”Maailmassa tarvitaan aina hyviä sanoja ja vilpittömiä tekoja”

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua. Kuvittanut Marika Maijala. 141 sivua. Paasilinna kustannus 2013.

Rouva Huun kesän aloitus huipentuu huomiseen.

Sain kevättalvella kutsun alustaa Hannu Mäkelän lastenkirjallisuudesta Mäkelän tuotannon ympärille kootussa seminaarissa Kirjailija Nummelta: Mestari Mäkelä. Seminaarin järjestävät paikalliset toimijatahot. Mäkelä asuu  Nummen Sitarlan kylässä Lohjan lähistöllä. 

Rouva Huun ensimmäiset kokemukset Mäkelän lastenkirjoista paikantuvat vuoteen 1973. Aloitin silloin ensimmäisen luokan, opin lukemaan ja juuri parahultaisen sopivasti samana vuonna ilmestyi Mäkelän ensimmäinen lastenkirja Herra Huu. Sain kirjan vanhemmiltani lahjaksi. 

Samana vuonna ilmestyi myös Jaakko Talaskiven ohjaama ja M. A. Nummisen tähdittämä lastenelokuva Herra Huu.  Elokuvan lauluista koottiin Jestapa Jepulis -niminen lastenlevy, jota kuuntelemalla samastuin elokuvan jännittäviin käänteisiin.

Hannu Mäkelä on kotimaisen lastenkirjallisuuden jääräpäinen vastavirtaan kulkija. 

Hän kuuluu modernin suomalaisen lastenkirjallisuuden päämäärätietoisiin uudistajiin Kaarina Helakisan, Marja-Leena Mikkolan ja Leena Krohnin rinnalla. Kaikki neljä ryhtyivät kirjoittamaan 1970-luvulla kaunokirjallisesti täysipainoista lastenkirjallisuutta, jossa ei koskaan kysytty, mitä lapselle voi tai pitäisi kirjoittaa. 

Nykyisessä lastenkirjatulvassa hitaat, paneutumista ja keskittymistä vaativat lastenkirjat tuntuvat jäävän toiminnantäyteisten lastenkirjojen jalkoihin. 

Näin on käynyt omallakin työpöydälläni Mäkelän viimeisimmälle lastenromaanille, Ääni joka etsi Laulua.

Tarjosin kirjasta arviota Helsingin Sanomiin heti sen ilmestyttyä, mutta kieltävän vastauksen jälkeen kirja hautautui muiden alle.

Romaani on muodoltaan ja esitystavaltaan äärimmäisen verkkainen. Ensimmäinen koetinkivi lapsilukijalle voi olla jo sekin, että keskeinen päähenkilö, pieni poika, on nimeltään Ääni.

 

Joutilaisuudesta ja suoranaisesta tylsistymisen tunteesta syntyy usein jotain isoa. Kotiluolan ja rotkon uumenista poika tähyää maailman haasteisiin. Marika Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Ääni joka etsi Laulua, Paasilinna 2013.

Romaanin alku on hyvin filosofinen: ensimmäisellä lukukerralla olen kirjoittanut marginaaliin tulkintaani tukevia sanoja: ”mielikuvat”, ”olemassaolon oikeutus” --- ”sisäisten kuvien luominen?” ”Oman vahvuuden löytyminen …  Itsetuntemus”.

Marika Maijalan kuvitukset tarjoavat myös katsojalle hauskoja oivalluksia. Sellainen on esimerkiksi yllä oleva kuvituksen kahtia repiminen ja tahallinen aukkoisuus sivujen välillä. Marika Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Ääni joka etsi Laulua, Paasilinna 2013. 

Mäkelän lastenkirjoissa etsitään usein omaa identiteettiä, oikeutusta omalle ainutkertaiselle itselle. Hyvin samantyyppisiä teemoja käsittelee myös lastenromaani Satu tytöstä, joka etsi onnea (Otava 1983).

Poika havahtuu kotiluolansa yksinäisyyteen ja tiedostaa että on jotakin vailla. Jossain on hänen vastakappaleensa, sielunsukulaisensa, jota ilman hän on vain puolikas. Korpin ja oopperalaulajatar Lulun avulla Ääni löytää Laulun … ja Aidan.

Siellä ylhäällä Ääntä oli heti alkanut huimata, sillä kaikki oli ollut uutta ja pelottavaa, aivan liian kirkastakin. Valo oli sokaissut Äänen silmät ja tuulen suhu täyttänyt sen korvat ukkosen jylinän tavoin. Pelästynyt ääni oli heti kiireen vilkkaan palannut kotiinsa. 

Mutta kun on kerran tehnyt jotain uutta, sen tahtoo usein toistaa. Näin kävi Äänenkin kanssa. Niin voimakas oli sen kaiho, niin kiihkeä Äänen halu saada osansa auringon lämmöstä, että Ääni voitti pelon tunteensa.

Alun filosofisen ja vähän hahmottomankin pohdiskelun jälkeen romaani muuttuu seikkailuvetoisammaksi särmikkään Korpin ja muiden avunantajien ansiosta.

Mäkelän lastenromaanien tunnelma on usein melankolinen: kaipuu ja elämän nälkä, kohtalon uskoon perustuva sinnikäs kamppailu isojakin vastuksia kohtaan, siivittävät romaanien sankarien matkaa kohti päämäärää. 

Draaman lakien mukaisesti poika joutuu mittelemään seikkailun kuluessa myös omien voimavarojensa kanssa. Pimeys on ottanut Laulun vangikseen, ja Pimeyden uhmaaminen on edellytys Laulun vapauttamiselle. Marika Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Ääni joka etsi Laulua, Paasilinna 2013.

Hannu Mäkelän lastenkirjatuotantoa ovat vuorollaan kuvittaneet eturivin suomaiset kuvittajat, yksittäisiä kirjoja kuvittaneiden Camilla Mickwitzin ja Leena Lumpeen lisäksi etenkin  Kaarina Kaila ja Kristiina Louhi. Jokainen kuvittaja on tuonut teoksiin oman tulkintansa ja tunnelmansa. 

Viime vuosina Mäkelän lastenkirjallisuuden kuvittajana on ollut Marika Maijala. 

Maijalan pitkäraajaiset originellit hahmot tuovat Mäkelän viipyilevään kerrontaan myös absurdiutta ja nonsensen tuntua. Maijala leikittelee muotokielellä, käyttää rohkeasti tyhjää tilaa ja tekee vähäeleistä mutta silti detaljeiltaan rikasta kuvitusta. 

Ääni joka etsi Laulua -kirjassa on isompien kuvituskuvien lisäksi lukujen alussa pieniä harmaasävyisiä miniatyyrikuvia, jotka toimivat myös lukijan katseen ja omien mielikuvien ankkureina.