keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Pienetkin uutiset kohahduttavat, tietää Petunia
















Mimmu Tihinen: Pieni numero, 106 sivua, kuv. ja kansikuva Mari Ahokoivu Karisto 2019.  




Mimmu Tihistä voi hyvin perustein kutsua inhimilliseksi lasten- ja nuortenkirjailijaksi. 

Hänen kirjoissaan näkyy, kuuluu ja tuntuu arkisen elämän konstailematon eetos. 

Pieni numero on kokoaan isompi lastenromaani. 

Siinä keskiöön on nostettu monta – tosin ehkä jopa hieman liian monta – kiinnostavaa ajankohtaista teemaa.

Alakoulua käyvällä Petunialla on monikulttuurinen perhe. Äidin uusi mies Gabriel on kotoisin Yhdysvalloista. Petunian isä asuu kuitenkin lähistöllä ja tyttö tapaa häntä päivittäin. Isä on todellinen penninvenyttäjä – olosuhteiden pakosta. Työtön isä hyödyntää joskus tytärtään kahvilassa santsikuppien toivossa.

Petunialla ei ole koulussa juurikaan ystäviä. Hän saa kaikki vaatteensa kierrätettyinä ja valitettavasti vaaleanpunainen ei ole hänen lempivärinsä.

Petunia saa isältään  päiväkirjan ja innostuu tilittämään siihen arkisia sattumuksiaan. Näiltä osin Petunian rehellisen siekailematon, mutta lapsenomainen tyyli muistuttaa paljon Barbro Lindgrenin lastenromaanin Erittäin salaisia juttuja (Tammi 1972) päähenkilöä Ullaa. 

Kun mikään paikallislehti ei ole kiinnostunut lähiötalon taideillasta, niin Petunia päättää perustaa oman lehden, jotta voi kirjoittaa siihen itseään kiinnostavista asioista ja tapahtumista.  

Esikuvana Petunian Pieni numero -nimiselle lehdelle on tietysti Iso numero, kadulla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. 

Lehden toimittaminen on vastuullista ja pian tyttö huomaa, että kaikkia tahoja on vaikea miellyttää, jos haluaa kuitenkin tehdä lehteä eettisesti oikealla tavalla.

Tihinen on nimennyt luvut koukuttavasti ja välillä jopa poleemisesti, esim. 13:nnen luvun otsikkona on "Värin nimi on haukkumanimi niille, jotka ovat itse värittömiä".

Pienessä numerossa ei ole äkkikäänteistä juonta, kohellusta tai toinen toistaan eriskummallisten yksityiskohtien tykitystä. Arjen kuvaus on tuttua ja siksi niin turvallista ja samastuttavaa.

Vinkki opettajille: sanomalehtiviikolla Tihisen lastenromaania voi hyödyntää oheismateriaaina ja keskustelun herättäjänä monin eri tavoin! 

torstai 5. syyskuuta 2019

Syksyllä on lupa olla kaihomielinen

















Mirkka Eskonen: Syksyn salaisuus, 25 sivua, Esa Books 2018. 


Lastenkirjallisuutta ilmestyy yhä enemmän omakustanteina.  


Mirkka Eskonen on julkaissut vasta kaksi kuvakirjaa, mutta kumpikin niistä on kokonaistaideteos, joka jättää jäljen lukijaan ja katsojaan. 

Esikoisteos Annan seitsemän elämää, kuvitus Kaarina Helakisan satuun, oli osa Eskosen taiteen maisterin opinnäytetyötä Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmassa.


Mirkka Eskosen omintakeinen kuvitustyyli on saanut inspiraatiota vanhasta japanilaisesta puupiirrostekniikasta. Hän yhdistää sitä puuväreihin ja lopputulos on samanaikaisesti herkkä ja hauras ja raikas. 

Kuvittajana Eskonen ei päästä itseään helpolla: kuvakirjaa selailevalle lapselle haastava, työläs ja monivaiheinen kuvitustekniikka on yhdentekevä. Eskonen on silti valmis puurtamaan lopputuloksen eteen, jotta saavuttaa haluamansa visuaalisen latauksen!


Syksyn murretut värit ovat itseoikeutetusti pääosassa.
 Mirkka Eskosen kuvitusta kuvakirjaan Syksyn salaisuus
(Esa Books 2018). 

Suomen Kirjataiteen komitea nimesi Syksyn salaisuus -kuvakirjan kauneimpien lastenkirjojen joukkoon näillä perusteluilla: 

Sydämeenkäyvän suloinen kuvakirja, jonka sekatekniikalla toteutetut kuvitukset ja käsinkirjoitetut tekstit muodostavat ehyen kokonaisuuden ja lempein sävyin väreilevän tarinan. Pinnoittamaton lämpimän valkoinen paperi toistaa kuvitusten värimaailman hyvin, ja kluuttiselkä viimeistelee ulkoasun.

Syksyn salaisuus ammentaa luonnon ja vuodenaikojen ja metsän salaisen väen maailmasta samaan tapaan ruotsalaisen klassikkokuvittajan Elsa Beskowin kanssa: kasviaiheet ovat keskiössä, vuodenajat esitetään inhimillisinä olentoina, mittasuhteilla leikitellään ja luodaan näin sadun tuntua.


 Syystuulet puhuroivat. Kuvituksessa on päättäväistä liikettä.
Mirkka Eskosen kuvitusta kuvakirjaan
 Syksyn salaisuus 
(Esa Books 2018). 

Kuvakirjassa virittäydytään syksyyn metsätonttu Helkan kanssa. 

Helka valmistautuu Herra Hopean tuloon koristelemalla metsää. Tosin se suhtautuu Herra Hopean tuloon hieman ristiriitaisesti, sillä vuodenaikojen vaihtuminen merkitsee myös pitkäaikaista eroa hyvistä ystävistä, muurahaisesta ja etanasta.  

Helka yrittää ensin huijata Hopeaa jatkamaan matkaansa, mutta ymmärtää pian, että luonnon lainalaisuuksia on turha uhmata. 

Kuvituksen väriskaala vaihtelee harmaan ja ruskean sävyistä tehokkaisiin huomiovärehin – turkoosiin, violettiin  ja vaaleanpunaiseen.  

Tarinasta  voi löytää niin halutessaan myös tunnetaitoihin liittyvän opetuksen: vaikka muutokset jännittävät, ne voivat tuoda mukanaan myös jotakin uutta ja hyvää. 

Tekstiä on vähän ja se on kirjoitettu kaunokirjoituksella.  Tyyli sopii graafisesti viimeisteltyyn kokonaisuuteen, mutta nykylapsen itse luettavaksi se alkaa olla jo haastava. 











maanantai 2. syyskuuta 2019

Isän etsintä vie absurdille aikamatkalle











Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä, 260 sivua, Myllylahti 2019. Kansikuva Karin Niemi.




Aikamatkustus on tullut rytinällä kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. 

Tämän vuoden tarjonnassa Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli- ja Sanna Iston Sirpale-romaanien (WSOY 2019) lisäksi aikamatkustus on keskeisessä osassa myös esikoiskirjailija Mikko Koirasen (s. 1987) nuortenromaanissa Nauhoitettava ennen käyttöä.

Koirasen esikoisromaanin lähtöasetelma on tuttuakin tutumpi: nuori poika, Miro, yläkoulun viimeisellä luokalla, kipuilee elämänsä kanssa. 
Poika on kärttänyt äidiltään pitkään tietoa isästään. Äiti on vältellyt aihetta ja kieltänyt omaa äitiäänkin kertomasta mitään Mirolle. 
Mutta olihan minulla oikea isä jossain, koska lapsen tekemiseen tarvitaan aina kaksi ihmistä. En vain tiennyt, milloin ja miksi isä oli pudonnut äidin kelkasta. Koko lapsuuteni olin ollut ilman: isäpuolia ei ollut ollut, kuten ei myöskään äidillä edes pientä sutinaa kenenkään kanssa. Siihen asti ei ainakaan ollut ikinä päästy, että minulle olisi joku esitelty. 
Perheyhteyden teemat nousevat  keskiöön. Romaanin alusta löytyy ravisteleva ja koskettava kohtaus, jossa Miro kokee huonommuudentunnetta suhteessa muihin kavereihinsa, koska ei osaa itse korjata polkupyöräänsä. Hän on yrittänyt kuivaharjoitella koitokseen katsomalla youtubesta pyöränkorjausvideoita. 
Miro kadehtii kavereitaan, koska ”sen, mitä koulu ei opeta, opettavat isät”. 
Sattumalta Miro kohtaa digitointifirmaa pyörittävän Heikin, joka ehdottaa, että Miro lähtee itse menneisyyteen ottamaan asioista selvää. Vanhan VHS-videonauhurin kaukosäätimen ja nauhan kautta Miro siirtyy vuoteen 2002.

Miro saa aikamatkoillaan selville hämmentäviä asioita menneisyydestään. Hän joutuu miettimään, onko vallitsevien olojen kyseenalaistaminen edes mielekästä, kun kaikki on periaatteessa ”hyvin”.  
Koirasen romaanin juoniaihio on omintakeinen ja absurdi. Lukijan mielenkiinto pysyy yllä melko hyvin, joskin pieni tiivistäminen ja ytimekkäämpi ilmaisu olisivat jäntevöittäneet romaania.

Ajankuvan detaljit osoittavat, kuinka paljon nuoruuden kokemus- ja elämysmaailmat ovat muuttuneet vajaassa 20 vuodessa.
Koiranen työskentelee kolmiulotteisten havaintomallinnekuvien suunnittelijana ja asuu Limingassa.  Romaani sijoittuu hänen vanhaan kotikaupunkiinsa Ouluun,  Tiuran kaupunginosaan. Dialogi käydään myös Oulun murteella. 
Myllylahden sivuilta löytyvässä kirjailijahaastattelussa hän kertoo huolestuneensa poikien vähentyneestä lukemisesta siinä määrin, että halusi omalla panoksellaan osallistua lukutalkoisiin:

Toiset tarinat inspiroivat parhaiten; sellaiset, jotka kunnolla kääntävät sisuskalut ja maailmankuvan ympäri. Niistä tulee fiilis, että samperi, minäkin haluan vaikuttaa porukkaan noin! Pyrin myös sisällyttämään tarinoihini mahdollisimman herkullisen, niin sanotun high concept -koukun, jonka oivaltaminen ei katso aikaa, paikkaa tai lähdettä. 



Lisää kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joissa aikamatkustus tärkeässä osassa:

Heikki Lehikoinen: Tufunus avaruudessa, Teos 2019

Magdalena Hai: Kolmas sisar, Otava 2018

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras, WSOY 2018

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Uppalan kartanon aarre, Haamu 2017

Paula Noronen: Supermarsu palaa tulevaisuuteen; Supermarsu ja jääräpää Janne, Tammi 2014 ja 2015

Satu Mattila-Laine: Parantola, Karisto 2015

Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias, Karsto 2013

Kari Vaijärvi: Rautakellojen arvoitus, Mäkelä 2012

Maijaliisa Dieckmann: Sigismund Virtanen Troijan sodassa; Sigismund Virtanen Odysseyksen matkassa, Mäkelä 2012 ja 2013

Taavi Vartia: Viikinkipoika Kaspar II: sininen viikinki ja kuninkaan sotaratsu, Helsinki-kirjat 2011

Laila Kohonen: Kumisevan kiven arvoitus, Tammi 2011

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit, Karisto 2010

Elisabet Aho: Aadan aikaikkuna, Otava 2009

Marja Luukkonen: Kivinen kello, Tammi 2007

Sari Peltoniemi: Suomu; Hämärän renki, Tammi 2007 ja 2009 

Ritva Toivola: Arvaamaton aikamatka, Tammi 2005

Taina Haahti: Ron Tulinen, WSOY 2005

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Otava 2004

Hannu Hirvonen: Kynnet ja päivät, Tammi 2003