Etsivä löytää onneksi myös kotimaisia lasten dekkareita

Johanna Tuomola: Kivalan etsivät: Väsynyt leijona. Kuvittanut Satu Kontinen. 77 sivua. Myllylahti 2014. 

Suuret kustantajat ovat karsineet lukutaidon alkuun suunnattujen kotimaisten helppolukuisten lastenromaanien tarjontaa, mutta onneksi pienemmät toimijat pitävät tästä alueesta yhä huolta. 

Karisto järjesti erityisen kirjoituskilpailun tämän kohderyhmän lastenromaaneista ja Lasten Keskus jatkaa Tittamari Marttisen Leon lemmikkiuutiset -sarjaa.

Myllylahti-kustantamon Kivalan etsivät -sarjassa on ilmestynyt neljäs osa, jossa kolmen lapsen etsiväpartio selvittää nyt kiertävän sirkuksen miljööseen sijoittuvaa mysteeriä. 

Johanna Tuomola  (s. 1961) on aiemmin kirjoittanut hevosaiheisia varhaisnuorten- ja nuortenkirjoja, jotka ilmestyivät Kariston kautta.

Kivalan etsivät on hyvällä tavalla vanhanaikainen alakouluikäisten dekkarisarja. Lumin, Matin ja Sampsan ratkomat arvoitukset ovat sopivan kokoisia lasten vähäiseen ikään nähden. Tosin heidän ikäänsä ei onneksi edes kerrota, ja tämä laventaa myös kirjojen lukijakuntaa!. 

Lasten arki lomittuu luontevasti etsivätoimiston puuhasteluihin. Lumi on adoptoitu vauvana Afrikasta, Matin vanhemmat ovat eroamassa ja poika kipuilee asiaa. Jostain syystä Sampsa on hyvin vaitonainen kotiloistaan.

Aiempiin sarjan osiin verrattuna lapset näyttäisivät olevan ikänsä puolesta jo reilusti toisella kymmenellä. Matin murhe vanhempien avioerosta on kuvattu melko ahdistavasta kuvakulmasta. Satu Kontisen kuvitusta Johanna Tuomolan kirjaan Kivalan etsivät: Väsynyt leijona (Myllylahti 2014).

Paikkakunnalle saapuva sirkus kiinnostaa lapsia. Sirkuksen vetonaula, Leo Leijona, on kuitenkin esityksessä hyvin väsynyt, ja lapset päättävät selvittää, mistä tämä johtuu.

Tuomolan ansiona on se, että hän ei eristä lasten ja aikuisten arkea kauas toisistaan. Kun vanhemmat huomaavat Matin alakulon, siihen puututaan rakentavassa hengessä. Kivalan etsivillä on myös psykologista silmää aikuisten edesottamuksille: he ovat tarkkoja tekemään huomioita aikuisten käytöksestä, mikä on tietysti hyvän etsivän tunnusmerkki:

Jäätelökioskin arvoitusta ratkoessaan Matille ja Lumille oli käynyt selväksi, että aikuiset olivat huonoja kuuntelemaan ja ottamaan muita huomioon keskittyessään töihinsä.

Tässä kuvassa sirkustirehtööri vaikuttaa vielä epätoivoiselta saatuaan vihiä siitä, että leijona  huumattaisiin ennen esitystä. Kuva on kuitenkin sijoitettu tarinan päätteeksi, jolloin mysteeri on jo selvinnyt. Satu Kontisen kuvitusta Johanna Tuomolan lasten dekkariin Kivalan etsivät: väsynyt leijona (Myllylahti 2014). 

Tuomola viittaa kevyesti Kivalan etsivien aiempiin tapauksiin, ja hauskasti tuo esille myös etsiväkirjallisuuden perinteet ja niiden tietyn kaavamaisuudenkin:

Matti muisteli lukemiaan etsiväkirjoja keksiäkseen hyvän idean, kuinka aloittaa väsyneen leijonan arvoituksen ratkaisun, mutta totesi pian, ettei niistä ollut apua. Näin hankalasta tapauksesta hän ei ollut ennen lukenut.

Lapsilukijan kannalta on ehkä turha viisastella tässä yhteydessä sillä, Suomessa eläinsuojelulainmukaan sirkusten eläinkimara pyritään pitämään rajattuna: näytöksissä käytetään vain eläimiä, joiden hyvinvoinnista ja mahdollisuudesta lajityypillisten tarpeidensa tyydyttämiseen voidaan varmistua. Suomen sirkuksissa nähdään lähinnä hevosia ja koiria, eikä totta tosiaan enää leijonia!

Satu Kontisen kuvitus ansaitsee - muutamista reunahuomautuksista huolimatta – kiitosta: siinä leikitellään perspektiiveillä ja omintakeisilla asetelmilla enemmän kuin tavanomaisessa helppolukuisen lastenkirjan kuvituksessa.  Kuvitusta olisi saanut kernaasti olla nykyistä kuutta kuvaa enemmänkin. 

Halutaanko kuvan katsojaa estää näkemästä sirkuksen estradin tapahtumia?
Satu Kontisen kuvitusta Johanna Tuomolan lasten dekkariin Kivalan etsivät:
väsynyt leijona (Myllylahti 2014). 

Kuvien sijoittelu herättää kuitenkin ihmetystä: helppolukuisen lastenromaanin kohdalla kuvituksella on nimenomaan koukuttava ja lukemisen jatkamista houkuttava tehtävä. Siksi tuntuu haaskaukselta, ett viimeinen kuva on aivan tarinan lopussa ja juonen kannalta ihan väärässä paikassa!

Todennäköisesti kontrasteiltaan voimakas mustavalkokuvitus on haluttu pehmentää rajaamalla se ovaalin muotoon. Tästäkin syntyy hauska vaikutelma siitä, että katsoja pääsee tirkistelemään jännittäviksi latautuneita tilanteita!

Vielä yksi toive kustantajalle: myös lukutaidon alkuun tarkoitetun lastenromaanin takakannen soisi olevan helppolukuinen. Kivalan etsivien takakansiteksti on pientä pränttiä, joka on lapselle aika haastavaa luettavaksi.  

Kivalan etsivät: Väsynyt leijona -kirjan arvio näkyy olevan Lastenkirjahyllyn tuhannes blogipostaus. 

Rouva Huu ei kuitenkaan ole vielä väsynyt tähän toimeensa, ja lupaa jatkaa valveilla pysymistä, mitä tulee uusiin lasten- ja nuortenkirjoihin ja kiinnostaviin ilmiöihin.

Tyttöfantasia ylsi ykköseksi

Ohjaaja, käsikirjoittaja  Johanna Vuoksenmaa on hetki sitten julkistanut tämänvuotisen Finland Junior -palkinnon saajan: Maria Turtschaninoffin Maresi, Kronikor från röda klostret (Schildts & Söderströms, suom. Marja Kyrö,  Maresi, Punaisen luostarin kronikoita, Tammi).

Vuoksenmaa piti keskeisenä valintaperusteenaan sitä, että kirja ”laajentaa lukijan tajuntaa, viitoittaa tietä pois oman pään sisältä ja oman navan ääreltä”.

Hyvä kirja vie kohti moninaisia mahdollisia maailmoja, erilaisia näkökulmia, havaintoja ja päätelmiä joihin omista aisteistaan ja ajatuksistaan ei ilman sitä ylettyisi. Tässä tehtävässä kaikki kuusi finalistia onnistuivat erinomaisesti. Uskon myös, että jokainen luettu kirja, ihan millainen vaan, lisää ymmärrystä ihmisestä ja ympäröivästä maailmasta.

Kaikki kuusi ehdokaskirjaa puhuttelivat Vuoksenmaata, mutta yksi oli silti ylitse muiden:

--- kirja vei minut jonnekin, missä en ollut vielä koskaan käynyt. Se vei uuteen paikkaan, aivan omalakiseen ja omintakeiseeen maailmaansa, eikä päästänyt otteestaan. Tuoksut, äänet, maut, valo, uskottavat ja tarkat kaikkia aisteja syleilevät kuvat maailmasta, jota ennen tätä kirjaa ei ole ollut, jäivät mieleen pyörimään vielä pitkään tarinan päätyttyä. Menoksen saari oli tullut maailmankartalleni eikä enää lähtenyt sieltä, vaikka kaikki saarella tapahtunut ei ollut ollenkaan mukavaa ajateltavaa. Tämä kirja liikautti mieltäni eniten ja arvaamattomimpaan suuntaan ja vaati tulla palkituksi.
  

Tämä poikkeuksellisen väkevä fantasiakirja – paitsi kertoo hienoa, viisasta ja jännittävää tarinaansa – myös oikaisee ilahduttavasti fantasiakirjahenkilöiden sukupuolijakaumaa, joka Tolkienin jäljiltä jäi pikkuisen vinoon. Maresi saa minut muistamaan, että tänäkin päivänä maailmassa on paikkoja, joissa kirjoille ei etsitä lukijoita, eikä tietoa jaeta nuorille janoisille mielille. Edelleen ihmisten mahdollisuuksia tietää ja oppia rajoitetaan ja ihmisoikeuksia poljetaan.
 

Palkintopuheessaan Vuoksenmaa  kertoi jo kehuneensa kirjaa Ateenassa paikalliselle kustantamolle kuvaamalla sitä sellaiseksi teokseksi, jota toivoisin nuorten ympäri maailmaa lukevan:

Kirja on ankara ja lempeä, väkivaltainen ja hellä, runollinen ja toiminnallinen, ei joko tai vaan sekä että. Se valaa lukijaansa tahtoa, toivoa ja optimismia ja rohkaisee kulkemaan valoa kohti, pelotta. 

Fantasiagenrestään huolimatta – tai kenties juuri sen ansiosta – Maresi onnistuu ottamaan painavasti kantaa maailman naisten epätasa-arvoiseen asemaan ja alleviivaa tyttöjen oikeutta luku- ja kirjoitustaitoon ja koulutukseen.  

Suomessa on ilahduttavan paljon tinkimättömiä nuortenkirjailijoita, jotka eivät kursaile kirjoittaa nuorille älyllisesti haastavaa kirjallisuutta, joka ketjuttuu aiemman kirjallisuusperinnön kanssa luontevaksi jatkumoksi. Turtschaninoff myöntää ihailunsa ja vaikutevelkansa mm. Irmelin Sandman Liliuksen tuotannolle. 

Toimittaja Suvi Aholan Maria Turtschaninoffin haastattelussa (HS-Teema 5/2014) kirjailija toteaa, että aikoo vastaisuudessakin keskittyä kirjoittamaan nimenomaan nuorille:  "Nuorille kirjoittaminen on erityistä. Nuorena kirjallisuus vaikuttaa paljon voimakkaammin kuin aikuisena". 

Myös Seita Vuorela on puhunut samaan arvostavaan sävyyn lasten- ja nuortenkirjallisuudesta antamissaan haastatteluissa. 

Suomen elokuvasäätiö on myöntänyt tuotantotukea viimeisimmässä jaossaan hankkeille, jotka pohjautuvat Jari Mäkipään teokseen Etsiväkerho Hurrikaani ja kammokellari (Tammi 2006) sekä Annukka Salaman Käärmenlumoojaan (WSOY 2012) sekä Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset-romaaniin (WSOY 2011). Yllättävää kyllä, kukaan ei ole vielä rohjennut tarttua Salla Simukan Lumikki-trilogiaan.

Myös Turtschaninoffin Maresin miljöö ja kerronta ovat hyvinkin elokuvallisia.

Maresin arvio löytyy myös Lastenkirjahyllystä. 

Lämpimät onnittelut voittajalle ja teoksen kustantajille! 

Metsän salaisuuden jäljillä

Mila Teräs & Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus, 26 sivua, Lasten Keskus 2014.

Olga Orava ja metsän salaisuus on rakenteeltaan erittäin klassinen pienten lasten kuvakirja. 

Kirjan päähenkilö on lapseen verrattava eläimen pentu, oravanpoika Olga. Se ihmettelee emolleen kotimetsän lintujen sirkutusta: ”Mikä kumma saa metsän soimaan noin kauniisti?”, se kummastelee, ja emo kertoo lintujen laulavan metsän salaisuudesta. 

Olga päättää siis  lähteä kotipesän turvasta avaraan maailman selvittämään metsän salaisuutta. Matkallaan se oppii paljon paitsi itsestään myös elämästä yleensä.

Karoliina Pertamon (s. 1971) työtahti on ollut hengästyttävä: hän on neljän viime vuoden aikana tehnyt vähän yli 30 kirjankuvitusta – kuvakirjojen, runokirjojen ja lastenromaanien lisäksi useampia pikkulasten pahvikirjoja, kuvatietokirjoja, eskari-ikäisten puuha/tietokirjoja ja keittokirjoja. Pertamon kuvittama Annika Sandelinin Råttan Bettan och masken Baudelaire -runokuvakirja oli myös pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon Suomen toinen ehdokas. 

Mila Teräksen kanssa Pertamolla on entuudestaan ollut yhteistyötä Telma-lastenromaanisarjassa ja Elli-kuvakirjasarjassa. Pertamon valttina on värikylläinen sekatekniikka, runsaat muodot ja yhdellä sanalla sanoen ilotteleva kuvitustyyli.

Hauska detalji tämäkin: Erkko Kuoriainen pitää puun onkalossa toukkien lukukoulua, eli kasvattaa niistä todellisia lukutoukkia! Karoliina Pertamon kuvitusta Mila Teräksen tekstiin kuvakirjassa Olga Orava ja metsän salaisuus, Lasten Keskus 2014. 

Olga Oravasta kertovan kuvakirjan väriskaala on sekin runsas: kansikuvassa on esillä punaisen koko kirjo ja lämmin oranssi: ei siis mikään ihan tavallinen metsän väripaletti!

Olga kohtaa kierroksellaan munia pesässään hautovan rakkauden täyteisen Sini Tiaisen ja Erkko Kuoriaisen, joka opettaa toukkaoppilaitaan lukemaan ja oppimaan.  

Toukka Perhonen uskoo uniin ja unelmiin, Arvo Kääpä vannoo hiljaisuuden ja leppoisan elämäntavan nimeen. Muurahaiset Mirella ja Sorella puolestaan pitävät auringon valosta ja sen atamasta voimasta ja Hekla Hämähäkki saa puhtia työn tuottamasta ilosta. Ihmisen poika sanoo varmaan pelkällä katseellaan Olgalle paljon, ja hyttyset luottavat joukkovoimaan.

Metsän vihreys korostuu Olga Oravan oranssista turkkia vasten.
Pienet yksityiskohdat saavat taustakseen jykeviä puunrunkoja, vankkoja
oksistoja ja lehvästöjä. Karoliina Pertamon kuvitusta Mila Teräksen tekstiin
kuvakirjassa Olga Orava ja metsän salaisuus, Lasten Keskus 2014.  

Uupuneena Olga palaa pesäänsä, emon kainaloon, ja kertaa vaelluksensa vaiheita ja kohtaamiensa eläinten jakamia viisauksia. Olgan mielestä kaikkein parasta oli metsän salaisuuden etsiminen!

Mila Teräksen teksti on selkeää, mutta samalla myös vivahteikkaan runollista. Tekstit on taitettu levollisesti kuvituksen hallitsemille aukeamille.

Huomenna julkistetaan, mikä teos ja kuka tai ketkä saa/ saavat  tämänvuotisen Finlandia Junior -palkinnon. Olga Orava on yksi kuudesta ehdokkaasta.

Pieni on kaunista

Ulf Stark & Linda Bondestam: Min egen lilla liten, Schildts & Söderströms 2014.

Ulf Stark & Linda Bondestam: Oma pieni pikkuruinen, suom. Liisa Ryömä, 44 sivua, Teos 2014.

Finlandia Junior -ehdokkaiden kohauttaja on tänä vuonna ruotsalaisen Ulf Starkin ja suomenruotsalaisen Linda Bondestamin yhteinen kuvakirja Min egen lilla liten, josta Teos on julkaissut samanaikaisesti Liisa Ryömän suomennoksen. 

Yhä useampi suomenruotsalaisen kustantamon lasten- ja nuortenkirja ilmestyy rinnakkaispainoksena myös suomeksi. Ja se jos mikä on kielipoliittista tasa-arvoa parhaimmillaan.

Kuvakirjan taustatekstiksi tarjoutuu helposti Reino Helismaan säveltämä ja sanoittama ja Tapio Rautavaaran tulkitsema klassikko ”Päivänsäde ja menninkäinen”. 

Vuoren uumenissa asuu valonarka Olento, joka ei voi olla päiväsaikaan lainkaan kotikolonsa ulkopuolella.

Pienin yksityiskohdin Linda Bondestam tekee Olennosta sympaattisen ja
herkän hahmon, tässä esimerkiksi kudotulla peitolla ja hymyssä unen läpi.
Linda Bondestamin kuvitusta Ulf Starkin tekstiin kuvakirjassa Min egen lilla liten;
Oma pieni pikkuruinen, Schildts & Söderströms 2014. 

Olennosta piirtyy heti alkuunsa äärimmäisen sympaattinen vaikutelma: se ei todellakaan ole mikään Muumi-kirjojen Mörkö. 

Olento tuo mieleen myös toisen lastenkirjallisuuden klassikon, Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun, joka kaikkivoipaisuudestaan huolimatta on traaginen hahmo. Pepin tavoin Olentokin patistaa itseään välillä ryhdistäytymään.

   

– – Nukahtaakseen hän laskee 

varpaitaan ja sormiaan. 

Kun ne on laskettu 

hän työntää peukalon suuhunsa. 

Sitä on mukava imeä. 

Nukkukaa, hän mutisee 

päälleen ja ruumiilleen.
  

Joskus hän näkee unta: 

Kuusta 

ja että olisi joku jonka kanssa jutella, 

joku pikkuruinen josta pitää huolta, 

jolle laulella ja jota tuuditella. – –

Halutessaan kirjasta voi ammentaa todellisen assosiaatioiden ketjun, mikä luonnollisesti pitkäikäisen lastenkirjan hyvä takuumerkki. Yön pimeydessä Olento palvoo kuuta ja peilaa siitä kuvajaistaan:

  

  

Kerran hän ui selälle

ja kietoi käsivartensa kuun

ympärille.

– Voi pientä, hän kuiskasi.

Silloin se hajosi tuhanneksi kimalteeksi.

Valonsäteen matka luolan perukoille ja valtavat kokoerot kahden
päähenkilön välillä havainnollistuvat hauskasti. Linda Bondestamin
kuvitusta Ulf Starkin tekstiin kuvakirjassa Min egen lilla liten; Oma pieni pikkuruinen, Schildts & Söderströms 2014. 

Yhtenä aamuna Olennon luolaan singahtaa pieni valonkipinä. Se manaa huonoa onneaan: sillä on nimittäin vain yksi päivä aikaa olla hengissä. Olento on sen sijaan riemuissaan ja haltioitunut, nyt se saa vihdoinkin oman pienen pikkuruisen, josta pitää huolta!

Pikkuruinen toppuuttelee Olentoa kiintymästä liikaa. Se kertoo maailmankaikkeuden ihmeistä, väreistä ja elämän väreilystä. Kuvakirja on tavallaan itsenäinen jatko-osa saman tekijäparin kartonkiselle kuvakirjalle Allt det här, suom. Kaikki tämä (Schildts & Söderströms, Teos 2012).

Olennon ja valonkipinän tiet eroavat, mutta nyt Olento on saanut uutta sisältöä elämäänsä: valonsäde on antanut sille mielikuvituksen ja kyvyn unelmoida.

Harmaan valöörit ja aamurusko, vastusten selättäminen
ja tahtotila kilpistyvät komeasti tähän pystykuvaan. Linda Bondestamin kuvitusta Ulf Starkin tekstiin kuvakirjassa Min egen lilla liten; Oma pieni pikkuruinen, Schildts & Söderströms 2014. 

Linda Bondestamin kuvitus yhdistää sekatekniikkaan kollaasia melko huomaamattomasti. Mattapintainen paperi imee – todennäköisesti aivan tietoisesti – värien latausta. Harmaan eri valoorejä vasten punainen aamurusko tuntuu juuri tästä syystä niin voimakkaalta ja terapeuttiselta.

Hufvudstadsbladetin lastenkirjakriitikot Mia Österlund ja Maria Lassén-Seger kirjoittivat 12. marraskuuta HBL:ssa julkaistun kommentin Ulf Starkin FJ-ehdokkuudesta lähinnä Helsingin Sanomissa ja sittemmin Lastenkirjahyllyssä syntyneen keskustelun tiimoilta otsikolla Är finländska barnboken hallonbåtsflyktning?

Visst behöver vi en livskraftig inhemsk barnlitteratur men hur dra gränserna? Undertonen i att rya över att en riksvensk nomineras för ett  finländskt pris är både nationalistisk och protektionistisk. Man får intrycket av att det skulle finnas en ’’äkta” finländsk barnlitteratur som det dessutom är så synd om att den måste skyddas, rentav fridlysas.

Österlund ja Lassén-Seger esittävät kommentissaan oletuksen, että pohjoismainen yhteistyö tulee lisääntymään lastenkirjallisuusessa – osittain myös Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkinnon kirittämänä. 

Yksi ratkaisu tähän suomalaisen tekijäpuolen kannalta hivenen kimuranttiin tilanteeseen olisi toki perustaa jälleen uusi ja tällä kertaa yli kansallisuusrajojen menevä kuvakirjapalkinto Suomeen. Palkinto antaisi vuosittain tunnustusta kuvakirjalle, joka on eniten rikastuttanut suomalaista kuvakirjakentää.  

Vuoteen 1999 asti  meillä oli vielä Suomalainen kuvakirja -palkinto, jonka rahoittajana toimi Lasten Parhaat kirjat -kerho ja jota jaettiin Suomen Nuorisokirjailijat ry:n kautta.  Uusi palkinto pitäisi tietysti nimetä toisin, kenties voisi puhua vain Suuresta kuvakirjapalkinnosta.

Keskustelua aiheesta herätellään myös Koneen säätiön rahoittamassa Kirjallisuuden monikielisyys nyky-Suomessa -hankkeessa.

Em. kolmivuotisessa hankkeessa jäsennetään uudella tavalla kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin välisiä yhteyksiä. Siinä tutkitaan eri tavoin kielten välillä liikkuvia tai eri kieliä sekoittavia nykykirjailijoita ja heidän keinojaan käyttää kahta tai useampaa kieltä teoksissaan. Samalla siinä analysoidaan monikielisten käytänteiden ja yksikielisyyden ideaan nojaavan kirjallisuusinstituution välisiä jännitteitä.

Kirjallisuuden monikielisyyden näkökulmasta Finlandia junior –ehdokasasettelu onkin herkullinen esimerkki. Blogiin kirjoittanut Ralf Kauranen tosin tulkitsee lähtökohtani sikäli väärin, että en arvota lastenkirjallisuuden kuvitusta yhtään vähäisemmäksi kuin tekstiä tässä kuvakirjassa tai kuvakirjallisuudessa ylipäätään. Ne ovat tismalleen tasa-arvoiset. Ja  rouva Huu on pitänyt viime aikoina erityisesti kuvituksen puolta lastenkirjakentällä ylimalkaan, eli en todellakaan millään muotoa väheksy kuvituksen merkitystä kuvakirjassa. Eikä minulla niin muodoin ole liioin suomenruotsalaisia lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekijöitä, kuvittaja ja kirjailijoita, kohtaan mitään vastustusta. Sanottakoon se nyt vielä kertaalleen tässä ääneen.

Sattuman oikusta Finlandia Junior -kohaus osuu tekijäkentän näkökulmasta herkkään aikaan: luovan työn tekijöiden työskentelyoloja on kavennettu monella taholla, ja sen vuoksi ruotsalaisen kirjailijan nosto palkintoehdokkaaksi kirpaisee. Tämä on rouva Huun esittämän kritiikin ensisijainen lähtökohta.   

Rouva Huu ei ole jumittava luonne, mutta mikäli Kirjasäätiön mielestä on ok, että myös muunmaalaiset kirjailijat ja kuvittajat voivat tasapäisinä kisata Suomen suurimmasta lastenkirjapalkinnosta, niin siinä tapauksessa on SUURI VÄÄRYYS, että ehdolle ei tänä vuonna asetettu japanilaisen Hiroko Motain ja Marika Maijalan kuvakirjaa Miljoona biljoona joulupukkia (Schildts & Söderströms). Tämä anarkistinen joulukirja esitellään Lastenkirjahyllyn perinteisessä joulukirjakalenterissa ensi kuussa. Marika Maijala on tässä kirjassa uudistanut tyyliään ja kuvitusteknistä repertuaariaan huimasti. 

Viehko helppolukuinen lähes 25 vuoden takaa hurmaa yhä

Doris Orgel & Ilon Wikland: Kilpikonnaseikkailu. Lukurengas-sarja: TA-VU-TET-TU. Suomentanut Marja Helanen-Ahtola, 63 sivua, Gummerus Carlsen 1990.

Rouva Huu kiertää toisinaan kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksissa ja nuuskii aina tarkasti niiden lastenkirjavalikoimat  Vaikka suurin osa tarjonnasta onkin peräisin kirjakerhoista, niin mukaan mahtuu aina myös menneiden vuosien helmiä, joita saa pilkkahinnalla. 

Tämä helppolukuinen lastenkirja löytyi Tampereen kierrätyskeskuksesta Nekalasta 50 sentillä. Kirjasssa on omistuskirjoitus: Markulle syntymäpäivänä 24.8.1992, Maria.

Monissa koulutuksissa kaivataan enemmän tavutettuja lastenkirjoja lukutaidon alkuun. Nykylapset eivät enää opettele lukemaan tavuttamisen kautta, mutta mikäli lapsi kiinnostuu lukemisen jujusta jo reippaasti alle kouluikäisenä, niin moni lapsi oppii vanhemman tai muun läheisen ohjauksessa lukutaidon nimenomaan tavuttamalla. Tämä puoltaisi siis tavutettujen kirjojen suurempaa tarjontaa. Suuraakkosilla ladotusta tekstistä ei kuitenkaan ole niinkään paljon iloa, sillä lukutaito otetaan nykyisin haltuun heti pienaakkosten kautta. 

Tässä Gummerus Carlsenin Lukurengas-sarjassa on oivallinen typografia: iso kirjasintyyppi ja sopivan mittaiset rivit sekä riittävästi ilmaa rivien välissä.

Ilon Wiklandin kuvitus muistuttaa kuvakirjaa: kuvat ovat runsaita, niistä
löytyy sekä yksityiskohtia että koko sivun runsasta silmänruokaa. Ilon Wiklandin
 kuvitusta Doris Orgelin tekstiin lastenkirjassa Kilpikonnaseikkailu,
Gummerus Carlsen 1990.

Toivottavasti kirjastot välillä pöyhivät myös vanhempaa helppolukuista lastenkirjatarjontaa varastojen uumenista. Tämä alun perin englanniksi ilmestynyt Doris Orgelin ja Ilon Wiklandin viehättävä kirja on pieni helmi lajissaan. Se kertoo sisaruksista, Samista ja Liisasta, jotka löytävät kotinsa lähistöltä kilpikonnan. Konnan omistusoikeudesta tulee heti pientä kinaa.

Liisa murtaa kätensä muurilla hypellessään, ja Sam säälii siskoaan, jonka kesä menee pilalle kipsin kanssa, ja antaa kilpikonnan Liisalle.

Ilon Wikland sijoittaa kuvituksensa usein idylliseen omakotitaloon, jossa on
paljon vanhoja huonekaluja sekä kodikasta tunnelmaa. Ilon Wiklandin kuvitusta
 Doris Orgelin tekstiin lastenkirjassa Kilpikonnaseikkailu, Gummerus Carlsen 1990.

Liisa yrittää hoitaa kilpikonnaa parhaan taitonsa mukaan, mutta ennen pitkää hän huomaa, että eläin ei viihdy vankeudessa. (Ja totuuden nimessä Liisan on vaikea saada untakaan, kun kilpikonna pitää meteliä pyrkiessään koko ajan pois vadistaan…) Ja niin Liisa päättää päästää kilpikonnan takaisin vapauteen.

Liisan painajainen on erotettu arkipäivän kuvauksesta mustavalkoisella
kuvituksella. Ilon Wiklandin kuvitusta Doris Orgelin tekstiin lastenkirjassa
Kilpikonnaseikkailu, Gummerus Carlsen 1990. 

Lastenkirjan eläineettinen sanoma toki hiukan tökkii. Suomen oloissa kilpikonnat eivät todellakaan selviä luonnossa omin päin.

Pieneen tavutettuun lastenkirjaan on ujutettu pitkä, polveileva, läpi kesän jatkuva tarina, jonka aikana lapset muuttuvat ja kehittyvät. Wiklandin kuvituksen lapsihahmot vaikuttavat nykypäivän vinkkelistä todella pieniltä, reippaasti alle kouluikäisltä: ja nimenomaan tälle kohderyhmälle tämä kirja onkin onnen omiaan!

Huimaa taaperojännitystä ystävyyden äärellä

Eric Carle: Haluatko olla ystäväni? Suomentanut Kaija Pakkanen. Tammi 2014.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksen.

Nyt on aihetta huokailla ihastuksesta, kun kustantaja on hoksannut kaivella myös vanhaa varastoaan. 

Tammi on nimittäin ottanut kartonkilehtisen uusintapainoksen tasan 40 vuotta sitten ensimmäisen kerran suomennetusta Eric Carlen kuvakirjasta Haluatko olla ystäväni? 

Kirjasta on otettu vuosikymmenten mittaan uudet painokset vuosina 1980 ja 1995. Ja toki on taas uuden lapsisukupolven aika tutustua tähän klassiseen tarinaan, jossa hiiri lähtee avaraan maailmaan etsimään itselleen ystävää.

Carlen kirjan voi klassisen vaellustarinan lisäksi lukea myös piinaavana pikkulasten trillerinä. 

Sen kerronta on nerokkaan yksinkertainen ja luottaa lapsen omaan oivallukseen.

Hiirulainen oli kovin yksin, aivan ypöyksin. 

Sen hartain toive oli saada itselleen ystävä.  

Niinpä se mennä piipersi toisten eläinten luo 

ja kysyi: Hei, oltaisiinko ystäviä?

Kaija Pakkasen suomennos on leppeästi lapsen tasalla ja se sen vuoksi erityisen hyvin hyvin ääneen luettavaksi.

Hiiri on sisukas eikä lannistu, vaikka eläin toisensa jälkeen 
kieltäytyy olemasta sen ystävä. Eric Carlen kuvitusta kirjaan 
Haluatko olla ystäväni?, Tammi 2014.

Hiiri tapaa hevosen, krokotiilin, leijonan, virtahevon, hylkeen, apinan, riikinkukon, ketun, kengurun ja kirahvin. Kukaan niistä ei halua olla hiiren ystävä. 

Carlen pedagoginen nerokkuus näkyy siinä, kuinka lapsi saa kullakin aukeamalla aina vihjeen seuraavasta hiiren kohtaamasta eläimestä: hännänpää antaa vihiä eläimestä. 

Lapsi ja aikuinen voivat yhdessä arvuutella, mikä eläin mahtaa olla kyseessä. Carlen tuotannolle tyypilliset värikkäät eläinhahmot ovat kaikesta pelkistyksestään huolimatta tunnistettavia ja ennen kaikkea tyylikkäitä.

Onneksi hiiri vihdoin kohtaa vertaiensa, toisen hiiren, josta onkin pian apua…  
Eric Carlen kuvitusta kirjaan Haluatko olla ystäväni?, Tammi 2014. 

Koko kirjan läpi luikertaa vihreä polku… vai onko se sittenkin jotain ihan muuta?

Kirjan yllätyksellisyydessä on paljon samaa kuin Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin -kuvakirjassa.

… sillä se läpi kirjan luikerteleva juttu ei olekaan polku, vaan ahnas käärme, 

joka haluaisi hotkaista hiiret suuhunsa. Eric Carlen kuvitusta kirjaan 

Haluatko olla ystäväni?, Tammi 2014.