maanantai 20. helmikuuta 2012

Pelottaako?




















Hiljattain on ilmestynyt Kirsti Mäkisen koostama ja Jussi Kaakisen kuvittama kummitustarinoiden kokoelma Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita (Otava 2012).

Tämä aikuisenkin käteen visuaalisesti viimeistellyn ulkoasunsa ja jyhkeän kuvituksensa puolesta mainiosti istuva teos liittyy laajempaan, lasten- ja nuortenkirjallisuudessa jo hyvän aikaa vallalla olevaan trendiin. Suomalaisen kansanperinteen kotoperäiset hirvitykset, näkit, maahiset, kummitukset ja peikot, ovat fantasiabuumin nosteessa jälleen lasten ja nuortenkin silmissä "salonkikelpoisia" ja koukuttavia.

Samaan lastenkirjalliseen kerrostumaan kuuluvat myös nämä lähivuosina ilmestyneet teokset: Eija Timosen Lymyvuoren peikot. (Kuv. Christel Rönns, Tammi 2011), Mauri Kunnaksen Kummallisuuksien käsikirja (Otava 2011), Mervi Kosken Hirviökäsikirja. (Kuv. Laura Valojärvi. Karisto 2010), Anneli Kannon toimittama Kuollut kulkee. Tarinoita kalman majoilta (Gummerus 2008), Eija Timosen Kummitukset kintereillä. (Kuv. Mika Launis. Tammi 2008) sekä
Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja (Kuv. Sakari Tiikkaja. Karisto 2007).

Rouva Huu muistaa omasta lapsuudestaan voimallisena luku- ja katseluelämyksenä Vuokko Mujeen Havukkavuoren mustan linnun, tarinoita kummituksista ja hengistä (Kuv. Seppo Lindqvist, Weilin+Göös 1974). Kirja oli minulla omana ja tavan takaa päädyin sitä selailemaan ja upposin kirjan tummasävyiseen ja kalmankatkuiseen kuvitukseen.

Hiukan vanhempana löysin myös Eija Timosen toimittaman ja Markku Tantun kuvittaman Kuu paistaa kuollut ajaa –kirjan (SKS 1984).

Ruotsalaiset eivät ole kursailleet tarjota kunnon jännitystä myös pienemmille lapsille. Gunnel Linden & Tord Nygrenin Hiidenperän kauhuyö (Weilin+Göös 1987) on lajityypin herkkupala ja toinen helmi lajissaan on Ulf Palmenfeltin & Eva Erikssonin Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja samalta vuodelta ja kustantajalta. Näissä kahdessa kirjassa pelko ja tiivistunnelmainen jännitys laukeavat terapeuttiseen nauruun.

Nyttemmin monet pienemmille lapsille suunnatut pelkäämis- ja kummittelukirjat ilmestyvät kuvakirjoina ja usein niissä osoitetaan, kuinka hurjinkin kummitus voi olla sielultaan kuitenkin arka ja pelokas.

7 kommenttia:

Terhi kirjoitti...

Olen viime vuosina alkanut pelastaa divareista mieliinjäävimpiä lapsuuden kirjoja. Ilahduin, kun löysin Vihreän kouran hiljattain!

Nimetön kirjoitti...

Näiden lasten kummituskirjojen oheen tekee mieli mainita suomalainen kirjailija Heikki Asunta (1904-59).
Mieleenpainuvan voimakkaasti hän kuvaa kirjoissaan entisajan maalaisväestön - siis aikuisten - ajatusmaailmaa, jota hallitsi nimenomaan pelko kuolemasta, kummituksista ja enteistä. Kauheaa oli joutua liikkumaan öisellä talonpihalla tai avata yöllä unettomana silmänsä kohti tupaa.Myös lapsia peloteltiin ahkerasti. Varsinkin talvisaika oli kaiken pimeän esiinkutsumisen aikaa - mutta myös kesäyössä liikkuivat kuolleet ja kirkonkellokin saattoi yössä kumahtaa... Nämä "Kuu paistaa, kuollut ajaa"-uskomukset eivät siis suinkaan ole olleet lasten juttuja - ne ovat olleet osa yhteistä "sielunmaisemaa" - tai sanoisinko: herkkien kärsimystä.
MV

Rouva Huu kirjoitti...

Täytyypä tututua Heikki Asuntaan, kiitos vinkistä!

Nimetön kirjoitti...

Voi kauhistuksen kananhäkki! Nyt menivät multa kyllä Heikit sekaisin. Tarkoitin Heikki TOPPILAA, tietenkin!
Pohjoispohjalainen kansanelämän tuntija, s. 1885. - Tutustumisen arvoinen on Asuntakin, runoilija ja kuvataiteilija. Mutta Heikki Toppilalta ne kummitusjutut ja enteiden ja kuoleman aavistelut tulevat. Hänessä on jotain ihan ainutlaatuista. Sydämeni värähti vielä vuosikymmeniä lukukokemusteni jälkeen, kun kerran pysähdyin ajomatkalla Liminkaan.
MV

Rouva Huu kirjoitti...

MV:

Saat lapsuksen kernaasti anteeksi, niin hauskasti palautit mieleen tuon spontaanin "kauhistuksen kananhäkki" -huudahduksen, jota en ole nähnyt tai kuullut käytettävän pitkään aikaan!

Se sopii oikein nasevasti kummitusjuttujen henkeen!


Terhi:

Se että hamuaa kirjahyllyynsä lapsuutensa merkittäviä kirjaelämyksiä, on vakiintumisen ja aikuistumisen merkki.

Terhi kirjoitti...

Päivi:

Se on harmi. Sielultani olen ikuisesti 16. ;0)

Reeta Karoliina kirjoitti...

Oi, "Kuu paistaa, kuollut ajaa" oli aivn järkyttävän pelottava lapsena!!

"Vihreä koura" taas oli hauska!