Maailmassa on aina joku, joka kuulee sinut ja ajattelee sinua

Anja Portin: Radio Popov, kuv. Miila Westin, 289 sivua, S&S 2020. Kansikuva Miila Westin. 

Hannele Lampela: Talventaian tarinoita: Lumikuningattaren lumous, 256 sivua, Otava 2020. Kansikuva Johanna Junkala. 

– – Jokainen joskus on ollut lapsi,

se helposti unohtuu jos edessä on snapsi.

Mutta paljon ei siihen tarvittaisi,

että lapsia useammin naurattaisi. – – 

 

Katkelma joululaulusta Anja Portinin lastenromaanissa Radio Popov

Syksyn kotimaisista lasten- ja nuortenromaaneista löytyy kiinnostavia variaatioita hylätyistä, vanhempiensa eri tavoin kaltoin kohtelemista lapsista. 

 

Lastenkirjallisuus peilaa aina aikaansa, ja useammasta uutuudesta löytyvät painotukset voi tulkita myös avoimeksi kannanotoksi. 

Niiden terävin kärki ei niinkään osu suomalaisen lastensuojelun tilaan. 

Kipeämmin ne sohaisevat – jopa hieman ohjelmallisessa hengessä – turbovaihteella eläviä uraohjusvanhempia. 

 

Lapsilukijan ajatuksia kirjojen äärellä en edes yritä lähteä arvailemaan.

 

Tämänhetkinen poikkeusaika saattaa hyvinkin synnyttää tarvetta lastenkirjoille, joissa on ankeista oloista huolimatta pärjääviä ja kaikkivoipaisia lapsisankareita. 

 

Ilmiö ei toki ole sinällään uusi: Anja Portinin Radio Popovin Alfred ja Hannele Lampelan Talventaian tarinoiden Greta asettuvat jatkumoon lasten- ja nuortenkirjaklassikoiden kaltoin kohdeltujen orpolasten kanssa; muistetaan vaikka Charles Dickensin David Copperfield, Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu ja Roald Dahlin Matilda. 

 

On kiinnostavaa tarkastella, millaisin keinoin kirjailijat ankeista lähtöasetelmista huolimatta onnistuvat luomaan lukijalle toivoa antavan tai terapeuttisesti vahvistavan lukuelämyksen. 

 

Yhtenä selviytymisstrategiana näissä  kahdessa uutuusromaanissa tarjotaan nimittäin pakoa lohduttomasta arjesta kirjojen ja tarinankerronnan maailmaan.  

 

Anja Portinin Radio Popovin keskushenkilön, yhdeksänvuotiaan Alfredin, isä käy kotona lähinnä kääntymässä pitkien ulkomaanreissujen välissä ja viis veisaa siitä, kuinka poika pärjää yksinään. 

 

Poika syö pahimpaan nälkäänsä kaapin perukoilta löytämiään maustekurkkuja ja korppuja. 

 

Kun uni ei tule, Aflred päättää kokeilla nukkua eteisen lattialla.
Miila Westinin kuvitusta Anja Portinin lastenromaaniin
Radio Popov (S&S 2020).

Eräänä päivänä Alfredin kodin postiluukusta putoaa sanomalehden välistä omenoita. 

 

Se on Amanda Lehtimajan tapa ottaa yhteyttä hylättyihin lapsiin. 

 

Alfred saa kuulla olevansa keskivakava tapaus. Hän kuuluu täysin unohdettuihin, mutta onneksi vielä toimintakykyisiin lapsiin. 

Paljon Alfredia huonommassa tilanteessa ovat sellaiset lapset, joille kukaan ei ole opettanut, kuinka voileipä voidellaan tai solmitaan kengännauhat, joita kukaan ei ole jaksanut viedä ulos ja rohkaissut kiipeilemään puissa tai kallioilla tai joita kukaan ei ole aikoihin muistanut ottaa illalla syliin ja sulkea televisiota, jos sieltä tulee lasten silmille sopimatonta katsottavaa. 

 

Amandalla on tapana käydä kuuntelemassa lasten
kotiovien takana lasten vointia. Miila Westinin kuvitusta
Anja Portinin lastenromaaniin Radio Popov (S&S 2020).
 

Amanda on herkkäkorvainen; hän tunnistaa unohdettujen lasten läsnäolon ja hänen korvansa alkavat värähdellä aina, kun joku lapsi huokailee lähistöllä. 

 

Alfred ei niele purematta Amandan erityisominaisuutta: 

"Oliko lasten muka osattava huokailla oikealla tavalla ja oikeassa paikassa, oikeanlaisissa rakenteissa, jotta heidät huomattaisiin”, miettii Alfred itsekseen. 

 

Alfred on kuitenkin tyytyväinen, että Amanda on hänet nähnyt ja löytänyt ja kiskonut takaisin passiivista aktiiviin.  

Pojan voimaantuminen alkaa oivalluksesta, että maailmassa on edes yksi ihminen, joka aidosti kuulee häntä. Alfred tutustuu myös Iirikseen, joka ostaa itselleen kirjoja vanhempiensa juomien pullojen palautusrahoilla. 

Amandan havaintojen mukaan lapset, jotka joutuvat olemaan paljon yksinään kotona,  oppivat puhumaan hiljaa mielessään, tavallaan kertomaan itselleen tarinoita. 

 

Alfred löytää Amandan vintiltä vanhan radiolähettimen, ja perustaa kaikille hylätyille lapsille oman radiokanavan, jossa nämä tulevat oikeasti kuulluiksi.

Kirja tekee jo nimellään kunniaa venäläiselle fyysikolle, Aleksandr Stepanovitš Popoville (1859–1906), joka oli radion varhaisia kehittäjiä. 

Anja Portinin Radio Popovin kekseliääseen tarinamaailmaan on helppo solahtaa. 

Se ei tarjoa sadun kimallusta tai hokkus-pokkus-ratkaisuja, mutta onnistuu silti kääntämään ankean lähtötilanteen parhain päin ja valamaan toiveikkuutta myös lukijaan.  

  

 

Vintiltä löytynyt vanha radiolähetin on Alfredille parasta terapiaa.
Miila Westinin kuvitusta Anja Portinin lastenromaaniin 
Radio Popov (S&S 2020).

Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista tunnetun Hannele Lampelan uuden sarjan avaus, Talventaian tarinoita: Lumikuningattaren lumous, ammentaa klassisten Grimmin satujen maailmasta ja erityisesti H. C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta.

 

Gretan ja Kain perhe muuttaa joka vuosi. 

”Ilmeisesti missään niissä kymmenistä taloista, joissa he olivat jo asuneet, ei voinut elää onnellista elämää”. 

 

Pian lukijalle paljastuu, että perheen isä on väkivaltainen, mutta äiti on voimaton muuttamaan tilannetta. 

 

12-vuotias Greta pääsee vaatekaapin kautta turvaan Talventaikaan, fantasiamaailmaan, missä ”yksikään yö ei ole pelottava”. 

Gretan tehtävänä on pelastaa kadonnut pikkuveljensä Kai julman Lumikuningattaren tunteet kylmettävästä lumouksesta. 

 

Greta pääsee mukaan Tarinankertojain Kiltaan, kolme viikon mittaiseen koulutusohjelmaan, jonka lopuksi he pääsevät testaamaan oman tarinankerrontataitonsa kautta voimiaan ja kykyjään.

 

Opettaja Grimaldi toteaa Gretalle, että kautta aikain lapset ovat sietäneet jos jonkinmoista kamaluutta aikuisilta, ja se tarina toistuu aina vain toistumistaan. Tämä johtuu siitä, että 

 

– – aikuiset eivät hallitse omia tarinoitaan. Kun he kasvavat aikuisiksi, he siirtävät oman surunsa ja vihansa eteenpäin uusille lapsille, ja sitten nämä lapset tekevät niin jälleen omille lapsilleen. – – 

 

– – Vain auttamalla heitä, joita on satutettu, voi katkaista satuttamisen kierteen. Usein ne, jotka tekevät pahoja asioita ovat niitä, joita on satutettu eniten. – – 

 

Grimaldi korostaa Gretalle, että tyttö ei ole vastuussa isänsä sanoista ja teoista, eikä hänen tarvitse sietää isänsä käytöstä. On rajat sille, mitä omalta vanhemmaltaan pitää sietää.

 

Gretan tehtävänä onkin yhdessä Talventaian väen kanssa pysäyttää tämä kierre ja irtisanoutua näin myöd omien vanhempiensa tarinan voimakkaasta vaikutuksesta ja luoda oma tarinansa. Vasta sitten hän pystyy auttamaan veljeään. 

Varsin iso haaste pienelle tytölle! 

 

Hannele Lampelan saturomaanissa on aimo annos J. K. Rowlingin Harry Potter -fantasiaa: Tarinankertojien Kiltaan valitut lapset joutuvat kilvoittelelemaan monien haastavien tehtävien kanssa. Punaisena lankana kulkeva lasten henkisen ja fyysisen laiminlyönnin teema taittaa kuitenkin aika-ajoin terän sadun lumouksesta. 

 

Radio Popov lienee itsellinen lastenromaani. Sitä vastoin Lampelan Talventaian tarinoille on luvassa jatkoa. Lampelan avaus on lupaava, ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka vanhaa satuperintöä hyödynnetään tulevissa osissa.

 

Kumpikaan romaaneista ei päästä ääneen lukevaa aikuista tai itsenäisesti lukevaa lasta helpolla, ja niinpä niitä tekee mieli suositella lapsen ja aikuisen yhteisiin lukuhetkiin, joiden jälkeen varataan riittävästi aikaa keskustelulle. 

 

Parempi ääneen lukemisen rytmi ja poljento löytyy Radio Popovista. 

 

 

Lisää syksyn 2020 lasten- ja nuortenromaaneja tylyistä vanhemmista:

 

Vuokko Hurme: Värikkäät: Tiukun salaisuus, kuv. Reetta Niemensivu, 199 sivua, S&S 2020.

Tiukun vanhemmat suojelevat lapsiaan omasta mielestään rakastavassa ja hyvää tarkoittavassa hengessä, mutta lapset kärsivät liikkumisen ja sosiaalisten suhteiden rajoittamisesta. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo, kuv. Teemu Juhani, 184 sivua, Otava 2020. 

Lapsia vihaava neiti Kymene saa ovensa taakse kolme lasta, jotka avaavat hänen traumaattiset muistonsa. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

 

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla, Otava 2020.

Toisen päähenkilön, Leon, vanhemmat ovat käytännössä hylänneet poikansa ja hän on asunut jo useammassa sijaisperheessä. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

 

Vilu Varento: Be Cool, Karisto 2020.

Päähenkilön Tassun äidit ovat antaneet isosiskon energiajuomatehtaan tieteellisiin tutkimuksiin, jotka ovat kestäneet jo lähes kaksi vuotta. Muille he uskottelevat, että tyttö on opiskelemassa ulkomailla. 

Arvio Onnimannissa 3/2020.

 

Salla Simukka: Lukitut, Tammi 2020

Viiden päähenkilön vanhemmat ovat antaneet luvan teettää alaikäisillä lapsillaan ihmiskoe, jossa nuoret vangitaan syytettyinä tulevaisuuden rikoksista.  

 

 

Hurja viikinkiseikkailu, parhaimmillaan ääneen luettuna

Hannele Huovi: Viikinkipoika Turn Hurjapää, kuvittanut Paula Mela, 125 sivua, Tammi 2020.

 

 

Turn Hurjapään kotimaa oli kuin liikaa paistettu kakku. Maa halkeili ja liikkui ja kaikki tiesivät, että syvällä maa saattoi olla vielä kuumaa ja sulaa. Maata ei saanut kiusata tai ärsyttää, ettei se harmistuisi ja purskauttaisi jostain vuoresta tulta ja tulista velliä asukkaidensa päälle.

 

Parhaissa tarinoissa on aina totuuden siemen.

 

Hannele Huovin seikkailusatu Turn Hurjapää on saanut kimmokkeensa suvun voimamiehestä, joka nosti hevoset, kärryt ja matkustajat ojasta. 

Huovi on halunnut kirjallaan myös kunnioittaa veljensä tarinankerrontataitoja ja tehdä samalla kunniaa Islannin mytologialle ja maan karulle luonnolle.

 

Parhaimmillaan Turn Hurjapää on aikuisen ääneen lukemana. Huovi kirjoittaa vivahteikasta, elävää kieltä, jossa on ääneen lukemiselle poikkeuksellisen hyvä poljento.

Turnin spontaanius hämmentää aika ajoin
myös hänen vanhempiaan. Paula Melan kuvitusta
Hannele Huovin lastenkirjaan
Viikinkipoika Turn Hurjapää (Tammi 2020). 

 

Turn syntyy hurjan viikinkikuninkaan Sigmund Sisupussin ja runoilevan kuningattaren Ingrid Perhosen esikoiseksi. 

Jo vauvana Turn hämmästyttää kaikki nopean kasvuvauhtinsa, määrätietoisen luonteensa ja voimiensa takia. Vauvan röyhtäys hämmästyttää kaikki, sillä siitä syntyy ”ennennäkemättömän kumea ja täyteläinen ääni”.

 

Snorri Kivenkilkuttaja tekee Turnille oman riimukiven, johon kaiverretaan pojan hämmästyttävät taidot myös tulevien polvien tietoon. Näin pienen pojan tulevaisuus näyttäytyy siis valmiiksi kiveen hakatulta!

 

Omapäinen Turn lähteekin jo varhain omille teilleen ja tutkimusmatkoille, jotka ulottuvat aina jättiläisten maille Jotunheimiin asti. 

 

Turn ei epäröi lähteä pelottelemaan edes pahamaineista berserkkisoturia joka on häätänyt jättiläiset. Hän ottaa mukaan kissansa, koska sillä oli ”kykyä, tilannetajua ja taiteellista silmää”. 

 

Berserkkisoturi on näin hurja ilmestys! 
Paula Melan kuvitusta Hannele Huovin lastenkirjaan 
Viikinkipoika Turn Hurjapää (Tammi 2020). 

Uhkarohkealle matkalleen hän saa kansansatujen tapaan apureikseen vielä ilveksen ja kotkan. 

Omintakeisten ”rauhanneuvotteluiden” tuloksena hurja berserkki ymmärtää, että ”yhteiset asiat kannatti yhdessä hoitaakin ja päätti opetella neuvottelemaan”.

 

Toiselta retkeltään Turn tuo äidilleen peuran, joka syö mielelllään runoja.

 

Kuvakerronnan lakien mukaisesti
sankari on palaamassa takaisin kotiin,
eli suunta on oikealta vasemmalle. Paula Melan
kuvitusta Hannele Huovin lastenkirjaan 
Viikinkipoika Turn Hurjapää (Tammi 2020). 
 

Turnin kestävyyttä koetellaan myös ensimmäisellä pitkällä laivamatkalla, kun viikingit lähtevät myymään turkiksia ja meripihkaa. 

Koti-ikäväkin yllättää, ja Turn huomaa ymmärtävänsä paremmin äitinsä rakkautta runoihin. 

Veikeästi – ja viisaasti – Hannele Huovi tuo lapsilukijalle ajatuksen runojen tunnekuvaston hyvää tekevästä ja jopa terapeuttisesta vaikutuksesta:

 

Hetken Turn muisteli Ingrid Perhosen runoja, niitä virtasi ja tulvi mieleen kaukaa lapsuudesta. Hänen ei erityisesti tarvinnut muistella, sillä hän muisti ne helposti. Ne olivat kuin hiilellä kirjoitettuja hänen iholleen. Ja nyt hän äkkiä ymmärsi äitiään: runot ja laulut lohduttivat ihmisiä, kun hän on kaukana omiensa luota. Runot pitävät pystyssä. Ne olivat matkasauvoja tai tukikeppejä.

 

Turn ymmärtää myös jöröjä jättiläisiä ja hälventää
valtakunnan asukkaiden niihin kohdistamia ennakkoluuloja.  
Paula Melan kuvitusta Hannele Huovin lastenkirjaan 
Viikinkipoika Turn Hurjapää 
(Tammi 2020). 

Matkalta palaa monin tavoin viisaampi ja kokeneempi nuorukainen, jonka seikkailuista kuulisin mielelläni vielä lisää. 

 

Paula Mela on luonut sävykkään ja sopivan humoristisen kuvitustyylin, jossa huomio kiintyy rotevien jättiläisten lisäksi Turnin ilkikuriseen olemukseen ja huikaisevan hienoihin maisemiin.

 

 

 

 

Kun lanteet keinahtavat jonkun mielestä millin liikaa

Mila Teräs: Amiraali, 172 sivua, Otava 2020. Kansikuva Tommi Tukiainen. 

 

Mä jouduin ripottelemaan ylleni Bossin partavettä,

pukeutumaan calvinkleinin tai björnborgin boksereihin,

koska muista merkeistä olisi tullut sanomista.

  

Yritin luottaa harmaaseen

niin kuin kaikki jätkät,

niin että luokkakuvassa yhtä

ei voinut erottaa toisesta. 

 

Mutta vaikka mä kuinka yritin verhoutua miehisyyteen,

puin sen aina jotenkin väärin päin,

aina vähän liian ylös säärelleni

ja liian alas lanteilleni,

jotka keinahtelivat ehkä millin liikaa.

 

Seksuaalisuuden monimuotoisuus on ollut jo vuosituhannen taitteesta lähtien monin tavoin esillä realistisissa kotimaisissa nuortenromaaneissa. 

Aiheen käsittely ilmentää asenteiden ja näköalojen vapautumista.

 

Niilo elää ahdasmielisellä pikkupaikkakunnalla. 

 

Hänen – – ”on vaikea vetää keuhkojaan täyteen ilmaa. Jotakin raskasta leijuu tässä värittömässä hikiässä”. – –

 

 

Niilo on varttunut isovanhempiensa kasvattamana. 

Isä asuu ulkomailla ja äitiinkin on melko etäiset välit. 

 

Hän kokee olevansa kameleontti, jonka tyyli elää koko ajan: 

 

Voin näyttää joka päivä erilaiselta: eilen olin vampyyrisukua, sitä ennen mieletön kaunotar, joskus olen remonttireiska, joinakin päivinä perushupparikundi, tänään glam-boy.

 

 

Koulussa Niilo on aina kokenut itsensä ulkopuoliseksi, nobodyksi.

Niilon epävarma identiteetti painaa hänet kumaraan, kun hän yrittää vaistomaisesti mahduttaa olemustaan ”joihinkin näkymättömiin raameihin sopivaksi”. 

Niilo kanavoi identiteettikriisiään kirjoittamiinsa runoihin. Minäkerronnan voi myös tulkita olevan päiväkirjaan kirjoitettua tilitystä, jossa Niilo ruotii päivän sattumuksia, kohtaamisia, katseita ja ristiriitatilanteita. 

 

Onneksi hänellä on ystäviä: Hermanni, masentunut ja suuressa syrjäytymisvaarassa oleva erakkoluonne, on hänen sielunveljensä. Sielunsisko Mara on kiinnostunut vaatesuunnittelusta ja hänen mielestään Niilon ei tarvitse himmentää itseään vain siksi, että tekisi siten toisten olon mukavammaksi. 

Erityisen tärkeä rooli on Niilon kesätyön työparilla, terveyskeskuksen vuodeosaston siivoojalla Sirkalla, joka näkee Niilon tempoilun taakse ja kannustaa äidillisesti olemaan itselleen ja muille rehellinen. 

Terveyskeskuksen kanttiinin kesäsilmätyttö, Virna, aiheuttaa Niilossa sydämentykytystä, ja Maran kannustamana hän uskaltaa vihdoin tehdä aloitteen. 

 

Rakastumisen ja ensirakastelun kuvaus on kaunis, tosi ja vapaa kaikista kliseistä. 

 

Mila Teräksen Amiraali ei onneksi ole mikään "yhden asian agitaatioromaani" muunsukupuolisuudesta. 

 

Niilon skeittiharrastus maadoittaa hänet tiukasti maahan; Teräs ei hahmottele hänestä mitään utuista ja kliseiden kuormittamaa stereotyyppiä, vaan ennen muuta uskottavan ja  identiteettiään etsivän nuoren ihmisen, jossa on samanaikaisesti rosoa, vimmaa ja herkkyyttä.

 

Romaani sivuaa myös nuorten huolta ilmastonmuutoksesta.  

Niilo ystävineen on valmis nousemaan barrikadeille suojelemaan uhanalaisten perhosten asuttamaa lähimetsää, jotta se ei joutuisi parkkipaikan alle.

 

Mara organisoi muotinäytöksen, jossa hän pääsee esittelemään suunnittelemiaan pukuja. Siitä tulee Niilolle näytön paikka.  

Muotinäytökseen tiivistyy upeasti myös koko romaania kannatteleva ystävyyden, yhteistyön ja kannustuksen humaani viesti.

 

Niilo oivaltaa:

 

Elämisessä kyse ei ehkä olekaan mistään yksinäisistä urotöistä, vaan auttamisesta, tukemisesta ja ratkaisujen etsimisestä yhdessä.

 

Romaanin metaforana amiraali on onnistunut: sotilasarvon sijasta se viittaa amiraaliperhoseen. Niilon ukki on innokas perhostenkeräilijä. Niilokin oppii, että ”kaikki, joilla on siivet, ovat kurittomia”. 

Isovanhempien ja Niilon suhteen kuvaus on äärettömän kaunis ja uskottava. Teräs tuo eleettömästi mutta painokkaasti esille sen, kuinka tärkeää aikuistuvalle nuorelle on saada läheisiltään hyväksyvä, rakastava katse, joka ulottuu myös arjen tekoihin.  

 

Mila Teräs kertoi Otavan virtuaalipressitilaisuudessa alkusyksystä etsineensä mallia nykynuorten kielenkäyttöön mm. nettikeskusteluista. Hän ei olekaan aiemmissa, tyttöpäähenkilöistä kertovissa lyyrisissä nuortenromaaneissaan (Sininen huone ja Perhosen varjo, Otava 2006 ja 2012) käyttänyt puhekieltä tässä mittakaavassa. 

Amiraalistakin löytyy toki Teräkselle tyypilistä sävykästä ja rikasta ilmaisua, mutta silti nimenomaan luontevan ja nykynuorten suuhun sopivan dialogin ansiosta romaani puhuttelee nähdäkseni laajempaa lukijakuntaa.    

Koulukiusaaminen ja zen

Päivi Lukkarila: Kuinka saavutetaan zanshin, 149 sivua, Nokkahiiri-kustannus 2020. Kansikuva Ada Ikonen. 

 

Päivi Lukkarilan nuortenromaani on lähtökohdiltaan varsin perinteinen. 

Seiskaluokkalainen Arsi on taitekohdassa: hän etsii itseään, kaipaa isäänsä, jota ei ole koskaan tavannut,  ja yrittää tulla toimeen tietokonepelaamisesta alituiseen nalkuttavan yksinhuoltajaäitinsä kanssa.

 

Sivumääräänsä nähden omakustanteena ilmestynyt Kuinka saavutetaan zanshin on kokoaan paljon isompi ja merkittävämpi teos, jonka vahvuutena on näkökulman ja keskushenkilöiden riittävä rajaaminen. 

Lopputuloksena on ehyt ja lukijansa palkitseva kehitystarina, josta löytyy peilauspintaa erilaisiin elämäntilanteisiin. 

 

Romaani rinnastuu kiinnostavasti samankaltaisen juoniaihionsa takia Miikka Pörstin ja Anne Vaskon kuvakirjaan Gorilla, jonka arvioin  Lastenkirjahyllyssä viime viikolla. 

Molemmissa on nimittäin kyse kiusaajan ja kiusatun rohkeasta kohtaamisesta, jossa väistöliikkeen ja alistumisen sijasta uskalletaankin katsoa toista silmiin ja aloittaa uudelleen alusta.

 

Luokan kovis Peetu eli Korsto on ottanut Arsin silmätikukseen. 

 

Korstolle ”on elämä antanut älyä, ulkonäköä, varallisuutta ja kavereita – – suorastaan ämpärikaupalla”. 

Arsi joutuu koulussa Korston nolaamaksi.

 

Hän ei kuitenkaan jää kärvistelemään kohtaloaan, vaan päättää hyökätä Korstoa vastaan samoilla aseilla. 

Ajoitus ja toteutus vetävät kuitenkin vesiperän ja päädytään tilanteeseen, jossa Arsia syytetäänkin Korston kiusaamisesta.

 

”Kiusaaminen ei ole koskaan reilua. Ei, vaikka olis tullut itsekin kiusatuksi”, toteaa Arsin äiti pojalleen.

 

Arsi ilmoittautuu karaten alkeiskurssille. 

Motiivit ovat kahtalaiset. Äitiään miellyttääkseen Arsi ryhtyy harrastamaan  sellaista liikunnallista lajia, joka sopii hänen luonteelleen. Poika toivoo saavansa harjoittelulla fyysiseen olemukseensa enemmän vakuuttavuutta, jolla hän pystyisi selättämään Korston psyykkisen kiusaamisen.  

Arsilla on myös oletus, että hänen biologinen isänsä on yltänyt karatessa mustaan vyöhön.  

 

Romaanin nimessä esiintyvä zanshin tarkoittaa japanilaisiin itsepuolustus- ja taistelutaitoihin olennaisesti kuuluvaa mielenhallintaharjoitusta, jonka tavoitteena on pysyä tarkkaavaisena ja varuillaan. 

Arsikin oppii vähitellen olemaan enemmän tietoinen itsestään ja kehostaan sekä kaikesta ympäröivästä.

 

Sivujuonteena Lukkarilan nuortenromaani työstää myös Arsin viivästynyttä puberteettia, josta äiti ja kouluterveydenhoitaja ovat poikaa itseään huolestuneempia:

 

--- Kyllä mussa oli tapahtunut muutoksia, vaikka en ollutkaan karvainen kuin kookospähkinä tai venähtänyt viittätoista senttiä. Ne muutokset oli vaan sellaisia, ettei niistä viitsinyt äitiään tiedottaa. Enkä takuulla ollut ainoa kaveri meidän luokalla tai koko koulussakaan, ysit ja jopolaiset mukaan lukien, jolla ei vielä parta kasvanut. 

 

Näiltä osin Lukkarilan romaani tasapainottaa myös rakentavasti muutamista syksyn nuortenromaaneista löytyvää murrosiän hormonimyrskyn överiä kuvausta. 

Karateohjaaja Laurin sanat lohduttavat lopulta Arsia ja asettavat asiat muutoinkin oikeisiin mittasuhteisiin. Laurin hahmoon tiivistyy hienosti tukevan aikuisen merkitys: pojalle on tärkeää tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi.

 

Lukkarilan romaani on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka harrastusaiheisen nuortenkirjan kautta pystytään kuvaamaan nuoruuden kehitysvaihetta sekä suhdetta kavereihin ja perheeseen. Harrastusta kuvaavissa lasten- ja nuortenromaaneissa on yleistä, että päähenkilö päätyy valitsemassaan harrastuksessa kilvoittelemaan itsensä ja voimavarojensa kanssa. 

Päiväkodin ravisteleva ihmissuhdepalapeli

 

Miikka Pörsti & Anne Vasko: Gorilla, 33 sivua, S&S 2020. 

 

Kuvakirjan kansi on hätkähdyttävä.

 

Valtava gorilla pitää napakassa otteessaan kahta pientä lasta. 

 

Tarkka kuvan katsoja huomaa silti, että lapset eivät vaikuta kovin hätääntyneiltä.

 

Miikka Pörstin esikoisteos Kaikkien juhla (Tammi 2016) oli epätavanomaisen kerrontatapansa vuoksi erityisen virkistävä lastenromaani. Se valotti lapsentajuisesti kiusaajan ja kiusatun erilaisia näkökulmia. 

 

Gorilla jatkaa saman teeman käsittelyä. 

 

Pörstin ja Anne Vaskon yhteistyö on saumatonta.

Vasko tulkitsee Pörstin kuvaannollista kieltä kirjaimellisesti. 

 

Eino lienee erityisherkkä tai ainakin hän reagoi asioihin hyvin kokonaisvaltaisesti, koko kehollaan. 

Einolle sattuu ja tapahtuu. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020).

Eino nimittäin hajoaa, nauraa katketakseen, särkee sydämensä.  

Opettajat päiväkodissa, äiti, isä, ihan kaikki sanoivat Einolle, ettei hänen tulisi eläytyä kaikkeen niin voimakkaasti. 

 

Se tuntui pahalta. Ei hän tarkoituksella mihinkään eläytynyt. Joka päivä Einoa nauratti, pelotti tai suretti jokin asia niin, että jonkun aikuisen piti tulla apuun kiinnittämään irronneet osat. Eino ei itse osannut kiinnittää vielä mitään, paitsi ehkä navan ja pikkurillin. 

 

Tulkintani mukaan tällaisen Pörstin sanallisen ja Vaskon visuaalisen liioittelun kautta avataan kirjan ääneen lukua kuuntelevan lapsen kielenkannat ja mahdolliset omat tunnelukot: lapsi kokee suorastaan velvollisuudekseen kommentoida kuvakirjan överiä kuvausta.  

Gorilla on kokoaan isompi helmikirja nimenomaan vuorovaikutteiseen kuvakirjan työstämiseen pienryhmissä. Sitä voi lukea moneen kertaan, aina vähän uusista kulmista. Kuvat ja tarina eivät tyhjene kertalukemalta ja -katsomalta. 

 

Päiväkotiryhmässä  isokokoinen Gorilla on ottanut Einon silmätikukseen. 

Mikäli Vasko olisi tehnyt kiusaajasta "tavalllisen lapsen", kirjan viesti olisi todennäköisesti tärvääntynyt kokonaan. Eläimen hahmoon etäännytetty kiusaaja helpottaa lasta hahmottamaan tapahtunutta ja näin myös kannustaa omien näkemysten rohkeaan esittämiseen.

Katseet puhuvat puolestan. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020). 

Väinö, hiljattain päiväkotiin tullut uusi lapsi, tunnistaa Einon ahdingon ja tulee apuun, kun Eino on murtunut Gorillan kovakouraisessa käsittelyssä kokonaan.  

 

Kun pojat yhdistävät voimansa, Gorillan uho tuntuu hiipuvan. 

 

Tämän huomasi myös Gorilla, joka ei saanut Einon ja Väinön kiusaamisesta enää mitään irti. 

Gorilla vaikeni. 

Se ei enää takonut rintaansa isoilla kourillaan. 

Se ei enää jahdannut poikia ympäri pihaa. 

Se alkoi masentua.

 

Mitä tekevätkään Eino ja Väinö? 

He lähestyvät Gorillaa…. ja kutittavat sitä!

 

Kuvakirjan aihe on kipeä ja aikuiselle haastava, mutta Pörsti ja Vasko tuovat luovassa ratkaisukeskeisyydessään aiheen arkiseksi ja helposti työstettäväksi. 

Lastenkirjassa yksi hetki voi kiepauttaa
asetelman nurinniskoin. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020). 

Lastenkirjallisuus esittelee usein lapsen kaikkivoipaisena toimijana. 

Gorilla-kuvakirjassakin aikuisen toimijarooli jää taka-alalle, kun lapset käyttävät luovaa ongelmanratkaisutaitoaan. 

Kiusaamisen aiheuttamia traumoja ja seurauksia sen koommin kiusatulle kuin kiusaajallekaan ei kuitenkaan lakaista maton alle.

Anne Vaskon kuvituksessa Gorillan reteä olemus ja pyöreät, muhoilevat muodot toimivat hyvänä kontrastina poikien kulmikkaille ja rikki meneville ruumiinosille. 

Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää kirjan sisäkansiin, sillä niihin Vasko onnistuu tiivistämään olennaisia tunteita. 

Ammattikasvattaja voi tunnistaa kirjan alun sisäkannen kuvasta myös omia jumejaan tai kyvyttömyyttään tunnistaa lapsiryhmän dynamiikkaan liittyviä vinoutumia.

 

Lisää kuvakirjoja herkistä lapsista:

 

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja, Tammi 2015

 

Anthony Browne: Martti Murehtija, suom. Sirke Happonen, Lasten Keskus 2006

 

Hiawyn Oram & Tony Ross: Hanna Huolinkainen, suom. Elina Karjalainen, Kustannuskiila 1986