tiistai 13. elokuuta 2013

Enemmän tai vähemmän hukassa olevaa väkeä


















Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa. 111 sivua. Kansikuva Ninka Reittu. Otava 2013.








Näihin aikoihin, syksyn alkaessa, ovat aistit erityisen avoimina ja haluaisi mieluusti lukea jotain tajuntaa oikeasti räjäyttävää, tyyten erilaista ja lupauksia herättävää.

Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa on sellainen teos. Pienine rosoineenkin se antaa lupauksen siitä, että Suomessa vielä uskalletaan julkaista valtavirrasta poikkeavaa ja ihan oikeasti ravistelevaa lastenkirjallisuutta.

Aiemmin aikuistenkirjailijana tunnettu Onkeli on nyt upottanut itsensä kainaloitaan myöten lastenkirjojen pariin. Alkuvuodesta ilmestyi Selityspakki ja kesällä tämä lastenromaani.

Selityspakki on saavuttanut suurta ihastusta rouva Huun lastentarhaopettajaystävissä. Kirjaa on luettu myös ääneen aviomiehille ja siitä on riittänyt riemua aikuisten illanistujaisiinkin.

Näiden kahden teoksen teemojen, tietoisen paatoksen  ja tyylin samankaltaisuus saa rouva Huun ounailemaan, että alun perin kyse olisi ollut yhdestä teoksesta, josta on Selityspakkiin koottu nykylapsen  ja -nuoren elämäntietoutta koskeva faktaosuus. Pieniä tietoiskuja elämän ilmiöistä mahtuu toki tähän uuteenkin lastenromaaniin, mutta ei haitaksi asti.

Arto on hieman päälle 10-vuotias poika, joka on menettänyt muistinsa. Oiva Paloheimon orpotyttö Tirlittanin tavoin hän lähtee etsimään itseään ja tapaa matkallaan erilaisia ihmisiä, joista jokainen vaikuttaa Artoon, mutta yhtälaisesti Arton olemus tekee vaikutuksen heihin.  

Lähes vuosi sitten kirjoitin Helsingin Sanomissa uutisanalyysin otsikolla ”Köyhyys ja työ syrjäytyvät, kun kirjoitetaan lapsille ja nuorille”.  Artikkelissa peräänkuulutin lasten- ja nuortenkirjoihin suomalaisen nyky-yhteiskunnan tasapuolista kuvaamista.

Kreetta Onkelia voisi kutsua näiden kahden lastenkirjan perusteella suomalaisen lastenkirjallisuuden uudeksi kurjuuden kuvaajaksi: hän poimii tekstiinsä luontevasti kerjäläiset, spurgut, mielenterveysongelmaiset, päihderiippuvaiset, työttömät aikuiset sekä syrjäytymisuhan alla olevat lapset ja nuoret:

Jokaisessa kaupungissa on paikkoja, jonne kerääntyy hieman hukassa olevaa väkeä. He eivät ole sillä tavalla hukassa kuten Arto, että olisivat menettäneet muistinsa. He ovat hukassa sillä tavalla, että he eivät tiedä mikä on oikein, mikä on väärin. He ovat meluisia, riidanhaluisia, toivonsa menettäneitä ihmisiä. He hakeutuvat toistensa seuraan, koska vain silloin he eivät koe olevansa epänormaaleja. Kaltaistensa joukossa ei tarvitse ajatella, että toisinkin voisi elää.

--- Tähän asti Arto oli katsellut ylöspäin. Nyt hän kohdisti katseensa omalle tasolleen. Hän ei nähnyt Lasipalatsin aukiolla lapsia. Ainoa matalalla oleva ihminen, jonka hän näki, oli kerjäläisnainen. Naisen katse oli laskettu maahan. Naisen olemus huokui rauhaa. Se oli aika jännää, sillä hänen kätensä ja kasvonsa olivat likaiset, kynnet halkeilleet, ja hänen vaatteensa näyttivät vanhanaikaisilta, vääriltä. Vai mitä sanot, sopiiko lämpimään kesäpäivään toppatakki ja jalkoihin huopatossut, joita enää näkee vain joulupukilla? Naisen ohitse harppoi ja kopisi jalkoja, joissa oli muotilenkkareita, nahkanilkkureita ja korkokenkiä, joiden korot näyttivät pitkiltä rautanauloilta. Nainen ei kuitenkaan  vaikuttanut hätääntyneeltä, vaikka hänen asiansa olivat varmasti huonoimmin koko kaupungissa.

Kreetta Onkelia voisi myös kutsua yhtä pätevin perustein nykypäivän Topeliukseksi. Hän ei kaihda kirjoittaa lapsille tarvittaessa myös pönäkän opettavaisesti, mutta silti nykylapsen ymmärryskykyä ja omaa oivallusta kunnioittaen:

Tämä mikä näin Artoa ohjeisti, oli hänen omatuntonsa, ja Arto kuuli omatunnon äänen hyvin vahvana. Omatunto kertoo, mikä on oikein ja mikä väärin. Sillä ei ole tekemistä rohkeuden kanssa. Sankariksi kukaan ei synny. Sankaruus kasvaa tilanteista, joihin voi elämässä joutua. Sankaruus on sitä, että ei luovuta, ja vaikka kokisi menetyksiä, ei anna periksi. Moni lapsi on sankari vaikka sitä ei heti huomaa. Joku voi olla sankari sillä tavalla, että tekee läksyt ja herää joka aamu kouluun, vaikka kotona olisi ongelmia. Se on jokapäiväistä sankaruutta. 
Oikeat sankarit eivät korosta onnistumisiaan. Päinvastoin. Sellaiset lapset, jotka leuhkivat tekemisillään, ovat hiukan epäilyttäviä. He taitavat olla sankareita vain omissa haaveissaan.

Onkeli kuvaa nasevasti lapsuuden ja aikuisuuden rajatilaa, esimurrosikäistä, noin 11–13-vuotiasta, jota moni asia hämmentää. Tätä ikäluokkaa nuorisotutkijat pitävät väliinputoajana monessakin mielessä. Heille ei ole riittävästi mielekästä harrastustoimintaa ja heidät koetaan hankalana joukkona niin kotona kuin koulussakin. Onkelin lastenromaanin päähenkilöt, Arto, Kimmo, Karva ja Korsto, ovat ”kukin omalla tavallaan eksyksissä, tienhaaroissa, erehtymässä ja oppimassa” ja ”kukaan näistä pojista ei vielä tuntenut itseään”.

Arto on kuitenkin ikätovereihinsa verrattuna kunnon poika. Muistinmenetyksestä huolimatta hän tiedostaa erilaisuutensa:

Hän ei ollut nössö, hän ei ollut kovis. Arto oli oma itsensä, ja se oli pojista valtavan kiinnostavaa. He eivät olleet ennen kohdanneet poikaa, jota ei voinut asettaa mihinkään muottiin.

Onkelin lastenromaanissa on kosolti anarkiaa: pojat syövät seisovasta pöydästä ilman maksua ja  matkustavat pummilla metrossa. Sivuhenkilöt vihjaavat henkilöpaperien väärentämisestä ja tähtäävät aikuista kuula-aseella.

Kuten monissa viime aikojen kotimaisissa lastenromaaneissa, tässäkin  lapset toimertuvat jälleen uskomattomiin urotekoihin, häpeävät vanhempiaan, heidän keskenkasvuisuuttaan tai periksi antavaista luonnetta.

Onkelin romaania on vaikea asettaa mihinkään muottiin. Todellisuudelta silmänsä tietoisesti sulkeva aikuinen voi pitää sitä dystopiana, tulevaisuuden uhkakuvana. Lapsi saattaa lukea sen äkkikäänteisenä seikkailuna, josta ei puutu absurdejakaan piirteitä.   

Valitettavan pieni kirjasinkoko karkottanee kirjan parista monia potentiaalisia, hyvinkin eri-ikäisiä lukijoita.  Kuvitus olisi voinut keventää tunnelmaa paikka-paikoin, vaikka toisaalta Ninka Reitun kansikuva jättääkin mukavasti lukijalle tilaa luoda omat mielikuvat kirjan sankareista.

Kimon palatessa kesäloman vietosta maalta kaikki osaset loksahtelevat hiukan mekaanisen tuntuisesti paikoilleen ja Arton muistikin palaa ilman suurta draamaa. Silti Poika joka menetti muistinsa on vahva ja pitkäksi aikaa mieleen väijymään jäävä teos.


2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kiitokset Poika joka menetti muistinsa -kirjan arviosta. Täytyypä heti tutustua teokseen!

Kiinnostuksella olen seurannut myös Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden esittelyjä. Tuleehan niitä lisää?

Hyvää syksyn alkua!
Katarina Blomqvist

Rouva Huu kirjoitti...


Hei Katarina,

Lisää tulee, kunhan ennätän taas ehdokaskirjoihin paremmin paneutua.