Reetta ja linnan vangit sai Kirjava kettu –palkinnon

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit. Kuvittanut Kirsi Haapamäki. 133 sivua. Karisto 2010.2. painos 2011.












Aiemmin oli Lastenkirjahyllyssä puhetta lasten- ja nuortenkirjailijakeskittymästä Pirkanmaalla, mutta osataan tätä alueellista lasten- ja nuortenkirjakampanjointia tehdä Varsinais-Suomessakin.

Kaarinan kaupunginkirjasto perusti vuonna 2009 Kirjava kettu –palkinnon joka myönnetään nyttemmin kahden vuoden välein syntyjään varsinaissuomalaisen lasten- ja nuortenkirjailijan teokselle.

Eilen juhlittiin Piikkiön kirjastossa Kirsti Ellilää ja hänen lastenromaaniaan Reetta ja linnan vangit (Karisto 2010).


Voittohumusta pääsee osalliseksi myös Kirsti Ellilän blogin kautta.

Kaarinan kirjasto valitsi parin viime vuoden tarjonnasta viisi ehdokasta.

Ellilän lisäksi ehdolla olivat Hannu Hirvosen kuvitettu lastenromaani Rakastanut krokotiili (Tammi 2011), Roope Lipastin lapsille suunnattu dystopia Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010), Reetta Niemelän tietokuvakirja Tikkumäen talli (kuv. Salla Savolainen, Otava 2011) ja Maire Uotilan retrohenkinen kuvakirja Jänökaksoset (Sammakko 2010).

Rouva Huu on arvioinut Ellilän kirjan taannoin Helsingin Sanomissa.

Kaarinalaiset lapset ja nuoret valitsevat palkinnon voittajan kirjastoissa ja koulukirjastoissa järjestetyn äänestyksen kautta. Ääniä annettiin tänä vuonna yhteensä 250 kappaletta ja tämän lisäksi huomioitiin Piikkiön yhtenäiskoulun lukuraatilaisten mielipide.

Ensimmäisen Kirjava kettu -palkinnon saivat keväällä 2008 Merja & Marvi Jalo. Vuonna 2009 palkittiin Kari Levola ja 2010 Eppu Nuotio.


Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi Kirsti Ellilää.

Pirskahtelevaa äitipuhetta

Riina Katajavuori: Perhehytti. Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta. 213 sivua. Karisto 2012. Kannen valokuva Ester Sorri/ Folio.














Kirjailija Riina Katajavuoren eri lehdissä (mm. Lapsen maailma, Martat ja Kaks plus) julkaistuja kolumneja on koottu yhteen kokoelmaan Perhehytti.

Mukana on myös muutamia aiemmin julkaisemattomia tekstejä, muiden muassa aivan uusi, Carl Larssonin Ateneumin näyttelyn kirvoittama teksti.

Katajavuoren sujuvasanaisia ja napakoita kolumneja lukee nautinnokseen, erityisesti näin äitienpäivänä, sillä hän käsittelee monia lapsiperheen arkisia havaintoja heltymyksellä ja huumorilla. Sykäykset kolumnien aiheille tulevat usein kolmilapsisen perheen sattumuksista, mutta laajenevat nopeasti myös yleiselle tasolle.

Viimeisessä osiossa, Tarinateltassa, on kirjallisuuteen linkittyviä tekstejä, esimerkiksi hurmaava "Kesämuistoja", joka on persoonallinen rakkaudentunnustus suomalaiselle kirjastolaitokselle ja "Päiväkodin runoraati", jossa Katajavuori itsekin yllättyy lasten runoherkkyydestä:

Kävelen pois päiväkodilta puolentoista tunnin intensiivisen runosession jälkeen. Opin lapsilta paljon. Muun muassa sen, miten järkyttävän helppoa heidät on saada avautumaan kipeistäkin asioista, kun vähän runolla rapsuttaa pintaa. Ja että vieraskin aikuinen kelpaa kuuntelijaksi. Ja että parasta heidän mielestään on ohjelmoimaton, vapaa lapsuus.

Kolumni "Junalla Lappiin" antaa hauskoja anekdootteja Salla Savolaisen kuvittamalle Pentti miesten Lapin-reissulla –kuvakirjalle.

"Sadunlukija päiväkodissa" -kolumnissa Katajavuori pohtii nykylasten hapertunutta suhdetta satuun:

Minusta vaikuttaa pikemminkin siltä, että aikuiset eivät enää osaa lukea satuja. Eivät itselleen sen enempää kuin lapsillekaan. Ei riitä aika. Aikuisilla on kova kiire lukemaan sähköpostit. Facebookissakin pitää käydä. Ja tanssikilpailua katsoa telkkarista.

Luetaanko päiväkodeissa enää lapsille? Sitä en tiennyt. Varmuuden vuoksi päätin itse mennä kokeilemaan, mitä tapahtuisi, kun sadunlukija saapuisi. Kippasin kassiin kasan kirjoja ja pukeuduin värikkääseen kukkavaatteeseen. Huomiovaate!

Empimisestään huolimatta Katajavuori joutuu pyörtämään ennakkoluulonsa. Sadunlukuhetki on menestys ja se synnyttää monenlaisia sosiaalisiakin liikahduksia eri-ikäisten lasten päiväkotiryhmissä.

Lajissaan vastustamaton on kolumni Neljä pientä kissanpoikaa, jossa perheen esikoinen tekee teräviä rinnastuksia Tammen kultaisen kirjan ja Louisa M. Alcottin Pikku naisia –romaanista tehdyn 1990-luvun elokuvafilmatisoinnin välillä.

"Kuinka kirkkaita ovatkaan taivaan suuren oven naulat!"

Wilhelm Grimm & Maurice Sendak: Mili kultaseni. Ralf Manheimin muokkaaman saksankielisen alkuteoksen englanninnoksesta suomentanut Leena Krohn. 40 sivua. Gummerus 1988.










Tiistaina edesmenneen Maurice Sendakin suomennetusta tuotannosta kuvittajamestarin kuolemaa sopii parhaiten kunnioittamaan kuvakirja Mili kultaseni, joka ilmestyi vuonna 1988.

Kuvakirjan historia on kiinnostava. Grimmin veljeksistä nuorempi, Wilhelm Grimm, kirjoitti sadun vuonna 1816 mutta se löydettiin ja julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta 1980-luvulla.

Maurice Sendak kiinnostui tekstistä ja halusi kuvittaa sen.

Mili kultaseni on kuulas legendasatu, jossa on myös surumielisen balladin aineksia.





Milin rakastava leskiäiti lähettää pienen tyttärensä sotaa pakoon metsään. Äiti neuvoo tyttöä piileskelemään metsässä kolme päivää, kunnes vaara olisi ohi. Evääkseen tyttö saa palan kakkua.

Syvältä metsän siimeksestä tyttö löytää pienen mökin ja sieltä pyhän Joosepin, jonka kerrotaan pitäneen aikoinaan huolta myös Kristus-lapsesta, sekä toisen pienen tytön, jonka kanssa leikkiessä aika kuluu sukkelasti.

Kun tyttö vihdoin palaa kotiin, hän ymmärtää viettäneensä jossakin elämän ja tuonpuoleisen välisessä rajatilassa 30 vuotta. Äiti on nimittäin jo hauras vanhus mutta tyttö ei ole vanhentunut lainkaan.

Vanha nainen katsahti ylös, ja kun hän näki pienen tytön, hän huudahti riemuissaan ja hämmästyneenä: "Voi, rakas lapsi, Jumala on täyttänyt viimeisen toiveeni, että saisin nähdä sinut vielä ennen kuolemaani." Hän suuteli tyttöä ja painoi tämän sydäntään vasten. Ja sitten pieni tyttö sai kuulla, että hän oli viettänyt metsässä kolmekymmentä vuotta Pyhän Joosepin luona, vaikka ne olivat hänestä itsestään tuntuneet kolmelta päivältä. Kaikki se pelko ja kurjuus, mistä hänen äitinsä oli saanut kärsiä suuren sodan kestäessä, oli kulkenut tytön ohitse, ja koko hänen elämänsä oli ollut vian hilpeä hetkinen. Hänen äitinsä oli pelännyt villieläinten raadelleen lapsen ja ammoin, mutta kuitenkin hän oli sisimmässään toivonut saavansa vielä nähdä vilahdukselta lapsen juuri sellaisena kuin tämä oli ollut lähtiessään. Ja kun hän katsoi ylös, siinä tuo lapsikulta seisoikin samassa pienessä mekossaan.

Mili kultaseni on pakahduttavan kaunis ja riipaisevakin satu äidin rakkaudesta, uhrautumisesta ja luottamuksesta korkeimman johdatukseen.





Maurice Sendakille on tyypillistä kuvata lapsia mittasuhteiltaan hieman vääristyneinä pygmeinä – suurikasvoisina ja isojalkaisina.

Tästä karakterisoinnista huolimatta – tai pikemminkin juuri sen ansiosta – lapset näyttävät hänen töissään hyvin sielukkailta.

Syvyysvaikutelma kuvissa on huikaiseva. Erilaiset kasvit, puut ja pensaat, muodostavat kuville kehyksen. Syntyy vaikutelma, että ne suojelevat tyttöä kaikilta vaaroilta.

Huomionarvoista on sekin, että koira vartioi tyttöä sekä oikeassa elämässä että elämän ja kuoleman rajatilassa. Samanlaista suojelusenkelin virkaa toimittavat myös monissa kuvissa näkyvät alastomat puttoenkelit ja linnut.