Kun lapset nousevat kapinaan

Paula Noronen: Supermarsu ja lasten valtakunta, kuvittanut Terese Bast, 180 sivua, Tammi 2016.

Tohtori Gormander: Lastentarha Kanuuna, kuvittanut Helena Henschen, suomentanut Tuula Ikonen, Tammi 1971.

Anarkia on menestyvän lastenkirjallisuuden tärkeä mauste.

Lukuisissa klassikon aseman lunastaneissa lastenkirjoissa asetutaan tavan takaa vastarintaan pönöttävia aikuisia ja heidän turhantärkeitä sääntöjään vastaan.  

Paula Norosen uusin Supermarsu ja lasten valtakunta suorastaan huutaa rinnalla luettavaksi lähes 50 vuoden takaista kuriositeettia,  pseudonyymi Tohtori Gormanderin kirjoittamaa  Lastentarha Kanuunaa. Kirjan suomennos ilmestyi Leija-sarjassa, jonka rouva Huu muistaa hyvin omasta lapsuudestaan.

Emilia ottaa yhteen äitinsä kanssa. Äiti ei anna hänen mennä Simon luokse yökylään. Emilia yrittää manipuloida äitiä  koulussa käytetyn tunnekartan avulla – tuloksetta.

Emilia saa jälleen kyydin jättiläismarsun luokse, joka evästää tytön totuuslaseilla ja rohkeusluumuilla. Supermarsun uusi tehtävä onkin tavanomaista haastavampi. Valtaisa trombi lennättää nimittäin Emilian luokan Lappiin – ilman aikuisia.  Alun hämmennyksen jälkeen lapset löytävät asiasta paljon hyvääkin: kukaan ei voi määräillä, joten he voivat tehdä mitä haluavat. 

Ennen pitkää on kuitenkin selvää, että lasten valtakuntakin tarvitsee johtajansa ja säännöt, joita noudattamalla sopu säilyy. Eniten ääniä saa Emilia, mutta hän ei  omasta mielestään ole valmis johtajaksi.

Emilia tapaa kultasarvisen naukuvan poron, josta kehkeytyy romaanin fantastinen seikkailujuonne. Uhanalaisilla, Lapissa asuvilla kissaporoilla arvellaan olevan onnea tuova vaikutus, ja ne ovat haluttuja salametsästäjien keskuudessa.

Emilia liennyttää koti-ikäväänsä lähettämällä tekstiviestejä äidille ja pian lasten vanhemmat ja rehtori pääsevätkin lasten jäljille.

Lasten kapina jää Norosen Supermarsussa aika vaisuksi. Lapset käyttävät paljon verbaalista valtaa, nimeämällä aikuisia heidän heikkouksiensa tai ulkonäkönsä mukaan. Esimerkiksi Emilian isän naisystävä on Vanupuikonnäköinen-Anneli. 

Noronen ilkamoi osuvasti aikuisten kustannuksella: kun vanhemmat saavat vihiä lasten olinpaikasta, lapset rakentavat heille ansan, johon kuuluu auki oleva facebook, kylmä olut, kaukosäädin, pinsetit ja peili.

Supermarsu ja lasten valtakunta -romaanissa tunnekasvatus on keskiössä, kuten niin monessa muussakin uudessa lastenkirjassa. Tero ei osaa hallita mielialojaan ja saa tavan takaa raivokohtauksia:

– –  Sen kannattaisi ehkä jossain vaiheessa opetella hallitsemaan tunteitaan. Mummi aina sanoo, että jos ei hallitse, niin muut alkavat helposti pelata sinun tunteillasi. Mummi on niin viisas, mutta itse se ei hallitse karkinsyömistään, vaan söi kerran niin paljon kettukarkkeja, että pääsi Kymmenen uutisten loppukevennykseen.

Terese Bastin riemastuttava näkemys kettukarkkeja hotkivasta mummosta. Terese Bastin kuvitusta Paula Norosen lastenromaaniin Supermarsu ja lasten valtakunta (Tammi 2016). 

Lasten uhmamieli taittuu lopulta, kun neuvotteluyhteys vanhempien kanssa syntyy: viikoittaiset yökylät ja karkkipäivät järjestyvät ja lapset saavat itse päättää, mihin aikaan tekevät läksyt. Aikuiset saavat sen sijaan edelleen päättää kotiintuloajoista. Rehtorin mielestä on siltä tärkeää, että aikuiset saavat päättää kaikesta, mistä voi olla vaaraa tai vahinkoa lapselle. Muista asioista luvataan neuvotella rakentavassa hengessä.

Emilian paras kaveri Simo saa medianäkyvyyttä hienon räppinsä ansiosta.  Terese Bastin kuvitusta Paula Norosen lastenromaaniin Supermarsu ja lasten valtakunta (Tammi 2016). 

Supermarsu-kirjojen markkinoinnissa on myös trendikkäästi otettu sosiaalinen media käyttöön. Lasten valtakunnan tiedotusvastaavaksi nimitetään Simo, josta tulee heti YouTube-julkkis.  Supermarsun päivityksiä ja YouTube-videoita voi seurata täällä.

Ruotsalaisessa, alun perin vuonna 1969 ilmestyneessä lasten kapinan verrokkikirjassa sankareina ovat leikki-ikäiset lapset, jotka ovat kyllästyneitä aikuisten käskytykseen ja lastentarhan ankeisiin oloihin. Lapset sitovat lastentarhan tädit köysiin ja antavat heidän maistaa omaa lääkettään:

Ensin ne pestään ja kylvetetään, sitten ne saa ruokaa ja sitten kerrotaan niille joitakin tosi typeriä satuja ja sitten ne saa mennä nukkumaan päiväunta.
 

Itselleen lapset tilaavat ateriapalvelusta jäätelöä ja muita herkkuja.

Helene Henschenin kuvitus ei kaihda esittää aikuista lasten alistamana. Tässä lastentarhan opettaja joutuu ketsuppitykityksen kohteeksi. Helene Henchenin kuvitusta Tohtori Gormanderin lastenromaaniin Lastentarha Kanuuna (Tammi 1971). 

1970-luvun poliittisesti tiedostavan lastenkirjagenren mukaisesti kirjasta löytyy myös paatoksellista julistusta. Kirjassa nimittäin kerrotaan miksi kapinat syntyvät ja mihin ne voivat johtaa:

Lapset olivat tehneet kapinan lastentarha Kanuunassa. Kaikki kapinat alkavat niin, että ihmiset nousevat niitä vastaan jotka määräävät asioista. 

Kaikkialla maailmassa on ihmisiä, jotka haluavat määrätä toistenkin asioista. Heistä on hauska määrätä. Mutta ennen muuta he saavat rahaa siitä että he määräävät. Rahoilla he ostavat aseita, ja sen jälkeen pitävät sotilaat huolen siitä ettei köyhä kansa nouse kapinaan.

– – Tosin joskus käy niin että kansa nousee kapinaan. Ihmiset eivät tahdo enää nähdä nälkää. Silloin kaikki ihmiset menevät kadulle ja suuntaavat kulkunsa suurten linnojen luo, missä ne jotka päättävät asuvat sotilaittensa ympäröiminä. Kaikki aikuiset, lapset ja vanhukset kulkevat kadulla, laulavat ja kantavat punaisia lippuja.

Kansa pysähtyi linnan eteen ja huusi: Tästä lähin me päätämme itse asioistamme.

Mutta joskus kaikki käy hullusti. Rikkaat käskevät sotilaittensa ampua ja monet ihmiset kaatuvat maahan ja kuolevat. Kaikki jotka lauloivat, kantoivat punaisia lippuja ja olivat iloisia, juoksevat karkuun kun sotilaat ampuvat, ja tankit vyöryvät pitkin katuja. Rikkaat vain nauravat ja alkavat taas laskea rahojaan. 

Siksi ei aina riitä vain se että kansa nousee kapinaan. Sillä eihän ole mitään järkeä tehdä kapinaa, jos siitä on seurauksena vain se, että sotilaat ampuvat suuren joukon ihmisiä. – –

  … ja tämän jälkeen kerrotaan vielä, että pelkkä kapinakaan ei aina riitä. Silloin  vapaustaistelun johtajat perustavat kansanarmeijan,  joka tekee   kansannousun ja tämä vallankumous lopulta selättää valtaapitävien aikeet.

Yksi suurista hoitopäivän epäkohdista liittyy lasten mielestä pakollisiin päiväuniin ja tylsiin satuihin. Niinpä lastentarhan tädit saavat nukkua pinnasängyissä, vaikka he mieluummin haluaisivat kahvia. Helene Henchenin kuvitusta Tohtori Gormanderin lastenromaaniin Lastentarha Kanuuna (Tammi 1971). 

Suomalaisessa lastenkirjallisuudessa kansalaisaktivismin ilmentymiä on luettavissa kahdessa kuvakirjassa: Leena ja Inari Krohnin Vihreässä vallankumouksessa (Tammi 1970) ja Kaarina Helakisan & Katriina Viljamaa-Rissasen Elli velli karamellissä (Weilin+Göös 1973).

Vähitellen lastentarha Kanuunan kapinallisten rivit rakoilevat, ja vähitellen saadaan myös keskusteluyhteys sortajiin. Ja aivan kuten Norosenkin modernissa lasten kapinan versiossa, myös aikuiset saavat olla lasten kanssa päättämässä yhteisistä asioista.

Kapinan aikana lapset oivaltavat, että aikuiset eivät tunne lapsiaan riittävän hyvin. Ratkaisuksi Anders ehdottaa, että aikuiset viettäisivät joka päivä tunnin lasten kanssa tarhassa.

–      Me pidämme koulua teille, ja niin te opitte millaista on olla lapsi.
 

Tohtori Gormanderin salanimen takaa löytyy ruotsalainen krijailija ja poliitikko Gunnar Ohrlander (1939–2010).  Samalla nimimerkillä hän kirjoitti satiirisia tekstejä sekä kommunistisiin Gnistan- ja Flamman -lehtiin että Aftonbladetiin. Lastentarha Kanuuna -kirjan kuvittanut Helene Henschen on ollut naimisissa Ohrlanderin kanssa.