Tässä
rouva Huun lupaama raportti torstain selkokirjaseminaarista Villa Kivestä. Järjestävänä
tahona oli Suomen Kirjailijaliitto.
Seminaarin
avasi kirjailija Kari Levola.
Levolan Leevi ja Leonora
-lastenromaani oli laatuaan ensimmäinen, joka ilmestyi samanaikaisesti ”normaalina”
helppolukuisena lastenromaanina Tammen Vihreä
varis -sarjassa ja
selkokielisenä laitoksena Pienen Karhun kautta vuonna 2010.
Levola
totesi selkokirjojen olevan ns. pitkän juoksun kirjoja, jotka eivät sovi
nykyiseen nopealiikkeeseen kirjatrendiin.
Hän peräänkuulutti myös järeämpiä
keinoja selkokirjojen tukemiseen. Mallia voitaisiin ottaa Norjasta: valtio hankkii jokaista selkokirjaa kirjastoihin 1500 kappaletta. Levola
kohtuullisti ehdotustaan vain kolmannekseen: jospa aloitettaisiin 500 valtion
tukeman kirjan kirjastolevikillä?
Selkokeskuksen
johtaja Leealaura Leskelä totesi Suomessa ilmestyvän nykyisin noin 10–15 selkokirjaa.
Varhaisimmat kirjat ilmestyivät 1980-luvulla ja kokonaiskartunta on näin kaikkiaan 300–400
selkokirjaa. Määrä on jatkuvasti kasvusuunnassa, mutta naapurimaahan Ruotsiin
verrattuna tullaan reippaasti jälkijunassa.
Valtio
on tukenut selkokirjallisuutta vuodesta 1990 lähtien. Ruotsissa vain yksi
kustantamo on oikeutettu valtion tukeen, kun taas Suomessa kaikki
selkokirjallisuutta julkaisevat tahot kuuluvat valtion tuen piiriin.
Leskelä
korosti sitä, että selkokieltä Suomessa tarvitsevien – maahanmuuttajien, ikääntyvien ja muistisairaiden – määrä kasvaa jatkuvasti. Arviolta jo 8–12 prosenttia lapsista ja
nuorista tarvitsee tai voisi hyötyä selkokielestä. Erityisoppilaan diagnoosin
saa nykyisin yhä useampi lapsi ja nuori.
Selkokirjallisuuden
luontevin alusta on Suomessa ollut nimenomaan lasten- ja
nuortenkirjallisuudessa. Tästä kertoo sekin, että monet eturivin lasten- ja
nuortenkirjailijat kirjoittavat myös selkokielisiä kirjoja lapsille ja
nuorille.
Lasten- ja nuortenkirjailija Tuula Kallioniemen puheenvuorossa muisteltiin myös menneitä.
Kirjailijaliittoon perustettiin erityinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Topelius-ryhmä 1970-luvulla Suomeenkin rantautuneen
selkokielisyyden uhkaa torjumaan.
Kallioniemellä
on pitkäaikaista kokemusta selkokirjallisuudesta. Hän on kirjoittanut lyhyitä
selkotekstejä kehitysvammaisten ja ikääntyneiden arjesta sekä selkokielistänyt myös
Disney-tekstejä, mm. Lumikista, Autoista, Sudenpentujen käsikirjasta ja Leijonakuninkaasta.
Helsingin kaupunginkirjaston toimistopäällikkö Virva Nousiainen-Hiiren puheenvuorossa kävi ilmi, että juuri nämä selko-Disneyt ovat Helsingin kirjastoissa lainatuimpien selkokirjojen lasten aineiston kärjessä!
Kallioniemi
ei itse kannata alkuperäisen teoksen mukauttamista ja muokkaamista selkokielelle, vaan hän pitää mielekkäämpää tehdä alun perin selkotekstinen versio. Hyvä
selkokirja on aina oikeaa kirjallisuutta, painotti Kallioniemi.
Kustannuspäällikkö
Tiina Aalto Avain-kustantamosta
valotti tilannetta kustantajan näkökulmasta. Kolmannes Suomen selkokirjoista
ilmestyy nykyisin Avaimen kautta. Kirjastot ovat selkokirjojen keskeinen
myyntikanava. Kirjakaupat eivät suostu ottamaan selkokirjoja valikoimiinsa
pienen kysynnän takia.
Aalto
peräänkuulutti selkokirjalle uutta, paremmin ja monipuolisemmin sisältönsä
puolesta puhuvaa korvaavaa termiä. Hän korosti myös sitä, kuinka selkoteksti
on erityinen haaste myös kustannustoimittajalle. Niin ikään Aalto korosti kirjstojen merkitystä selkokirjallisuuden keskeinenä jakelukanavana, koska suuri osa selkokirjoja tarvitsevista
on vähävaraisia.
Valtion
virkamiehen puheenvuoron käytti kulttuuriasiainneuvos Mervi Tiensuu-Nylund opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Viime
vuonna selkokirjallisuus sai valtiontukea 75 000 euron verran. Tuki on
tarkoitettu paitsi selkokirjojen kustantajalle niin myös kuvittajalle ja
kirjailijalle. Hän muistutti, että selkokirjallisuuden hankinnassa
kirjastojen kannattaisi hyödyntää vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki ja tätä
kautta myös koulukirjastojen valikoimaa voitaisiin kartuttaa aikana, jolloin
koulujen omat kirjanhankintamäärärahat ovat minimissään. Samaan aihepiiriin
viittasi kirjastoalan puheenvuoron käyttänyt Virva Nousiainen-Hiiri: miksi
suomalaiset koulut eivät hanki selkokirjoja kokoelmiinsa?
Selkokirjatyöryhmän
puheenjohtaja Tuija Takala valotti
selkokirjallisuuden tarpeita opettajan näkökulmasta. Hän opettaa äidinkieltä lähihoitajaopiskelijoille, joista nuorimmat ovat 15–16-vuotiaita. Moni heistä valitsee mieluusti selkokirjan luettavakseen äidinkielen
tunnille.
Esimerkiksi Opiken kautta pari vuotta sitten ilmestynyt Marjo Nygårdin kuvittama Romeo ja Julia selkoversiona on ollut
tavattoman suosittu ja kirja on herättänyt viimeistellyn ulkoasunsa vuoksi
ihastusta myös ulkomaisilla messuilla.
Tuija
Takala myös kiteytti, että selkokirjan laatukriteerit ovat yhteneväiset muun
kaunokirjallisuuden kanssa.
Ruotsalainen
Jenny Lindblad Lättläst-kustantamosta todensi nimekkeiden monipuolisuuden ja määrän kautta
ruotsalaisten edelläkävijyyttä selkokirjallisuuden julkaisijana. Kustantamo
julkaisee vuosittain 30–40 selkokirjaa ja tällä määrällä kustantamo ja sen taustaorganisaatio Centrum
för Lättlast on maailman suurin selkokirjallisuuden kustantaja! 45 toimintavuoden
aikana Ruotsissa on ilmestynyt jo yli tuhat selkokirjaa.
Ruotsalaiseen
mentaliteettiin kuuluu se, että selkokirjallisuuden kirjo on todella runsas:
yhteiskunnallista, kantaaottavaa kirjallisuutta julkaistaan paljon sekä huumoria ja megamenestykseen yltäneitä tietokirjoja
ja romaaneja, mm. David Lagercrantzin Minä, Zlatan Ibrahimovic –elämäkerta ja Jonas Jonassonin
Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Viimeaikaisin hitti on ollut Lätta sexboken, joka on ylittänyt uutis-
ja kritiikkikynnyksen myös mediassa.
Ruotsissa
selkokirjallisuus on luokiteltu kolmeen ryhmään: Lätt, lättare, lättast. Painosmäärät vaihtelevat Ruotsissa 2000–5000:n välillä, kun taas Suomessa painosmäärät ovat vain muutaman sadan kappaleen
suuruisia!
Lindbladin
kertoman mukaan selkokirjat saavat nykyisin kiitettävästi huomiota
sosiaalisessa mediassa ja blogeissa, mutta toivottavaa olisi, että kiinnostus
leviäisi myös printtimedian puolelle.
Prahasta
Suomeen valtiotiedettä opiskelemaan tullut Jana
Sassakova muistutti siitä, että selkokirjat voivat olla myös monelle
ulkomaiselle opiskelijalle väylä tutustua suomalaiseen kulttuuriin. Hän kertoi
kuinka Arto Paasiinnan Isoisää etsimässä -romaanista tehty
selkoversio auttoi somalipoikaa ymmärtämään suomalaisia perhesuhteita!
Selkoseminaarin
osanottajat olivat hyvin yksituumaisia selkokirjallisuuden tarpeellisuudesta.
Asia,
jolle olisin itse toivonut enemmän näkyvyyttä, on selkokirjallisuuden
visuaalisuuteen panostaminen. Selkokirjan ei pitäisi näyttää halvalta ja kohderyhmäänsä väheksyvältä. Kansikuvaan, typografiaan ja sisäsivujen
kuvitukseen tulisi ihan oikeasti panostaa ja toteuttaa se aina ammattilaisten
voimin. Valitetavasti tämä toteutuu vielä harvan lasten ja nuorten selkokirjan
kohdalla.
Listoja
lapsille ja nuorille suunnatuista selkokirjoista löytyy monelta taholta, muun
muassa Kehitysvammaliiton sivuilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti