Alkuäidin tyttärien uhkea kronikka

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita. Suomentanut Marja Kyrö. 213 sivua. Tammi 2014. Kannen suunittelu Laura Lyytinen, kansikuva: Istockphoto. 

Alkuteos ilmestynyt ruotsiksi: Maresi: Krönikor från röda klostret, Schildts & Söderströms 2014.

Tämä kirja sopii hyvin pyhäinpäivän tunnelmiin melankolisuutensa ja edesmenneiden läheisten muisteluun liittyvän teemansakin takia.

Kuluvan vuoden kotimaisessa nuortenkirjatarjonnassa tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon vahvoja tyttöjä, jotka eivät nujerru vaikeidenkaan asioiden äärellä eivätkä anna miesten alistaa itseään. Terhi Rannelan Läpi yön ja Anu Ojalan Pommi käyvät hyvistä esimerkeistä realistisen nuortenkirjallisuuden puolella, ja vakuuttavimman näytön syksyn uutuudellaan antaa fantasiakirjallisuuden alueelta  Maria Turtschaninoff.  Maresia lukiessani vakuutuin vähin erin siitä, että emansipatorinen naisnäkökulma olisi vakiintumassa tyttökirjallisuuteen oikein jäädäkseen. 

Maria Turtschaninoff on nopeasti vakiinnuttanut paikkansa suomenruotsalaisen nuorten proosan vankkana tekijänä.

Hänen jokainen romaaninsa  avaa aina uuden, kiehtovan maailman ja siihen nähden hänen julkaisutahtinsa, vuodesta 2006 lähtien viisi moniulotteista ja usein myös sivumääräisesti tuhtia romaania, tuntuu tiuhalta.

Maresi sijoittuu vanhaan nunnaluostariin,  naisten hallitsemaan yhteisöön. Jokaisella asukkaalla on ollut syynsä vetäytyä luostarin muurien sisälle. 

Kirjan kertoja ja luostarikronikan kirjoittaja, Maresi, on toimissaan tunnollinen nunnayhteisön rakastama ja arvostama tyttö, joka vähitellen tulee myös tietoiseksi erikoistaidoistaan. Tietoisuus erityisyydestä ei aina tunnu mukavalta, ja tyttö kapinoi ja uhmaa kohtaloaan.

Kirjan punaisena lankana kulkee Maresin oman tien, voimavarojen ja itsetunnon vahvistumisen aihelmat, jotka ovat olleet keskeisiä tyttökirjallisuuden klassikoille kautta aikojen. 

Luostarin rikkumattomaan rauhaan tulee jännitettä, kun yhteisön uudeksi asukkaaksi saapuu Jai, mykkä ja umpimielinen tyttö, joka uskotaan Maresin hoivaan. Vähitellen Jain kokemat traumaattiset asiat tulevat päivänvaloon, ja Jai  voimaantuu myös nousemaan yhdessä muiden luostarisisarien kanssa tummaa uhkaa vastaan.

Turtschaninoff on visuaalisesti maalaileva kertoja: hän kuvaa luontoa, päivittäisiä luostarin puuhia, kädentaitoja ja eläinten hoitoa elämyksellisesti.  Luostarin miljööstä piirtyy hyvin elävä kuva ja suljetun, umpinaisen tilan tuntu välittyy hyvin lukijalle.

Romaani alkaa kuitenkin melko verkkaisesti, ja lukija voi aluksi jopa turhautua monien sivuhenkilöiden määrästä, mutta teoksen puolen välin tietämillä tunnelma muuttuu ja toimintaa riittää useammallakin tasolla.

Maresi. Punaisen luostarin kronikoita vaatii intensiivisen, kiireettömän lukemisen. Kirja ottaa painavasti kantaa naisten kokemaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan, ja sen samastumispinta ylittää kaikki kulttuuriset rajat.

Tämän lisäksi Maresi kertoo tavattoman kauniisti kirjoittamisen ja lukemisen eheyttävästä voimasta:

Kerron, jotta Luostari ei unohtaisi. Kerron myös siksi, että ymmärtäisin mitä tapahtui. Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään maailmaan paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.

– –  Jai istui auringonläikässä avoin kirja sylissään. Kirja oli niin suuri, että se peitti hänen jalkansa. Kun ilta-aurinko liukui hitaasti lattian poikki ja kierähti lopulta alas kirjan sivuilta, hän hilasi itsensä vaivalloisesti uuteen auringonläikkään nousematta lattialta. Hänen niskansa oli pehmeästi taivuksissa. Kun oli aika laskea kirja kädestä ja lähteä kiitosrukoukseen, sain pyytää häntä monta kertaa ennen kuin hän kuuli. 

 – –  Kun tulin Luostariin ja opin lukemaan, oli kuin suuri ikkuna olisi avattu kohti valoa ja lämpöä. Vedin syvään henkeä ja nautin täydestä vatsasta, auringosta kasvoillani ja raikkaasta kevättuulesta, joka liekkui säärissäni. Onni, ajattelin, tätä on onni.