Tervetullut ja konstailematon kuvakirjasarjan avaus

Saija Uusi-Viitala & Karin Niemi: Aamu ja salaperäinen seteli, 29 sivua, Myllylahti 2024. 

 

 

Minä olen niin kuin sinä tai kuka tahansa muu. 

Tässä on oma pieni pyörätuolini. Liikun sillä  paikasta toiseen, koska en voi kävellä.  

Näin mutkattomasti Aamu ja salaperäinen seteli -kuvakirjan keskushenkilö esittelee itsensä.

Kuvakirja ilahduttaa minua kahdestakin eri syystä.

Kyse on ensinnäkin kummankin tekijän esikoisteoksesta. 

Vaasalainen kirjastovirkailija ja kirjavinkkari Saija Uusi-Viitala kirjoitti kirjan oman perheensä ja liikuntarajoitteisen tyttärensä kokemuksista. Tällainen kirjoittajan/ kuvittajan omakohtainen motiivi on lastenkirjoissa aiempaa yleisempää.

Kirjan kuvittaja Karin Niemi on entuudestaan tuttu monien kirjankansien suunnittelijana.  

Toisekseen kirja ilahduttaa minua siksi, että se on jälleen yksi todiste siitä, kuinka lastenkirjallisuuden lapsikuva monipuolistuu. 

Pyörätuolilla liikkuva Aamu ei kuvakirjan sankarina ole reppana, rassukka tai säälin kohde. 

Hän on sinut itsensä kanssa ja viestii valoisalla olemuksellaan, ettei muidenkaan tarvitse olla hänestä huolissaan.

Yhdenvertaisen arjen todentaminen voi olla näin konkreettista.
Karin Niemen kuvitusta Saija Uusi-Viitalan tekstiin
kuvakirjassa Aamu ja salaperäinen seteli 
(Myllylahti 2024).

Saija Uusi-Viitalan kirjan kimmokkeena oli havainto, että Suomessa ei juurikaan ole kirjoitettu lastenkirjoja, joissa olisi keskushenkilönä liikkumiseen apuvälineitä tarvitseva lapsi. 

Toki muutamia kirjoja löytyy, aivan viime vuosiltakin (ks. lista alla), mutta valikoiman runsastuminen on yksinomaan hyvä signaali.

Aamu ja salaperäinen seteli -kuvakirjan modernius korostuu erityisesti, kun sitä vertaa 44 vuotta sitten, vuonna 1980 julkaistuun ruotsalaiseen Jan Lundbergin ja Margareta Bergner Samuelssonin kuvakirjaan Maria on liikuntavammainen (Gummerus 1980), joka jo nimellään alleviivaa päähenkilönsä erityisyyttä. 

Ruotsalaisessa verrokkikirjassa fokus on kokonaan päähenkilön liikuntavammassa. Kirja kertoo 9-vuotiaan Marian arjesta kotona ja koulussa. Koulussa hän tarvitsee monin tavoin apua ja tukea. 

Uusi-Viitalan ja Niemen kuvakirjassa Aamun pyörätuoli ei todellakaan hidasta hänen menoaan. Tyttö liikkuu  vallan ketterästi ilman apuakin, mutta antaa toki ystäviensä, kaksosten Pajun ja Pietan, toisinaan työntää pyörätuolia, koska se on heidän mielestään niin hauskaa. 

Kuvakirjan varsinainen jännite rakennetaan kuitenkin arkisesta tilanteesta, jossa lapset joutuvat pohtimaan oikean ja väärän välistä dilemmaa. Pietan mielestä hän voi aivan hyvin pitää maasta löytämänsä setelin ja kartuttaa sillä skuuttikassaansa.

Keskushenkilöiden katse ja kehonkieli on olennainen
osa kuvakirjan jännitettä. Karin Niemen kuvitusta Saija
Uusi-Viitalan tekstiin kuvakirjassa Aamu ja salaperäinen seteli
(Myllylahti 2024).

Kun ilmenee, että setelin pudottanut henkilö kaipaa rahaansa, asetelma mutkistuu.

Selkeän, konstailemattoman tarinan avulla voidaan lähteä keskustelemaan lapsen tai lapsiryhmän kanssa rehellisyydestä ja suoraselkäisistä toimintavoista.

Jo pienikin lapsi  osaa varmasti sen verran yhteenlaskua, että hoksaa, kuinka rehellisyys kannattaa!  

Tyttöjen rehellisyys koituu lopulta kaikkien iloksi.
Karin Niemen kuvitusta Saija Uusi-Viitalan tekstiin
kuvakirjassa Aamu ja salaperäinen seteli 
(Myllylahti 2024). 

 

Tarinan ja kuvituksen selkeyden ja samastuttavuuden puolesta Aamu ja salaperäinen seteli muistuttaa paljon Anneli Katon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjaa. Tällaisille arkitarinoille on kysyntää.

 

Lisää kirjoja liikuntavammaisista tai -rajoitteisista lapsista ja nuorista:

 

Sari Airola: Lumiyö, Karisto 2022 / kuvakirja

 
Reija Kaskiaho: Silmänräpäys, Mylllylahti 2022 / nuortenromani
 
Ansu Kivekäs: Raakaversio, Tammi 2022 / nuortenromaani
 
Essi Raekoski: Kuminakujan Julle ja Kauri hiipparijahdissa, Arktinen banaani 2021 / lastenromaani 
 
Karin Erlandsson & Hannamari Ruohonen: Pussel. En bok om rättigheter, Ålands handikappförbund r.f. 2021 / kuvakirja 
 
Tuula Kallioniemi: Rottaklaani, Otava 2008 / lasten- ja varhaisnuortenromaani 
 
Heljä Liukko-Sundström: Olli ja Dolli. Tarina ystävyydestä, Otava 2005 / kuvakirja

Varpu Vilkuna: Rulla, Tammi 2009 / nuortenromaani
 
Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, kuv. Jii Roikonen, Otava 1998–2001 / helppolukuinen lastenkirjasarja
 
Tony Ross & Jeanne Willis: Susanna nauraa, suom. Atso Mäkelä, Kustannus-Mäkelä 2000 

Jussi Syynimaa & Maileena Kurkinen: Poika ja variksenpoika, Otava 1986 / kuvakirja 

Jan Lundberg & Margareta Bergner Samuelsson: Maria on liikuntavammainen, suom. Kaija Kauppi, Gummerus 1980

"Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista": Raakkuja löytyy myös lastenkirjoista

Seija Helander: Raakku Raakile. Kuvittanut Anne Stolt. 39 sivua.  Enostone 2022.

 
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia. Tekijän lyhentämä lastenpainos. Kuvitus Aleksander Lindeberg. 130 sivua. WSOY 1963, up. 2012.
 
 

 
Uhanalaisesta raakusta eli jokihelmisimpukasta on tullut viime päivinä valitettavan ajankohtainen uutisaihe.
 
Kaivelin hetken muistiani (ja työhuoneen kirjahyllyä), ja sieltähän löytyi Seija Helanderin lastenkirja Raakku Raakile parin vuoden takaa! 

Se on syntynyt Helanderin ja hänen lapsenlapsensa yhteistyönä. 
 
Kirjassa Jaakko Raakku ikävöi kaukana Åminneforsin joessa asuvaa isoäitiään.

Jaakon kerrotaan asuvan Konnevedellä ”jokihelmisimpukoiden kuntoutuskodissa”. 
 
Konnevedellä toimii myös tosielämässä Jyväskylän yliopiston alainen Konneveden tutkimusasema, jossa pyritään luomaan oikeat olosuhteet jokihelmisimpukoiden lisääntymiselle.  
 
Alakouluikäisen Kuutti-pojan ja Varis Valpurin neuvokkuuden ja aloitteellisuuden ansiosta Jaakko pääsee tapaamaan isoäitiään Åminneen. 
 

Jaakko tapaa isoäitinsä Åminneforssissa. Anne Stoltin
kuvitusta Seija Helanderin lastenkirjaan Raakku Raakile
(Enostone 2020). 

Kirjan lopussa on tietoisku jokihelmisimpukoista:
 

–      –  Raakkuja on ollut jo dinosaurusten aikaan. Olisi kauheaa, jos ne nyt katoaisivat ihmisten tekemien muutostöiden takia. Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista. Raakku tarvitsee suojelua; silläkin on oma pakkansa ja tehtävänsä tässä maailmassa.

 
 
Lastenkirjan kuvittajalle raakun sananmukaisesti melko sulkeutuneen ulkomuodon kuvaaminen on haasteellista. 
 
Anne Stolt on tehnyt pienen myönnytyksen inhmillistämällä raakkuja sen verran, että tarkka katsoja näkee Jaakolla ja tämän isoäidillä silmät.
 
 

Ville Hytösen satukokoelmassa Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023) on myös satu ”Hurja konna, raakku ja siili”.

Siinä raakun toimijarooli jää melko vähäiseksi, mutta virolaisen kuvittaja Marja-Liisa Platsin kuvituskuvasta kyllä myös löytää raakun.
 

Jukka Parkkisen runokirjassa Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004, kuv. Satu Paakkala) on nelisäkeistöinen runo ”Raakku, helmisimpukka”, joka pienin oivaltavin vedoin kertoo raakun elinympäristöstä ja sen erityisestä taidosta kehittää helmi kuoren sisälle ajautuneen hiekansirun ympärille:
 

Luttojoen luikerrusta 
könkääät, vuomat ohjaa.
Raakut, helmisimpukat
asuu joen pohjaa.
 
Simpukkaan jos livahtaa
pieni hiekanjyvänen
ajan myötä päällystää
helmiäinen sen. – –  

 

Satu Paakkalan (nyk. Kontinen) kuvituskuva Jukka Parkkisen
runoon Raakku jokihelmisimpukka lastenrunokokoelmassa 
Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004).

Yrjö Kokon luontosadussa Pessi ja Illusia on luku ”Jokiäyriäinen ja simpukka”, jossa ne aluksi nahistelevat keskenään siitä, kumpi on ollut ensin jokisuvannossa.  

Kokon taidokas kerronta yhdistää sadun ja toden, kun hän lomittaa luonnontieteellisiä faktoja peikon ja keijukaisen rakkaustarinaan. 
 
Äyriäinen kehuskelee pitävänsä hyvää huolta jälkikasvustaan, kun se piilottaa lapsensa pyrstönsä alle, kunnes niiden kitiinikuori on kasvanut. 

Simpukan mielestä äyriäinen hemmottelee lapsiaan:
 

Simpukka piti tällaista kasvatusta lellittelynä. Simpukan lapsilla oli jo syntyessään suojanaan kaksi kuorta, joiden reunoissa oli teräviä väkäsiä. Tavatessaan purossa uiskentelevan kalan ne pureutuivat väkäsillään sen ihoon kiinni ja seurasivat kalaa kaikkialle, missä se uiskenteli. Siten simpukat näkivät jo nuoruudessaan paljon maailmaa. 

 

Aleksander Lindebergin kuvitusta Yrjö Kokon
lyhentämään lasten painokseen Pessi ja Illusia (WSOY 1963).

Kyseinen Pessin ja Illusian luku on juonen kannalta käänteentekevä, sillä Illusia-keijukainen huomaa menettäneensä siipensä. 

Yksi Illusian kyyneleistä päätyy raakun sisälle ja siitä kehkeytyy kaunis helmi, jonka sotamies Pienanen löytää ja lahjoittaa rykmentin everstille. 

Yhtä onnettomasti käy ravullekin. Helmikorun saaneen everstin vaimo naisystävineen tulee tutustumaan rykmentin arkeen ja heille katetaan hulppea rapuateria.
 
Näiltä osin Kokon tarina toisintaa H. C. Andersenin saduista tuttua elollistettujen sankarien ylevöitymistä kohtalonsa hetkellä: 
 

Rapujen joukossa oli simpukan hyvä ystävä äyriäinen. Se oli ensin pelännyt tavattomasti, mutta sitten se oli tuntenut itsensä kovin mairitelluksi huomatessaan, miten arvokkaaseen seuraan se oli joutunut. kun sen vuoro oli joutua padan kiehuvaan veteen, se tiesi kuolevansa. Mutta äyriäinen tunsi niin suurta mielihyvää, että punastui tulipunaiseksi.

 
Jokihelmisimpukka rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955. 
 
 

Keskeneräisyys voi olla ihan hyväkin asia: Nuorten novelleissa eletään hetkessä

 

Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Vajaa tusina. Novelleja. 204 sivua. Arthouse 2024. Kansikuva Samppa Ranta.  

 

Yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kaipaavat jatkuvasti lisää vetävää lyhytproosaa, jota voisi työstää oppitunneilla oppilaiden kanssa.   

 

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittamat novelliantologiat Tusina
 ja Likainen tusina sekä juuri ilmestynyt Vajaa tusina ovat ottaneet vajeen paikkaamisen tosissaan. 

 

Kuhunkin kirjaan Haanpää ja Riikonen ovat tilanneet novelleja myös sellaisilta, jotka eivät ole aiemmin kirjoittaneet lainkaan lyhytproosaa. 

Tusina-kokoelmat ovat tästä syystä varmasti myös kannustaneet ja inspiroineet kirjailijoita suuntaamaan huomiotaan lyhytproosaan. 

Jokainen heistä  on saanut myös tekstilleen tietyn teeman tai rajauksen. 

 

Vajaassa tusinassa on nimensä mukaisesti 11 kirjoittajaa: Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen. 

Seurantani mukaan aiempaa kokemusta novellistiikasta on eniten Marko Järvikallaksella, Ansu Kivekkäällä, Johanna Sinisalolla ja Anni Kuu Nupposella. Järvikallas on julkaissut jo kolme novellikokoelmaa aikuisille ja muut ovat osallistuneet erilaisiin antologioihin, julkaisseet novelleja eri lehdissä sekä toimittaneet novellikokoelmia. 

 

Nasevasti nimetyn kokoelman novelleja yhdistää tietynlainen vajaus, joka voi olla esimerkiksi osattomuuden tai riittämättömyyden tunnetta, köyhyyttä tai epäonnistumista.

 

Kirjan saatesanoissa Haanpää ja Riikonen toivovat Vajaalle tusinalle edellisten kokoelmien tavoin myötätuulta erityisesti kouluissa. 

 

Tohdin tosin silti epäillä, sopivatko kaikki kokoelman novellit oppitunnilla työstettäviksi: esimerkiksi Juha-Pekka Koskisen 1500-luvulle ajoittuva ”Autuaita ovat orvot”- ja Markku Karpion saaristoon tet-harjoitteluun menevistä kaveruksista kertovassa kauhuviritteisessä ”Sormet”-novelleissa on kummassakin alalukuja! 

 

Suurin osa muistakin novelleista on mitaltaan  varsin pitkiä, 15–20-sivuisia. 

Niiden äärellä muistelen haikeasti Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa- ja Kari Levolan Syvältä veistoluokan uumenista- ja Suorin mutka ikinä -kokoelmien kaltaista nasevaa, jopa yhdelle sivulle kiteyttävää lyhytproosaa. 

 

Mitaltaan lyhyin on Tuutikki Tolosen kuuden sivun mittainen rajankäynnin käsitettä puntaroiva ”Rajavyöhykeperhonen”, joka on rakentuu pääosin vuoropuhelun varaan. 

 

Raisa Omaheimon ”Särö luokassa” on mielestäni kokoelman vahvin teksti. 

Se kuvaa pienin tehokeinoin  syrjään sysittyä, varattomassa perheessä varttunutta nuorta, Säröä, joka on kehittänyt yhdeksi selviytymiskeinokseen tarkkailla ympäristöään terävästi. 

 

Omaheimo on esseekokokoelmassaan Ratkaisuja läskeille (S&S 2023) työstänyt yhteiskunnan vihamielistä ja epäreilua suhtautumista ”lihaviin” ihmisiin. 

Samaa tarkkanäköisyyttä löytyy myös novellin ihmiskuvauksesta: 
 

Olen etuajassa oven takana ja saan varattua suosikkipaikkani kotitalousluokasta: takarivissä kukaan ei näe mitä teen, ja minä näen mitä kaikki muut tekevät. 

Sari ei ole kuten muut opettajat täällä. hän on suuri. Ei pitkä mutta leveä. Leveät lanteet, leveät hartiat, suuret rinnat jotka saavat hänen paitansa kiristymään. Sarin tukka on harmaa, paksu ja pörrössä hänen pyöreiden kasvojensa ympärillä. Sarilla on kuuluva ääni, ja hän saa hiljennettyä Joelin ja Jonin ja muut pojat, joilla on valkoiset hampaat ja suuret naurut. 

 

Omaheimon novellin lisäksi toinen pitkäksi aikaa mieleeni jäänyt novelli on Katariina Romppaisen tarkasti rajattu ja kiteytynyt ”Yhteisiä asioita”. 

Novellin keskushenkilö Peppi on menossa yökylään yhteisestä urheiluharrastuksesta tutun Tyynen mökille. Peppi  panikoi kotoa lähtiessä, kun ei löydä puhtaita ja asiallisia pikkuhousuja mukaansa. Lopulta juuri pikkuhousuista tulee tyttöjä yhdistävä säie, joka todennäköisesti vahvistaa heidän ystävyyttään.

 

Anni Kuu Nupposen ”Tuliperhoset” kertoo roolipelaajien ryhmään pääsevästä Peikosta, joka pohtii vielä seksuaalista identiteettiään. 

Antti Halmeen ”Kuolleen miehen kengät” ammentaa aineksensa musiikkibisnekseen kuuluvasta rokkikukkokulttuurista ja kauhukirjallisuudesta. 

Ansu Kivekkään "Serenadi vesikilpikonnille” kertoo hieman tuuliajolla olevasta Leosta, joka suree jo etukäteen rakkaan koiransa pian lähestyvää kuolemaa. Kahden kaverin kanssa merkkivaateliikkeeseen tehty varkauskin menee Leon tunteilun takia pieleen. Kohtaaminen 86-vuotiaan miehen kanssa osoittautuu käännekohdaksi: mies kertoo ottavansa nykyisin elämänsä jokaisesta sekunnista kaiken irti. 

 

Marko Järvikallaksen ”Sormus” on saanut inspiraatiota tekijänsä omasta muistosta. Tarinassa on perinteisen tšehovilaisen novellin jännitettä, kun sormuksesta tulee minäkertojalle pakkomielle. 

Aura Nurmen ”Jotenkin se on kestettävä” on runomuotoon kirjoitettu novelli, jossa Nurmi muistelee hyvän ystävänsä kirjailija Miki Liukkosen viimeisiä aikoja. 

 

Johanna Sinisalon ”Laput” yhdistelee omintakeisesti kerrontaan myös muistilappuja,  älypuhelimen viestiketjuja, verkkolehden uutisia ja päähenkilö Osman päiväkirjablogia. Osma ryhtyy seuraamaan fanittamansa laulajan, Indigon, elämää tämän roskikseen heittämien muistilippujen avulla. Väärinkäsitys Indigon tunteiden todellisesta kohteesta kuitenkin selviää, ja Osmalle ei jää muuta keinoa kuin jatkaa elämäänsä eteenpäin. 

 

 

 

Lisää uusia tai uudehkoja novellikokoelmia nuorille:

 

Tapani Bagge: Julma rakkaus, Aviador 2024

Pieniä tarinoita lapsille / Pieniä tarinoita nuorille, Otava 2023

Toim. Satu Leisko: Salaperäisiä tarinoita, Avain 2023

Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita, Laatusana 2023 / selkonovelleja

Toim. Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen: Aarre. Novelleja. Nokkahiiri 2023 / selkonovelleja
 
Toim. J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen: Tinarinnat. Kalevalaisten naisten uudet tarinat, Hertta kustannus 2023

Terhi Rannela: Vaarallinen keli, Otava 2023

Terhi Rannela: Yöuinti ja muita novelleja, Otava 2022

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama. Novelleja.  Otava 2021