Minna Mikkanen: Naimalupa. Reuna 2022. 152 sivua. Kansikuva Jaana Rautio.
Vesinorot raidoittivat linja-auton pölyistä ikkunaa samalla, kun ohi vilistävä harmaa maisema muuttui yhä maalaismaisemmaksi. Fiilikseni oli jotain rangaistusvangin ja teuraaksi vietävän väliltä, ja säätila komppasi mielialaani. Vettä tuli taivaan täydeltä, vaikka lähtiessä oli vihmonut vain yksittäisiä pisaroita.
Joku oli raaputtanut turhaumansa kirkkoveneen jaloon muotoon kuljettajan sermiin. Tuijotin kuvaa apaattisena. Puolen tunnin kuluttua bussi kurvaisi leirikeskuksen pihaan, ja siitä alkaisi mun via Dolorosani.
Jarkko eli Jape on onnistunut karttamaan koko ikänsä leirejä ja suhtautuu siksi nuivasti myös rippikoululeiriin. Onneksi tyttöystävä Oona on sentään samalla leirillä.
Poika antaa silmänsä levätä tytön ”pyöreissä pakaroissa” – – Sen tissivako häämötti salaperäisenä tiukan t-paidan avarasta kaula-aukosta”.
Rippikoulun ja -leirin kuvaaminen ei ole hetkeen ollut pää- tai edes sivuaiheena yleiskustantajien nuortenkirjoissa.
Tätä taustaa vasten kuopiolaisen Minna Mikkasen ensimmäinen nuortenromaani Naimalupa ansaitsee huomiota.
Kirjan nimi on – jos mahdollista – samaan aikaan sekä raflaava että lakoninen.
Tosin rippileiri tarjoaa kirjassa vain otollisen miljöön nuorten etsikkovaiheelle.
Leirin hengellistä tai kasvatuksellista sisältöä suuremman huomion anastavat erilaiset seuraleikit ja rohkeimpien leiriläisten irtiotot tiukoista säännöistä ja rajoituksista.
Poikaporukassa vertaillaan myös aiempia kokemuksia tyttöjen kanssa. Kokeneimmankin pojan aikeet kariutuivat siihen, että hän ei osannut avata rintaliivin hakasia.
Vapaa-ajalla paljon lukeva Jape on pakannut mukaansa paljon kirjoja. Hän ajattelee voivansa näin välttyä kiusalliseksi kokemastaan leirielämästä.
Viikon leiri kuluu kuitenkin hujauksessa ja kirjat jäävät lukematta. Pojan sydän sykkii entistä kiivaammin leirin isoselle, vuotta vanhemmalle Jassulle.
Jape ei kuitenkaan lähde päätä pahkaa tunteidensa vietäväksi, vaan haraa ensin vastaan.
Dialogi ystävän, Tanen, kanssa kertoo paljon:
– Ai miks?
– no… no, en vaan.
– Ai siksi, kun se on musta?
Aukaisin suuni vastalauseeseen, mutta sanat eivät tulleetkaan ulos. Mä muodostin äänettömiä sananalkuja ja näytin varmasti kuivalle maalle tempaistulta ahvenelta. Mä pidin Sannusta. Ehkä mä olin jopa ihastunut siihen, mutta että me olisimme pari, mä en ollut edes vakavasti ajatellut sellaista. Miksi? Sitä Tane juuri kysyi, ja sillä samalla hetkellä mä tajusin, että juuri siksi, kuten Tane arvelikin. Koska Sannu oli musta.
Mutta enhän mä niin ajatellut. Eihän Sannu ollut ainoa mun tuntemani musta tai ulkomaalaistaustainen. Meidän koulussa oli monta, meidän luokallakin. Jos Tane seukkaisi Sannun tai jonkun muun tummaihoisen kanssa, ei se olisi musta mitenkään outoa. Mä vaan olin aina luullut, etten mä voisi, etten mä saisi.
Siinä samassa mä tajusin vain myötäilleeni muiden asenteita, yrittäneeni alitajuisesti täyttää muiden odotuksia. Niinku isän esimerkiksi.
Kotimaisissa nuortenkirjoissa on toki käsitelty rasisminvastaisuutta ja monikulttuurisuutta jo pitkään, yhtenä edelläkävijänä Marja-Leena Tiainen (mm. Pikkuskini, Tammi 2002 ja Kahden maailman tyttö, Tammi 2011).
Siihen nähden Naimaluvan asenteellisuus jopa hätkähdyttää.
Toisaalta Mikkanen osoittaa kuitenkin jokseenkin uskottavasti, että Japen empimisen takaa löytyy halu täyttää isänsä odotukset ja olla tuottamatta vanhemmilleen pettymyksiä.
Isän mielestä meillä oltiin ”normaaleja”, kuuluttiin enemmistöön, oli sitten kyse rodusta, seksuaalisuudesta tai poliittisesta näkemyksestä. Sen ahtaaseen mieleen ei mahtunut erilaisuutta.
Äiti uskoo miehensä kyllä pääsevän ensijärkytyksensä yli, kun Sannu tulee ensimmäistä kertaa hieman etuajassa näytille Japen kotiin eikä poika ole vielä ennättänyt ottaa asiaa puheeksi isänsä kanssa. Samoihin aikoihin isälle myös paljastuu, että hänen tyttärensä oletettu poikaystävä tykkääkin enemmän pojista.
Äiti painottaa hänelle olevan tärkeintä, että Japen tyttöystävä kunnioittaa poikaystäväänsä, aivan kuten äiti toivoo poikansa kohtelevan myös tyttöystäväänsä. Ei värillä ole väliä.
Jape keskustelee ristiriitaisista ajatuksistaan 90-vuotiaan isoukkinsa kanssa, joka kannustaa kuuntelemaan sydämen ääntä.
Japen ja isoukin suhteen kuvaus on pitkästä aikaa varsin luontevaa ja pakotonta: 1990-luvulla teini-ikäisen ja isovanhemman syvä keskinäinen luottamus oli yksi nuortenkirjoissa usein toistuvista aihelmista.
Asenteellisuudestaan huolimatta Mikkasen nuortenromaani onnistuu havainnollistamaan teini-ikäisen pojan monien ulkopuolisten paineiden kuormittamaa arkea.
Ensimmäinen rakastelukerta menee Sannun kanssa pieleen, mutta silti Jape suhtautuu luottavaisesti tulevaan:
Just nyt mä niin nautin mun elämästä. Mä olin aivan kun vapautunut jotakin pakottavasta paineesta ja takaraivossa takovasta deadlinesta. Sannun kanssa oli niin mahtavaa. Se ei odotanut multa mitään, mun ei tarvinnut suorittaa mitään. Se oli vaan ja antoi mun rakastaa sitä.
Jape uskaltaa myös kyseenalaistaa tunteidensa aitoutta:
Rakastaa. Mä säpsähdin. Rakastinko mä Sannua? Pitäisikö mun rakastaa? Mä olin luullut rakastavani myös Oonaa, mutta nyt myöhemmin mä tajusin, ette se sitä ollut, rakkautta. Vain ihastumista, palvontaa, mitä lie teinikiimaa. Se oli haipunut olemattomiin yhtä nopeasti ja kivuttomasti kuin oli syttynytkin.
Sivujuonteena tuodaan esille fittnessiä harrastavan Oonan loppuunpalaminen.
Kansikuva ei välttämättä vetoa poikalukijoihin.
Kirjasin on pientä ja riviväli tiuha, joten tottumattomammalle lukijalle voi olla haasteellista tarttua kirjaan, vaikka sen aihe voisi hyvinkin kiinnostaa.
Nuortenkirjoja, joissa ollaan rippileirillä:
Kirsti Kuronen: 4 x 100, Karisto 2013
Varpu Vilkuna: Ripa, Mäntykustannus 2010
Marvi Jalo: Taivaan valkeat hevoset, Tammi 2008
Tapani Bagge & Karo Hämäläinen: Juhannusblues, Tammi 2005
Eija Laitinen & Anne Leinonen: 4 biisin bändi, WSOY 2001
Päivi Romppainen: Vilma ja koiraripari, Tammi 2001
Tuula Kallioniemi: Lanka palaa, Otava 1999
Tuija Lehtinen: Mirkka ja riparikesä, Otava 1987
… ja kirjoja, joissa ollaan Prometheus-leirillä tai pohditaan sinne menemistä:
Mimmu Tihinen: Virkkunen ja sata sydäntä, Tammi 2010
Salla Simukka: Kipinä ja Virhemarginaali, WSOY 2006 ja 2007
2 kommenttia:
Kiitos näistä kaikista asiantuntevista kirjoituksistasi! Lasten- ja nuorten kirjastonhoitajalle tosi tärkeä tiedonlähde, kun miettii, mitä vinkkaisi eri ikäisille lapsille ja nuorille. Ihan siis säännöllisesti seuraan ja luen :-)
Kaunis kiitos, Jaana, palautteesta !
Lähetä kommentti