maanantai 6. helmikuuta 2012

Vähän toisenlaista elämää


Amanda Eriksson: Mitt vilda liv. 32 sivua. Natur och Kultur 2011.

















Monesti väitetään, että nykylapset ovat jo menettäneet luontevan, arkipäiväisen kosketuksen luontoon. Lapset eivät osaa kulkea metsässä, heidän motorisille, monissa hienoissa liikuntaharrastuksissa kouliintuneille taidoilleen metsän muhkuraiset muodot voivat olla liian haasteellisia.

Lapset eivät liioin tunnista enää yleisimpiä kasveja ja eläinlajeja. Nykylapset ovat tottuneempia luontodokumenttien ja piirrettyjen animaatioiden eksoottisiin eläimiin kuin kotoperäisiin villieläimiin.

Ruotsalaisen Amanda Erikssonin kuvakirja Mitt vilda liv kuvaa hauskasti ja pienin konkreettisin esimerkein kaupunkilaislapsen kohtaamista villissä ja kesyttämättömässä luonnossa.

Pieni poika matkustaa isoisänsä luokse erämaahan, sillä äiti on sitä mieltä että poika ei voi viettää koko kesää kaupungissa.

– Ut i skogen med dig, du kan inte vara i stan hela sommaren, sa hon.
Att åka dit tar fem timmar! Det är SÅ tråkigt, men när man kommer fram är det värt det.
För morfars hus är inget vanligt hus med vita knutar: Det är en kåta. Han har byggt den själv.
På natten är de becksvart. Oc väldigt tyst.
Det är så tyst och svart man hör är sitt eget hjärtas slag. Ibland är det så tyst och svart att man inte tror att man finns längre. Med det gör man, verkligen.






Isoisä asuu siis itse rakentamassaan kodassa ja viettää hyvin askeettista, mutta pojan mielestä jännittävää elämää. Poika pääsee mustikkametsään ja kohtaa emähirven vasoineen aivan lähietäisyydeltä.

Pissahädän yllättäessä sydänyöllä poika kuulee susien ulvontaa jostain kaukaa ja juoksee hätäpäissään isoisän lämpimään syliin. Myös ajatus karhujen kohtaamisesta pelottaa poikaa.



Amanda Erikssonin kuvitus on pelkistettyä. Hän tarjoilee tarkkaan harkittuja detaljeja ja antaa erämaan jylhyyden puhua puolestaan. Pojan ja isoisän kauppa-autossa pistäytyminen kiinnostaa taatusti monia lapsia. Miten paljon lastenkirjallisuudessakin on vielä aihealueita, joita ei ole ymmärretty käsitellä!




Luonnon rauhan ja kaupungin sykkeen vastakkaisuus todentuu hauskasti kirjan sisäkansissa. Isoisä vierailee myös pojan kotikaupungissa.

Vi tyckte båda att staden inte var helt olik skogen.
För i stan känner man också att man lever:
– Hjärtat slår fort här med, sa jag.




Tänään vietetään saamelaisten kansallispäivää.

Mitt vilda liv –kirjassa saamelaisuus ei ole mitenkään keskiössä, mutta silti kirja puhuu kauniisti ja kiihkoilematta toisenlaisesta elämäntavasta ja –filosofiasta. [Ja päivän kunniaksi rouva Huu ei malttanut olla käyttämättä kuvausrekvisiittana omaa, reilut pari vuotta tekemäänsä voimarumpua.]


Tämän päiväinen Aamulehti käsitteli sivun verran kirjallisuusaiheisia blogeja ja olipa Lastenkirjahyllykin päässyt juttuun mainintana esille, yhdessä muiden muassa Jukka Laajarinteen Privaattidosetin, Anne Leinosen Toimittajan spekulatiivisen lokikirjan, Grafomanian, Terhi Rannelan Mukillinen mustaa teetä- ja Kirsti Ellilän Kirjailijan häiriöklinikka -blogien kanssa.

Sanna Seväsen juttukokonaisuus lienee tehty jo joulun aikaan, sillä Lastenkirjahyllyn ajankohtaisena nostona mainittiin Joulupukki lastenkirjallisuudessa. Ehkä hiukan perustellumpi nosto olisi sittenkin ollut mainita parin viikon takainen teksti presidenteistä lastenkirjallisuudessa… vaan eipä toisaalta tuohon jouluun ole enää vuottakaan.

Pirkanmaalaiset voivat huomenna tiistaina kuunnella Tampereen yliopistoradio Moreenista klo 17.05 tiedotusopin opiskelija Anu-Elina Ervastin juontamaa Lukuhetki-ohjelmaa. Eeri aikojen kirjallisuusklassikoita esittelevässä sarjassa aiheena on Oiva Paloheimon lastenromaani Tirlittan (WSOY 1953), josta rouva Huu keskustelee yhdessä Ervastin kanssa. Ohjelma uusitaan viikon päästä samaan aikaan.

Tirlittan on kiehtova selviytymistarina, joka puhuttelee yhä nykyajan kodittomia, syrjäytyneitä tai muutoin kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria. Siitä olisi hyvä saada uudelleen kuvitettu laitos, joka madaltaisi uusien lukijoiden kynnystä tarttua kirjaan.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Nostalgia jysähti. Saman tien kaivoin hyllystä Tirlittanin. Luin viimeksi viime vuonna. Luen taas. Nostalgiaa ei vähennä muisto todennäköisesti ensimmäisestä elokuvasta, jonka olen elokuvateatterissa nähnyt. Sana "luuvalo" synnyttää vieläkin mielessä erittäin elävän kuvan kaapissa fosforia hohtavista luista. =))

Suosittelen kirjaa jo pelkästään sen hurmaavan kielen vuoksi ihan kaikille. Kiitos, rouva Huu, että nostat näitä ihania vanhoja muistojen kätköistä.
Ja Ylen elävässä arkistossa näkyy olevan ainakin pätkiä jostain TV-taltioinnista.

"Tirlittan - päivää seitsemän
Tirlittan kamppaili,
Tirlittan voitti kuoleman,
Tirlittan parani."

Mikä voisi koskettaa enemmän?


kysyy
Tuula von Lorukuja

Rouva Huu kirjoitti...

Nuo lukujen alussa olevat lyhyet runonpätkät ovat mielestäni olennainen osa Tirlittanin charmia. Ne tavallaan antavat lukijalle aina vakuutuksen siitä, että jännittävistäkin juonenkäänteistä kyllä lopulta selvitään.

Ja tuo kirjasta löytyvä kodin hajoamisen tematiikka, sehän on valitettavasti yhä mitä ajankohtaisin aihe!

Tirlittania kuvataan myös monella tavalla jopa perheensä keskuudessa syrjäänsysityksi ja omalaatuiseksi hahmoksi.

Tirlittan onkin Suomen oma Peppi Pitkätossu!