Näkemyksellisyys ja rohkeus yhdistävät Lastenkirjahyllyn Finlandia-varjolistan teoksia

Taas on Lastenkirjahyllyn lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaiden varjolistan julkistamisen aika.

Tänä vuonna piti vähän sinnitellä, jotta listalle tosiaan kertyisi kuusi hyvää kirjaa, joiden takana haluan varauksetta seistä. 

Löytyykö valinnan kiperyyteen muutakin selitystä kuin nirso kirjamakuni? 

Isot kustantamot pelaavat entistä enemmän varman päälle. Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat ilmestyvät sarjoissa ja niiden brändäys ja kohderyhmät suunnitellaan entistä tarkemmin. 

Kustantamot haluavat nyt hanakasti tuottaa kansainvälisille menestysbrändeille suomalaisia vastineita. WSOY lanseeraa ensi vuonna Roope & Anton Lipastin uuden sarjan Oskari Onniston uskomattomat vastoinkäymiset, jota luonnehditaan Suomen omaksi Neropatin päiväkirjaksi.

Norjalaisesta  tv-sarja Skamista on tehty nuortenkirjaformaatti, joka saadaan Suomeenkin ensi keväänä. 

Jyri Paretskoin uuden K15-sarjan (Otava 2018) markkinoinnissa puhutaan "Skamin hengestä". Paretskoin sarjassa seurataan tv-sarjan tapaan muutaman nuoren elämää ja kahden ensimmäisen osan kansikuvissa on niin ikään nostettu nuorten some-viestittely keskiöön. 

Useampikin aiempi Finlandia-raati on nostanut lasten- ja nuortenkirjasarjojen ensimmäisiä osia ehdolle. Viime vuoden ehdokkaista peräti kolme aloitti uuden sarjan: Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba, Kaj Korkea-ahon, Ted Forströmin & Pentti Otsamon Zoo! eli viraalit nerot ja Ninka Reitun Sinä olet superrakas. Kaikki kirjat ilmestyivät Otavalta. 

Vuoden 2003 esivalintaraadissa Maria Björklund, Ilpo Tiihonen ja minä ihastuimme Aino Havukaisen ja Sami Toivosen ensimmäiseen Tatu ja Patu-sarjan osaan Tatu ja Patu Helsingissä. Lopullisen valinnan diktaattorina tehnyt Kirsti Mäkinen valitsi silti viisaasti palkittavaksi Arja Puikkosen varhaisnuortenromaanin Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava 2003).

Esivalintaraadit ovat viime vuoisina myös useamman kerran nostaneet ehdolle aiemmin alkaneen sarjan uusia osia (vuonna 2007 Paula Norosen Supermarsu lentää Intiaan,  2009 Supermarsu pelastaa silakat ja 2008 Tuula Kallioniemen Karoliina ja noidutut tossut). 

Siri Kolun Finlandia-palkinnon saanut Me Rosvolat vuodelta 2010 on hyvä esimerkki  Finlandia-palkitusta sarjan avausteoksesta, josta on sittemmin tullut hyvinkin suosittu ja eri taiteen alueille, elokuviin ja lasten näytelmiksi, yltänyt tuotekonsepti.

Viime vuosina yleistyneelle suuntaukselle voi etsiä monta selittäjää. 

FJ-raadit ovat kyökkistatistiikkani mukaan tulleet sarjamyönteisemmiksi vuodesta 2007 lähtien. 

Yksi selitys voi olla ihan käytännöllinen ja arkinen: lasten ja nuorten kirjasarjat ovat tuolloin entisestään runsastuneet. 

Yhtä  varteen otettava selitys voi olla sekin, että  FJ-esivalintaraadit eivät  enää aina ole pitäneet valintojensa ensisijaisina perusteina ns. kaunokirjallisia ja kuvitustaiteellisia kriteerejä. 

Vielä reilut kymmenen vuotta sitten raadit ovat aika ajoin ajatelleet jopa lapsia ja nuoria enemmän korkeakirjallisesti virittäytyneiden vanhempien ja muun lähipiirin sekä opettajien mieltymyksiä.  

Viime vuosien Finlandia-ehdokkaissa on siis ollut aiempaa enemmän potentiaalisia teoksia todellisten nykylasten ja nuorten luettavaksi.

Tämän olettamani raatilinjauksen myötä on varmasti myös nostettu lasten- ja nuortenkirjallisuuden myyntilukuja, kun aiempaa isompi osa ehdolle asetetuista lasten- ja nuortenkirjoista on helposti lähestyttäviä niin kerrontansa, kielensä kuin muotonsakin takia. 

Arvostan lukuisia kotimaisia lasten- ja nuortenkirjallisuuden sarjoja. Aloittelevat tai lukutaidossaan epävarmat lukijat leimautuvat mielellään sarjoihin. Tuttuus luo heille turvallisuutta. Sarjojen keskushenkilöt ovat heille kuin hyviä ystäviä ja kirjojen miljöistä voi tulla heille myös viihtyisiä sielunmaisemia. Siksi lasten ja nuorten on niin helppo singahtaa sarjan uuden osan kautta tuttuun maailmaan. 

Sarjakirjat ovat lapsille sekä ruisleipä- että bling-blingillä kuorrutettua kermaleivoskirjallisuutta. Ne ravitsevat vielä oraalla olevia lukemistottumuksia ja tarjoavat tervetullutta vaihtelua monipuolisilla aiheillaan. 

Parhaisiin sarjoihin tehdään perusteellista pohjatyötä. Sarjan formaattia on kehitelty toimivaksi yhteistyössä kustannustoimittajan, graafisen suunnittelijan, kirjailijan ja kuvittajan kanssa. Sarjan osien ilmeisimmät ansiot perustuvat usein esimerkiksi oivaltavasti valittuun teemaan ja sen työstämiseen. 

Hyviä esimerkkejä huolellisesti suunnatuista kirjasarjoista ovat vaikkapa Tapani Baggen ja Carlos da Cruzin Apassit-sarja (Karisto 2018) ja Timo Parvelan,  Björn Sørtlandin ja Pasi Pitkäsen Kepler 62-sarja (WSOY v:sta 2015). Niissä kuvitus ja teksti ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään ja etenkin Kepler62-sarjassa myös lukijan otteessaan pitävään vetävään juonen kehittelyyn on kiinnitetty poikkeuksellisen paljon huomiota.

Harvemmin lasten- ja nuortenkirjasarjojen tekijät pystyvät kuitenkaan irrottelemaan sarjan uudessa osassa tyyten uudenlaisella tyylillä ja rakenteella, koska heidän on oltava lojaaleja lukijoitaan kohtaan. 

Siksi toivoisin Suomen lasten- ja nuortenkirjamarkkinoille paljon nykyistä enemmän itsenäisiä ja yksittäisiä teoksia lapsille ja nuorille – teoksia, jotka  tuottaisivat pidäkkeettömästi uusia, radikaaleja, rönsyileviä tai pelkistettyjä kerronnan tapoja lapsille ja nuorille sekä tekstin että kuvituksen osalta.  

Lastenkirjahyllyn varjolistalla arvostetaan tänä vuonna omintakeisia tarinalinjastoja, kuvituksen rohkeutta ja ikärajat ylittävää näkemyksellisyyttä.  

Maija Hurme: Yksinäisten saarten kartasto, Etana Editions 2018.

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen on puhunut jo vuosia lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteesta. Maija Hurme kiteyttää asian lapsen näkökulmasta komeasti, mutta ällistyttävän eleettömästi ja vaivattomasti. 

Niukka teksti ja vahvat kuvat eivät selitä tarinaa puhki, vaan siitä löytyy uusilla luku- ja katselukerroilla uusia tasoja. 

Arvostelu julkaistu Lastenkirjahyllyssä.

Essi Ihonen: Ainoa taivas, WSOY 2018.

Essi Ihosen esikoisromaanin yksi fokus on uskonnollisen yhteisön vallankäytössä yksilön yli, mutta  

siinä työstetään myös monia perinteisen nuortenromaanin keskusteemoja – identiteettiä, joukkoon kuulumista tai sen ulkopuolelle jäämistä sekä ympäristön asettamia roolipaineita. 

Ihonen pitää kerronnan arjessa ja konkretiassa, esimerkiksi isän kumisaappaat ja äidin kutomat harmaat villasukat symboleina vanhempien periaatteista kertovat pienessä tilassa latautuneesti olennaisen.

Tästä syntyy arkista intiimiyttä, jonka ansiosta lukijan on helppo päästä osalliseksi Ainon elämästä, vaikka yhdistäviä seikkoja ei aluksi näytä paljon olevankaan.  

Arvostelu julkaistu Lastenkirjahyllyssä. 

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät, WSOY 2018.

Parhaimmillaan historiallinen nuortenromaani onnistuu yhdistämään menneen ja nykyhetken ilman paasaamista siten, että lukija havahtuu tiedostamaan historian taitekohtien merkityksen myös omassa elämässään. 

Laura Lähteenmäen Yksi kevät tuo yhden kiinnostavan säikeen sisällissodan muistovuoden keskusteluun.

Lähteenmäen kieli on latautunutta ja paljon vähässä tilaa kertovaa. Hän kuvaa tarkkavaistoisesti tyttöjen tunnetiloja, pelosta johtuvia vatsanväänteitä, hiestymistä, punastumista ja ihon kihelmöintiä. 

Arvostelu julkaistu Lastenkirjahyllyssä. 

Marika Maijala: Ruusun matka, Etana Editions 2018

Ruusun matka on monen ikäisten herätyskirja, joka havahduttaa miettimään omia elämänarvoja. 

Ruusu-koira on juossut koko elämänsä kilparadoilla. Eräänä päivänä se ei käännykään kilparadan kaarteessa, vaan juoksee pois. 

Marika Maijala tunnetaan entuudestaan kuvittajana, mutta tässä kuvakirjassa hän vastaa myös lyhyestä ja paljon myös rivien välissä taiten sanovasta tekstistä.

Kuvia Maijalan kuvakirjasta löytyy Etana Editions -kustantamon sivuilta. 

Olen arvioinut Ruusun matkan Kuvittaja-lehteen 4/2018, joka ei ole vielä ilmestynyt. 

Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä, S&S 2018.

Sanattomat kuvakirjat ovat perinteistä kuvakirjaa demokraattisempia siinä mielessä, että lapsi itse saa olla aktiivinen tarinan sanoittaja. Jokainen tulkinta on aivan yhtä oikea.

Sanna Pelliccioni kertoo sodan jaloista Lähi-Idästä pakolaisina lähtevän perheen tarinan. Jokaisella aukeamalla on oma väriskaalansa, joka toimii vertauskuvana tunteille ja tapahtumille. 

Yksityiskohdat ovat tarkoin harkittuja. Pieni tyttö pakenee yhdessä vanhempien kanssa kotimaastaan kumiveneellä ja päätyy pakolaisleirille ja sieltä matka jatkuu lentokoneella maahan, missä on lunta ja uusia ystäviä. 

Kirjan takakansi ei lokeroi kirjaa tietylle kohde- tai ikäryhmälle, vaan korostaa viisaasti sanattoman kuvakirjan vallankumouksellisuutta. Kun kirjan tarinan voi sanoittaa mieleisekseen, vastaanottajasta tulee aktiivinen tarinan kertoja.  

Kuva ylittää kulttuurien rajat -arvioni on ilmestynyt Kuvittaja-lehdessä 1/2018. 

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja teot, Teos 2018. 

Nuortenromaaneja historian merkittävistä naisista ja miehistä on meillä takavuosina julkaistu paljonkin. Kuvakirjaformaatti on harvinaisempi ja siksi tervetullut. 

Minna Canthista piirtyy Leena Virtasen nostojen kautta aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kuvittaja Sanna Pelliccioni  ei pyri liian tarkkaan tunnistettavuuteen, vaan kiteyttää tyyliinsä juuri sitä lennokkuutta ja heittäytymistä, jota myös Canth edusti omana aikanaan.

Lyhyt kirjavinkki ilmestyy Onnimanni-lehden 3B-bonusnumerossa marraskuun puolen välin jälkeen. 

Kirja on mukana myös yläkoululaisten kirjavinkkinä Kirjasampo.fi/ Sivupiiri.fi -sivustoon kirjoittamassani koosteessa.  

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistetaan ylihuomenna keskiviikkona. 

Raadin puheenjohtajana on lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, FT, kirjallisuudentutkija Myry Voipio ja jäseninä libristi Leena Kero-Taiminen ja ohjaaja Rami Saarijärvi.

Lopullisen palkinnonsaajan asetetuista ehdokkaista valitsee toimittaja, tv-tuottaja Riku Rantala.