Pirskahteleva pojan kasvutarina 1980-luvulta

Elias Koskimies: Ihmepoika. 191 sivua. Gummerus 2014. Kansikuva Shutterstock/ Eevaliina Rusanen. 

Tänä syksynä voi samastua useammankin kotimaisen mieskirjailijan ilmeisen omaelämäkerrallisiin nuoruusmuistoihin.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014) kertoo 17-vuotiaan pojan kasvukamppailusta 1970-luvun Hämeenlinnassa.

Elias Koskimiehen (s. 1974) Ihmepoika puolestaan sijoittuu 1980-luvun loppuun Pohjanmaalle. 

Koskimies on meritoitunut ohjaajana ja käsikirjoittajana. Ihmepoika on luokiteltu aikuistenkirjallisuudeksi, mutta rouva Huu luki sen virkein silmin ja löysi siitä freesiä ilmaisua ja räväkkää asennetta, jonka kaltaista toivoisi enemmän nuortenromaaneihinkin.

Koskimiehen dialogi on nasevaa ja hän tallentaa eloisaa ajankuvaa sopivan maltillisilla pienillä detaljeilla.

Poika on pienellä maaseutupaikkakunnalla friikin maineessa. Hän kuvailee itseään isopäiseksi, lyhyenlännäksi, hammasraudoissaan kipuilevaksi teiniksi:”--- olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta.”

Olen vanhempieni seurassa nykyisin yleensä hiljaa. Veljeni ovat toisenlaisia. He tulevat ja menevät, ovet paukkuvat ja Popeda soi. Pikkuveli puhuu taukoamatta, heti aamulla herättyään hän avaa suunsa ja pitää sen auki aina siihen asti, kun nukahtaa sänkyynsä pehmoeläinten sekaan. Jopa koiramme pitää enemmän ääntä kuin minä. Jonkun on oltava hiljaa.

Herkällä ja itseään jatkuvasti tarkkailevalla pojalla on taipumusta melodramaattisuuteen. Isän sairaskohtaus ja pitkään jatkuva epävarmuus isän parantumisesta tekee yliherkästä ja velvollisuudentuntoisesta pojasta koko perheen mielenliikkeitä aistivan ilmapuntarin. 

Perheen yhteinen lomamatka Espanjan Torremolinokseen saa pojan muistoissa kultaiset reunukset.

Poika pakenee epävarmuutta ja ahdistusta kodin läheiseen pikkumetsään.

Astun pihalle ja olen hetkessä Pikkumetsän suojissa. Samoilen tuttuja polkuja pitkin ja laulan itsekseni. Minä laulan usein itsekseni, jos olen hermostunut, jos tunnen oloni epämukavaksi, jos mahaani sattuu tai jos en ymmärrä, missä mennään. Laulan itse asiassa koko ajan.
 

Perhetraumojenkin keskellä pitää elää kuitenkin tavallista koulupojan elämää eteenpäin. On Sutu, räväkkä tyttö, jonka anarkistisuus kiehtoo poikaa – ja Jannis, Tamppooni, Ruse, Marsa, Pyry, Pökäle ja muita luokkakavereita, jotka jäävät enemmän taustalle.

Onneksi pojalla on intohimoja  ja salaisia unelmia. Poika on lumoutunut tivolin ja sirkuksen tunnelmasta ja haaveilee yhteisöllisestä kiertue-elämästä, jossa friikkiys onkin voimavara.

--- Aion kuvitella olevani yksi heistä. En ole hattaran tahrima rasittava lapsi, joka säntäilee holtittomasti laitteesta toiseen ja yökkää lopulta maailmanpyörän eteen. Ei.

--- Olen yksi heistä. En tiedä, miten kaukaa yhteys tulee, mutta minä olen heidän kaltaisensa: rapaisilla kentillä laahustava kovapintainen kiertolainen, joka iltaisin huvinäytelmän loputtua hakeutuu toisten kaltaistensa seuraan suuren asuntovaunun eteen. Tässä seurassa voimme olla vapaita, pujahdamme aina tarpeen tullen sentimentaalisuuden puolelle, olemme veljiä ja siskoja, joita tavalliset kulkijat kavahtavat ja usein myös kadehtivat.

Isän kuoleman jälkeen kukin perheenjäsen kehittää omat suojautumismekanisminsa. 

Pojan onneksi koituu hänen vahva sisäinen palonsa. Romaanin lopussa kuvattu pojan räjähtävä tietoisuus omasta erityisyydestä ja halu sanoutua irti ryhmäpaineesta tuo mieleen Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -romaanin absurdin fantasian. Poika ei halua olla yksi kotikylän nuorisosta, ”joka touhottaa läpi omaa pientä elämäänsä”.

Viha syöksyy suonissani kuin luotijuna ja pyyhkii mukanaan kaiken herkän ja itkupillimäisen. Tartun sen voimaan, rukoilen, että se kiidättäisi minut jonnekin muualle, johonkin kirkkaampaan kohtaan maailmassa kuin tämä nykyinen sijaintini on.