Rummutusta lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puolesta

Minulla oli iso ilo vastaanottaa viikko sitten Lastenkirjainstituutin Kuka lukisi minut? Lapsen ja kirjan kohtaaminen  muuttuvassa maailmassa -seminaarin yhteydessä Onnimanni-palkinto monipuolisesta työstäni lastenkirjallisuuden hyväksi.

Lastenkirjahyllykin mainittiin raadin (kirjallisuudentutkija Maria Laakso, sanataidekoulun rehtori, kirjailija Siri Kolu, kuvittaja Jani Ikonen, toimittaja Anu Tuomi-Nikula ja toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen (pj.) perusteluissa:

Heikkilä-Halttunen kirjoittaa blogia säännöllisesti ja esittelee kirjoja tutkijan tinkimättömällä asiantuntemuksella. Heikkilä-Halttunen kirjoittaa laaja-alaisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden eri lajeista, katselukirjoista kuvakirjoihin, lasten- ja nuortenromaaneista tietokirjoihin. Lastenkirjahylly palvelee monia asiantuntijoita, lasten, nuorten ja kirjojen parissa työskenteleviä sekä kaikkia lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostuneita. Heikkilä-Halttunen on kirjoittanut lastenkirja-arvioita eri lehtiin usealla vuosikymmenellä ja hänen kirjoituksiaan julkaistaan edelleen Helsingin Sanomissa, Kuvittaja-lehdessä ja Onnimannissa. Lehtien vähentäessä ja luopuessa kokonaan lastenkirja-arvioista luotettavan ja asiantuntevan blogin merkitys kasvaa entisestään. 

Ohessa otteita palkinnonjaon yhteydessä pitämästäni puheesta: 

Lasten- ja nuortenkirjakriitikon työ on välillä kuin helmenkalastusta: kun häikäistyn jostakin uudesta ja omintakeisesta kirjahelmestä, yritän hihkua löytäjän riemua muille. 

Toisinaan koen olevani kuin lastenkirjakonservaattori nostaessani esille suotta unohduksiin jääneitä, mutta edelleen lukemisen arvoisia vanhempia lasten- ja nuortenkirjoja. 

Koen tärkeäksi tuoda esille myös arkisia havaintoja, uusia ilmiöitä ja lasten- ja nuortenkirjakentän erilaisia toimintatapoja.   

Nykyisin, kun lasten- ja nuortenkirjakritiikki on vähentynyt eri medioissa, saa helposti käsityksen, että kaikki ilmestyvä lasten- ja nuortenkirjallisuus olisi erinomaista. Myös vähemmän hyvistä tai jopa huonoista lasten- ja nuortenkirjoista pitäisi  puhua ja kirjoittaa paljon nykyistä enemmän. 

Viimeisen parin vuoden aikana olen kiertänyt ympäri maata puhumassa  varhaiskasvattajille, opettajille ja lasten vanhemmille lasten ja nuorten kirjallisuuskasvatuksesta. 

Olen saanut kuulla Seinäjoen Apila-leiristä ja Nurmijärven Vartti illassa- hankkeesta viisivuotiaiden vanhemmille. Uuraisilla haastetaan pojat lukemaan, Nivalassa on Ensin Eskarit –hanke ja Alavieskassa  Tuttikerhosta eskarilaiseksi -hanke.


Alueellisia lasten ja nuorten lukemaan innostamisen hankkeita on käynnissä todella paljon ympäri maata. Näillä reissuilla minulla on ollut etuoikeus kuulla tuoreimmat havainnot siitä, kuinka lapsen ja kirjan suhde on muuttunut. Olen ehdottomasti ollut saamapuolella.

Minulla on harvinainen etuoikeus tehdä tätä moneen suuntaan haarovaa työtäni nimenomaan Tampereella. Jos ei työhuoneen kirjakokoelmat tai lähikirjaston valikoima riitä, pääsen vartissa  pyörällä tai bussilla Lastenkirjainstituutin peruskokoelman ja asiantuntevan henkilökunnan luokse, tuulettamaan päätäni ja täyttämään repun uusilla tai vanhoilla lasten- ja nuortenkirjoilla ja tutkimuksilla.

Kirjailijaliitto palkitsi Helsingin kirjamessuilla lasten- ja nuortenkriitikokollegani Ismo Loivamaan Kirjailija kiittää -palkinnolla tunnustuksena suomalaisen kirjallisuuden ja lukemisharrastuksen edistämisestä.   

Loivamaa luonnehtii kritiikin toimivan parhaimmillaan tulitikkuna, joka sytyttää teoksen liekkeihin:

Jotta kirjoista tulee suosikkeja, tarvitaan kustantamon osaamista, palkintoja – ja kritiikkiä. Lasten- ja nuortenkirjakritiikki kulkee ritirinnan kirjallisuuden kanssa. Kritiikki on innostamista, se kertoo ja kommentoi, nostaa esiin ja terävöittää kirjoissa olevia teemoja. Parhaimmillaan kritiikki on se tulitikku, jolla kirjan teemoissa esiin nostettu ruutitynnyri syttyy. 

Meitä lasten- ja nuortenkirjallisuuteen paneutuneesti perehtyneitä pitkän linjan asiantuntijoita on entistä vähemmän. Määrä on huvennut samaa vauhtia julkaisufoorumien vähentymisen kanssa. Siksikin on tärkeää ja ammatti-identiteettiä nostattavaa, että saa tekemästään työstä kiitosta ja palautetta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on lyötävä rumpua, pidettävä mekkalaa ja noustava tarpeen mukaan myös barrikadeille.  

Suomalaisen laadukkaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolta on pidettävä myös tulevaisuudessa. 

Muuten voi käydä niinkin hullusti, että entistä kielitaitoisemmat ja netissä taiten sukkuloivat, trendi- ja muotitietoiset vanhemmat etsivät lapsilleen ja nuorilleen luettavansa ulkomailta, ohi suomalaisen tarjonnan.