Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, 112 sivua, Otava 2016.
Rouva Huu on aina yhtä riemastunut huomatessaan kuinka ajankohtaiset aiheet ja
nuortenromaanien aiheet menevät yksiin. Tänä keväänä transsukupuolisuus on
ollut aiempaa enemmän esillä monella foorumilla.
Marja Björkin romaani Poika
(Like 2013) nimettiin kolme vuotta sitten aikuistenkirjaluokituksestaan huolimatta Finlandia
Junior -ehdokkaaksi. Poika kertoo nuoren
Marionin muuttumisesta Makkeksi. Kirjailija on kertonut, että kirjan
tapahtumilla on voimakas todellisuuspohja oman pojan transsukupuolisuuden kautta.
Transsukupuolisuus on sivujuonteena myös Salla
Simukan Lumikki-trilogian toisessa osassa Valkea kuin lumi,
jossa Lumikin tyttöystävän Laura on muuntumassa Lauriksi.
Björkin Pojan tapaan myös
Kolun nuortenromaanissa päähenkilön identiteettikamppailun rinnalla kulkevat vanhempien henkilökohtaiset prosessit asian työstämisessä. Kummassakin
teoksessa äidinvaisto havaitsee viitteitä lapsen ”oikeasta sukupuolesta” jo varhaislapsuudessa ilmenneistä pienistä eleistä ja käytänteistä.
Peetu, aiemmalta nimeltään Petra, odottaa malttamattomasti 18-vuotispäiväänsä ja pääsyä
sukupuolenkorjausleikkaukseen. Tyttöystävä Aamu tukee Peetua, mutta ei silti tyydy vain myötäilemään tämän kipuilua.
Eniten
ristiriitaa Peetu kokee suhteessa äitiinsä. ”Äiti rakastaa mua väärin”, hän toteaa.
Isä on perheen ilmapuntari ja lojaali sovittelija. Isä antaa Peetulle purjelentotunteja ja tätä kautta Peetu pääsee vähitellen irti kaikkein ahdistavimmista ajatuksistaan.
Isä on perheen ilmapuntari ja lojaali sovittelija. Isä antaa Peetulle purjelentotunteja ja tätä kautta Peetu pääsee vähitellen irti kaikkein ahdistavimmista ajatuksistaan.
Kolun romaanin vahvuus on ennen muuta perhedynamiikaan kuvauksessa.
Transsukupuolisuuden erityisteeman voi – halutessaan – ohittaa kokonaan ja
keskittyä perhesuhteiden kuvaukseen. Peetu oivaltaa oman identiteettiprosessointinsa
keskellä jotain hyvin koskettavaa vanhemmuuden ytimestä. Se intensiteetti,
jolla Kolu tätä eri sukupolvien yhteentörmäystä kuvaa, on jotain sellaista, mitä ei ole nuortenromaaneissa
aiemmin koettu. Liian usein itsenäistyvien nuorten ja vanhempien yhteenotot jäävät
kliseiselle tasolle, jossa osapuolet eivät edes oikeasti halua ymmärtää toisiaan.
Äiti veti tuolin irti pöydästä, työnsi sen niin pitkälle taaksepäin että lopulta sai nojattua päätä keittiön seinään. Olihan se nyt humalassa.
– –
– Kun sä Peetu synnyit, mä ajattelin että onneks. Onneks mulla on yks tyttö ja yks poika, mulla on molemmat, mä saan oppia molemmat kielet. Kun sä sanot, että se ole koskaan ollutkaan tyttö, se ottaa jotain multakin pois. Me tajuttiin toisiamme niin hyvin. Me oltiin samanlaisia. Kaikki ne asiat mitä tytölle pitäisi kertoa – kaikki ne asiat, joita mä olisin kertonut sulle jos sä alkaisit odottaa vauvaa, kenelle mä ne nyt kerron? Se tuntuu melkein turhalta että on niin paljon asioita, joista sä et halua enää tietää mitään.
Perhettään ei pääse karkuun, eikä ole tarviskaan. Myös Peetu oppii
jotain tärkeää itsestään ja läheisistään. Peetun kiteytyksessä on itse asiassa paljon samaa kuin Me Rosvolat -kirjojen tiukassa, keskinäistä lojaalisuutta tihkuvassa sukuliitossa:
Mulla on oma perhe. Mulla on perhe.
Mulla on perhe, jo[n]ka koostuu niistä jotka mä valitsen. Jotka ovat mun ihmiset, mun sydämensisäiset, mut oikein näkevät ihmiset, mun rakkauskansa.
Mä en ole koskaan yksin.
Kotimaisen nuortenkirjallisuuden uusin ja erityisen tervetullut ilmiö ovat sivumäärältään kompaktit,
hädin tuskin sataan sivuun yltävät nuortenromaanit, jotka on karsittu turhista
sivurönsyistä.
Kolun romaanin lisäksi tähän samaan kastiin voidaan laskea
Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmel, Johanna Hulkon K-18, Kirsti Kurosen Paha Puuska
ja Tuula Kalloniemen Risteys.
Kolu kirjoittaa ladattua kieltä:
Olen itselleni rehellisempi kuin isälle.
En tiennyt, mitä tapahtuisi, mutta toivoin. Toivoin, että löytyisi jokin asia, joka voisi olla minun myös myöhemmin. Ettei jokainen side menneeseen elämään leikkauksen jälkeen katkeaisi. Että ehkä minustakin tulisi kenttäihminen, tuuli-ihminen, purjelentoihminen.
Haluan kompassin maailmaan.
Haluan ympäröidä itseni ihmisillä, joiden katse kohdistuu ylös: pilvimuodostelmiin, kylmän ja lämpimän sään rintamiin, ilmamassoihin ja inversioihin.
Haluan koneen minun ja maailman väliin.
Haluan katseen, joka ei luokittele, leimaa tai laatikoi, niin kuin minua yleensä katsotaan. Haluan lentäjän katseen, horisontinleveän.
Toisinaan Kolu hifistelee turhilla sivistyssanoilla, esim. resetoituminen, s. 15, ja totuuden variometri, s. 17, joskin viimeksi mainittu puoltaa purjelentoa harrastavien mielestä varmasti hyvinkin paikkaansa.
Kesän
jälkeen kaikki on toisin on mainio osoitus nuortenkirjallisuuden halusta
osallistua ikärajoja kaihtamatta yhteiskunnalliseen keskusteluun
identiteetistä. Entistä useammin nuortenkirja kaihtaa ikälaputusta ja kohderyhmäkarsinointia. Kolun romaani on myös kenelle tahansa
aikuiselle avartava ja itseymmärrystä lisäävä teos työstäessään nuoruutta,
vanhemmuutta ja ristiriitoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti