maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kun on hitaampi, ehtii vähän miettiäkin ennen kuin tekee jotain ihan hullua

















Anneli Toijala: Kuinka etana jarruttaa. Kuvitus Vincent Bakkum. 177 sivua. Tammi 1989. 





Rouva Huun lähikirjaston johtaja, lastenkirjaentusiasti Marketta Könönen, jää huomenna eläkkeelle. 

IBBY Finlandin jäsenlehden Virikkeitä vuoden ensimmäisessä numerossa hän kirjoittaa nasevasti otsikolla Minne linnut kadonneet? Eli hävinneiden sarjojen arvoitus:



Missä on Vihreä varis, missä Keltanokka ja missä piileskelee Kirjava kukko? Minä en tiedä, mutta kaipaan niitä kaikkia kolmea. Kirjava kukko oli visuaalisesti kaunis, sisällöltään kotimainen ja laadultaan huippuluokkaa. Sen keltainen selkä paistoi kauniina kirjaston hyllyssä, logo lämmitti ja sarja jokaista osaa saattoi hyvin mielin suositella lapselle, joka halusi jotain kivaa luettavaa.
  
--- Helppolukuisen kotimaisen tarjonta on näivettynyt ja apuun tarvittaisiin Keltaonokkaa ja muita kotimaisia helppolukuisia sarjoja. Meillä on taitavia tekijöitä, kirjailijoita, kuvittajia ja kustantajia. Jokin kuitenkin mättää. Luulisi, että kaikki haluaisivat kilvan rientää ja avata vastaanottavaiselle pienelle lukijalle tien tarinoiden maailmaan. Lukemaan opettelevien lasten lisäksi maahanmuuttajat kaipaavat kiinnostavaa, ei liian lapsellista lukemista. Tähän tarvitaan kaikkien panosta. 

Suomessa on hyviä yksittäisten sankarien sarjoja, kuten Konsta, Karoliina, Risto Räppääjä, Urpo ja Turpo. Kotimaisia kustantajasarjoja tarvitaan niiden rinnalle. Houkutteleva, yhtenäinen ulkomuoto ja logo on kuin joutsenlippu, laadun tae, hyvä lukea ja turvallinen ostaa.

Marken sanojen taakse on helppo asettua. 

Pirkanmaan lukudiplomien uudistuskokouksessa tuli alakoulun opettajan kanssa äskettäin puhetta Anneli Toijalan Vihreä varis –sarjassa ilmestyneestä kirjasta Kuinka etana jarruttaa. Opettajan mielestä Toijalan lastenromaani on edelleen paras koulukiusaamista käsittelevä lastenkirja.

Rouva Huu päätti palauttaa 25 vuotta siten ilmestyneen kirjan mieleensä lukemalla sen uudelleen. 

Kuinka hyvin sen koulukuvaus on kestänyt aikaansa?


1980-luvulla ei vielä tehty tiedostavaa poikatyötä, jossa isättömät pojat saivat miehenmallia vapaaehtoisilta mieskavereilta. Samassa talossa Eetun kanssa asuva lapseton ikämies huomaa kuitenkin Eetun ongelmat ja päättää rohkeasti tarjota apuaa. Vincent Bakkumin kuvitusta Anneli Toijalan lasten- ja nuortenromaaniin Kuinka etana jarruttaa, Tammi 1989 


Heti alkuun kiinnitti huomiota se, että Vihreää varista markkinoitiin tosiaankin helppolukuisena NUORTENsarjana. 

Bonusta saa oitis myös takakansiteksti, jossa ei kerrota päähenkilön Eetun ikää. Tämä antaa heti enemmän liikkumavaraa hyvinkin eri-ikäisille lukijoille. 

Vincent Bakkumin mustavalkoinen vesivärikuvitus tosin vihjaa Eetun olevan noin  10-vuotias, mutta realistinen kuvitus ei vaikuta missään tapauksessa liian lapselliselta.


Vincent Bakkumin realistinen kuvitus helpottaa samastumista kirjan tapahtumiin. Bakkumin kuvitusta Anneli Toijalan lasten- ja nuortenromaaniin Kuinka etana jarruttaa, Tammi 1989.

Eetu Suomalainen on muuttanut hiljattain yksinhuoltajaäitinsä kanssa uudelle paikkakunnalle. Eetu on omanlaisensa, nykyaikana hän ehkä saisi hitaan oppijan diagnoosin: hänellä on motorista kömpelyyttä ja ongelmia monenlaisessa hahmotuksessa. 

Uudet luokkakaverit ottavat hänet heti silmätikukseen, sanallisen ja fyysisen kiusanteon kohteeksi:

Pum! Pum! Pum! Jostakin satoi kiviä ja hiekkaa. Pojat olivat olleet piilossa kulman takana! Pois! Pian! Kunpa jalat lähtisivät nopeammin liikkeelle. Kunpa seinä vieressä ei olisi niin korkea ja katu niin kapea.Pojat tulivat lähemmäs. Ne alkoivat töniä.

Eetu on 1970–80-luvulle tyypillisesti ns. avainkaulalapsi. Hän joutuu viettämään paljon aikaa yksin kotona, kun äiti hankkii heille elantoa kahdestakin eri työpaikasta. 

Onneksi poika tutustuu samassa talossa asuvaan Lehikoisen pappaan, joka huomaa pian, että Eetu kaipaa paitsi mieskaveria myös ymmärtäjää ja kannustajaa kiusaajia vastaan.

Ja lopussa tietysti Eetu saa urheudestaan ja rohkeudestaan koko luokan ja aikuisten ihailun osakseen. Kiusaajat näkevät Eetun nyt aivan uudessa valossa.

Anneli Toijala (s. 1930) teki pitkän työuran peruskoulun opettajana Tampereella  ja ammensi moniin kirjoihinsa myös omia kokemuksiaan koulumaailmasta. 

2000-luvun alun vinkkelistä Eetu ja ikätoverinsa ovat aikavia ja käyttäytyvät varsin korrektisti ja kohteliaasti. Aikuisen auktoriteetin kyseenalaistamaton kunnioittaminen näkyy kerronnassa. 

Eetu ja äiti käyvät monien kumuloituneiden vastoinkäymisten jälkeen myös kasvatusneuvolassa, mutta äiti toteaa käynnin turhaksi. Äidin mielestä on vain hyvä, että hitaampana  ehtii vähän miettiäkin ennen kuin tekee jotain ihan hullua.


Lapsen psyyken ja erilaisuuden kuvauksen osalta Kuinka etana jarruttaa on vielä vallan kelvollista luettavaa. 

Toijalan neljännesvuosisata sitten ilmestyneen kirjan lukemisen jälkeen villi idea sukeutuu rouva Huun mielessä: entäpä jos joistakin edelleen lukukelpoisia säilyneistä helppolukuisista lastenromaaneista tehtäisiin ns. päivitettyjä versioita nykylasten ja –nuorten tarpeisiin?  





5 kommenttia:

Pepita Ruutu kirjoitti...

Tarkoittaako Rouva Huu, että kirjoihin kirjoitettaisiin mukaan kännykät, pelit ja vehkeet? Vai päivitetäänkö teemojakin? Tyyliin "Kun gepardi kiihdyttää"?

Anonyymi kirjoitti...

Voi, kun toiveesi huomattaisiin!

Meillä on kotona ihana nuori mies, joka luultavasti tarttuisi mielelläänkin edes melko helppolukuisiin nuortenkirjoihin. Varsinkin, jos kansi olisi edes hiukan houkutteleva. Ei oikein uskalla vielä tarttua paksuihin ja pienitekstisiin nuortenromaaneihin, kun ei niitä tunne. Pelkää, että ovat "äidinkieltä" puhtaimmillaan, mitä se sitten tarkoittaakin...tajunnanvirtaa tai tyttökirjoja? :)

Nörtti kiinnostaa ja oi onnea: A. Delikouras sattui juuri käymään koulussa puhumassa! Valoi uskoa, että hieman vähemmänkin lukeva voi olla hyvä tyyppi (ja lukea jossakin vaiheessa vähän enemmän). :)

Terv. Johanna

Anonyymi kirjoitti...

Aah, nostalgiaa! Vihreästä variksesta aloitin urani. Sääli sinänsä, että kirjojen ja sarjojen elinkaari on niin lyhyt, mutta kai kustantajat ovat sen laskeneet, ettei vanha enää myy uudistettunakaan, vaan aina pitää etsiä jotain ennen kokeilematonta.

Taru

Rouva Huu kirjoitti...


No tämä aihehan herätti heti mielipiteitä, kiitos Tarulle, Johannalle ja Pepitalle.

Pepita: en ajatellut niinkään sitä, että mukaan pitäisi uskottavuuden nimissä saada kännykät ja muut härpäkkeet, vaan pikemminkin että kerrontaa ja kieltä mukautettaisiin kevyesti nykypäivän lasten tasolle. Monessa vanhassa helppolukuisessa lastenromaanissa on toimiva ja mukaansatempaava juoni ja alkuidea, joka on vain vähän väljähtänyt nykkypäivän vinkkelistä.

Hyvä esimerkki kestoklassikosta on esim. Tuula Kallioniemen Salainen koiranpentu, Otava 1988, josta otettiin Lasten kirjapöllö -palkintoehdokkuuden ansiosta uusintapainos 2002.

Rouva Huu kirjoitti...


onpa hauskaa, että Anneli Toijalan kirja on jäänyt mieleen ja herättää tunteita vielä monen vuoden jälkeenkin!

Mutta juuri tällaisia sydämeen käyviä tunneliikahduksia hyvät, laadukkaat ja ajatuksella kirjoitetut ja kuvitetut lastenkirjat saavat aikaan -- ja se on iso osa koko lastenkirjallisuuden lumousta!