Älä luota kehenkään

Salla Simukka: Valkea kuin lumi. Kansikuva Laura Lyytinen/ Shutterstock. 237 sivua.  Tammi 2013.

Salla Simukka on lyönyt monet suomalaisen kirjallisuuden vientiponnistelujen mahdollisuuksia epäilevät ällikällä ja rynnistänyt viime keväänä kertarytinällä kansainvälisille käännösmarkkinoille. 

Kyse on kirjoittajan ammattitaidon lisäksi myös hyvin suunnitellusta brändistä, jossa markkinointi, agentuuri ja graafikot ovat paiskineet tahollaan töitä ja osuneet erinomaiseen markkinarakoon. 

Klassiset sadut yhdistettynä kovaksikeitettyyn dekkariin ja identiteetin etsintään on saanut aikaan kustannussopimuksen jo 33 maassa, muiden muassa   Venäjällä, Portugalissa ja arabimaissa, joissa ei liiemmin ole aiemmin suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaistu.

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa julkaistaan monissa maissa ensi keväänä tai kesänä. Alkuteosten nopea julkaisutahti toteutuu myös käännöksien osalta, sillä nyt ilmestynyt toinen osa ilmestyy sekin vielä ensi vuoden aikana useissa maissa.  

Pelon teemat ovat esillä monissa kotimaisissa nuortenkirjoissa tänä syksynä. Lumikin varaukselliseen käytökseen on syynsä. Jo ensimmäisessä osassa viitattiin ahdistaviin muistoihin koulukiusaamisesta, joka on traumatisoinut tytön siinä määrin, että hän ei enää osaa itkeä.

Vuosikausien kouluväkivalta oli jättänyt kosketuksen pelon, jopa inhon. Hän ei sietänyt vieraita ihmisiä henkilökohtaisella reviirillään. Ei oikein tuttujakaan. Hän halusi voida itse päättää, milloin joku kosketti häntä ja miten. Hän tunsi erittäin harvoin minkäänlaista halua itse koskettaa jotakuta muuta. Lumikki oli joskus ajatellut, ettei hän voisi ehkä koskaan edes seurustella tai rakastaa, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatukselta päästää joku fyysisesti niin lähelle, että tätä voisi vaikkapa suudella.

Simukka murtaa jälleen yhden arkaluontoiseksi aiemmin mielletyn aiheen suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa transsukupuolisen sivuhenkilön kautta. Tuija Lehtinen  Poika nimeltä Iines -romaanissa (Otava 2000) esiintyi aikuinen transsukupuolinen miessivuhenkilö. 

Lumikin kokema  intiimi, katkolle vastapuolen toivomuksesta ajautunut suhde kuvataan hyvin latautuneesti. Seksuaalisuuden aiempaa pidäkkeettömämpi kuvaus on selvästi vakiintunut näihin varttuneemmille nuorille suunnattuihin, eri lajityyppejä kekseliäästi yhdistäviin romaaneihin (vrt. Elina Rouhiaisen ja Annukka Salaman pararomanttiset nuortenromaanit). 

Lumikki karistaa tässä toisessa osassa Tampereen pölyt ja raskaat ajatukset mielestään ja lomailee Prahassa halvassa hostellissa. Pian hän saa huomata olevansa taas ajojahdin ja epämääräisten tapahtumien polttopisteessä.

Lumikki-sadun hokeman osa ja romaanin nimi toistuu pariin otteeseen upotettuna kerronnassa, esim. kun uskonlahkon johtaja selittää Lumikille liikkeen ohjenuoria:

– –  Me uskomme, että ihmisen mieli pystyy parhaiten ottamaan vastaan pyhän, kun se on puhdas ja valkea kuin lumi.

[ Tässä kohdin sopii muistaa, että Markku Karpion nuortenromaanissa Tie auki taivasta myöten (Otava 2001) aiheena oli niin ikään uskonlahkon fanaattinen toiminta ja nuoren aikuistuvan tytön kamppailu irti sen vaikutusvallasta. ]

Lumikin perheen mysteeriin ei anneta juurikaan langanpäitä. Miksi korostetaan, että perhe on suomenruotsalainen? Onko vanhemmilla luurankoja kaapissa, vai onko kyse vain Lumikin vainoharhoista? Kenties kolmas osa antaa näihinkin kysymyksiin vastauksen.

Lumikki oli monesti miettinyt sitä, että heidän perheensä esitti oikeastaan perheen rooleja. Äiti näytteli äitiä, isä isää ja Lumikki heidän tytärtään. He toimivat kaikki kuin olisivat liikkuneet kulisseissa, kuin heitä olisi kuvattu jatkuvasti. Hän oli pitkään luullut, että sellaista oli kaikissa perheissä, mutta jossain vaiheessa, alle kymmenvuotiaana, hän oli alkanut tarkkailla muita perheitä – – .

Valkea kuin lumi on vetävästi kirjoitettu dekkari, jonka henkilökuvaus ja juonenkäänteet kietovat aikuisenkin pauloihinsa.