytynee ryhtyä puntaroimaan, milloin ja miten tuota lyhennettä käyttää vai käyttääkö lainkaan. Kukapa tahtoisi ehdoin tahdoin tehdä hallaa lasten- ja nuortenkirjallisuudelle.

Sari

Rouva Huu kirjoitti...


Ehkä tässä on vähän tällaista myrsky vesilasissa -meininkiä: mikä asia nyt närästää ketäkin ja missä tilanteessa.

Ei tehdä tästä nyt numeroa.

Rouva Huu suuntaa hetken päästä Kuopioon. ELY-koulutuksessa huomenna hieman yli sata kirjastonhoitajaa ja opettajaa, alustusteni aiheena uusin lasten- ja nuortenkirjallisuus ja kuvakirjojen rankat aiheet. Kirjailijavieraana mukana Tittamari Marttinen ja Katja Kyllönen kertoo Okariinon ja Sivupiirin nettisivuista.

parvela kirjoitti...

Palatakseni tuohon alkuperäiseen aiheeseen eli lasten- ja nuortenkirjallisuuden medianäkyvyyteen: Kritiikillä voi tietysti olla tekijälle itselleen ohjaavaa, kohottavaa, masentavaa tms. merkitystä, mutta ennen kaikkea sen tehtävä on (olisi jos sitä olisi) saattaa tietoa lukijoille ja ostajille. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkymättömyys merkitsee automaattisesti myös julkisen keskustelun puutetta ja luo sisäänrakennetun systeemin, jossa lasten- ja nuortenkirja ei voi koskaan olla kirja kirjojen joukossa. Kirja, joka herättäisi keskustelua, ihastusta, luku- ja ostoryntäyksen. En yksinkertaisesti keksi mekanismia, jolla nykyisessä tilanteessa uusia nimiä voisi nousta merkittävissä määrin yleisön tietoisuuteen. Kustantajan mainoseurot eivät mitään pelasta, sillä todelliseen julkisuuteen tarvitaan myös muita kanavia. Entäpä, jos jonain vuonna se koko kirjasadon kaikkein kaunein, koskettavin, taidokkain ja upein teos kuuluisi lasten- ja nuortenkirjallisuuteen? Kaikista vuoden kirjoista. Kuka tai mikä sen nostaisi puheenaiheeksi, kestosuosikiksi, klassikoksi?
Ainakaan nykyisenkaltainen Finlandia-Junior näpertely ei siihen kykene, kun vuosi toisensa perään raadit tekevät omia toinen toistaan hämärämpiä esirajauksia vesittäen sen pienekin madollisuuden, että kerrankin lasten- tai nuortenkirja voisi olla edes hetken SE kirja, josta kaikki puhuvat. Kyseisen palkinnon ainoa järjellinen tehtävä on mielestäni etsiä ja löytää kulloisenkin raadin mielestä vuoden paras kirja, eikä tehdä jotain merkityksettömäksi jäävää lastenkirjallisuupolitiikkaa. Sen lisäksi koko palkinnon nimi pitäisi tietysti muuttaa, sillä ainakin itse joudun joka kerran selittämään, että ei, se ei ole mikään lastenpalkinto. Mutta se on toinen juttu se.
Juttelin viime viikolla norjalaisen, tanskalaisen ja ruotsalaisen kollegan kanssa. Kaikissa maissa trendi tuntuu olevan suunnilleen sama, joskin norjalaisilla on tietysti öljyn lisäksi myös Aftonbladetin oma 24-sivuinen lastenkulttuuriliite.

Timo

Rouva Huu kirjoitti...



Kiitos nasevista summauksista Timo P:lle.

Finlandia Junior tosiaan etsii yhä profiiliaan ja alkuperäinen ajatus lasten- ja nuortenkirjallisuuden nostamiseksi tasa-arvoiseksi ja yhtä kiinnostavaksi aikuiskirjallisuuden rinnalle ei ole vieläkään toteutunut.

Ajatuksesi "sisään rakennetusta systeemistä" tuon alituisen marginaalimantran sijaan miellyttää minua erityisesti.

Rouva Huu kirjoitti...


Ihan pakko vielä jatkaa samasta aiheesta.

Hesarin radio- ja tv-sivuilla oli tänään toimittaja Leena Virtasen tekemä näyttelijä Laura Malmivaaran television käyttötottumuksia käsittelevä haastattelu otsikolla *"Televisio ei ole enää puheenaihe".

Siinä Laura Malmivaara arvelee, että hänen tapauksessaan yksi syy [television] katselun vähenemiseen johtuu myös tarjonnan määrästä:

"Tarjontaa on nykyisin niin paljon, ettei mulla ole aavistustakaan, koska jokin ohjelma tulee ---- Televisiosta puhutaan kyllä nykyään aika vähän verrattuna siihen, mitä siitä joskus nuorena spekuloitiin."

Mielessäni vedän linjoja yhteen tämän haastattelun ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden vähentyneen näkyvyyden suhteen:

Lasten- ja nuortenkirjoja ilmestyy Suomessa niin paljon, että eri tahot suorastaan VOIPUVAT jo etukäteen sen määrän alle ja nostavat kädet pystyyn ja mielenkiinto herpaantuu näin vääjäämättä.

Niiden lasten- ja nuortenkirjahelmien seulominen isosta tarjonnasta on työlästä ja edellyttää aikaa ja vaivaa, ja varsinkin se aika on meistä yhä useammalla kortilla...

Anonyymi kirjoitti...

"Entäpä, jos jonain vuonna se koko kirjasadon kaikkein kaunein, koskettavin, taidokkain ja upein teos kuuluisi lasten- ja nuortenkirjallisuuteen? Kaikista vuoden kirjoista."

Juurikin niin, Timo. Mutta missäköhän se sitten valittaisiin? Kirjallisuuspalkinnot on jo tiukasti kategorisoitu lajityyppien mukaan ja myös rajattu milloin mitenkin, kuten toteat.
Tässä on myös se näkökulma, että fokuksessa on usein kirjailija, ei kirja. Jos olisikin olemassa esim. kirjallisuuspalkinto, jonka saaja olisi kirja, eikä tekijästä puhuttaisi mitään. Utopiaa tietenkin. Mediaseksikkyyshän liittyy aina henkilöihin, vai mitä?

Lastenkirjailija ei muistaakseni ole juuri koskaan ollut erityisen mediaseksikäs, joten eivätpä sitten tuotoksetkaan...

Poikkeuksellinen asia oli viime kevään kirjallisuuden valtionpalkinto, joka myönnettiin ilman etulitteitä lastenkirjailijalle. Mutta sehän ei kiinnostanut yhtään ketään. Kuten ei juuri jaettu lastenkulttuurinkaan valtionpalkinto. Aamulehtikin mainitsi ohimennen kynnenreunan kokoisessa jutussa. Ja Plätästä ei ole näkynyt häivettäkään. Ei voi olla uskomatta, että kyse on aina vain lajityypin vähättelystä.

Kyllä niitä rouva Huun kannustamia barrikadeja ihan oikeasti tarvittaisiin.

T von L

Rouva Huu kirjoitti...


Hyviä yhteenvetoja jälleen. Kiitos T von L.

Vielä liittyen näihin palkintorajauksiin:

Palautan mieleen myös Tove Janssonille vuonna 2003 ja Maria Vuoriolle vuonna 2009 jaetut ja Opetusministeriön myöntämät Suomi-palkinnot sekä Kirsi Kunnakselle vuonna 2009 tasavallan presidentin myöntämän taiteen akateemikon arvonimen. Marjatta Kurenniemelle myönnettiin myös vuonna 2003 Taiteen keskustoimikunnan myöntämä Taiteen valtionpalkinto.

Tässä hektisessä kirjallisuuspalkintojen, kunnian ja gloorian jaon karusellissa nämäkin lastenkirjallisuudelle kohdennetut ns. kirjallisen eliitin näyttävät huomionosoitukset ovat lähinnä kuriositeetteja lajissaan.

Silti niitäkään ei silti pidä tässä yhteydessä unohtaa.

Anonyymi kirjoitti...


Tämä huomioni liittyy sekä tähän Lastenkirjahyllyssä käynnissä olevaan että vähän suljetumpaan pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden sähköpostiviesteilyyn, joka liittyy eri viestimien niukkaan uutisointiin valtion lastenkulttuuri- ja Plättä-palkinnon suhteen.

Tänään ilmestyneessä Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä on tilattu 12:lta suomalaiselta eturivin prosaistilta ja lyyrikolta maksimissaan 140 merkin mittainen Twitter-romaani.

Mukana on mm. Juha Itkosen, Riku Korhosen, Petri Tammisen, Monika Fagerholmin, Rosa Liksomin ja Pirjo Hassisen ohella myös Tuija Lehtinen, josta kerrotaan että hänet tunnetaan erityisesti nuortenkirjoistaan ja mainitaan Mirkka-, Laura- ja Janne-sarjat.

Eli tässä yhteydessä ei tehdä mitään arvottavaa pesäeroa aikuisten- ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden välillä! Prosaisteja ja lyyrikoita.

Jep. Tämä suunta oikea, tuumaa rouva Huu.