Penni Pähkinäsydän, magian kanssa ei pidä pelleillä!

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku, kuvittanut Kati Vuorento, 188 sivua, Tammi 2020.

 

 

 

Mediapersoona Cristal Snown (oik. Tapio Huuska) lastenkirjadebyytti Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku on tuskin jäänyt keneltäkään edes satunnaisesti tiedotusvälineitä seuraavalta huomaamalta. 

 

Heti kirjan ilmestymisviikolla hän sai kertoa kirjastaan toimittaja Arto Nybergin keskusteluohjelmassa ja pienellä viipeellä vielä toisessa YLE:n Puoli seitsemän -makasiiniohjelmassa. 

 

Ja nyt lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi kulttuurisivuilla toimittaja Noora Vaaralan kolmen sivun haastattelun.  

 

(Lasten)kulttuurin mediajulkisuus on entistä henkilövetoisempaa, mutta olisin silti toivonut, että Cristal Snown värikkäiden elämänvaiheiden ja karisman maltettaisiin paneutua myös siihen tärkeimpään eli esikoisteokseen. 

 

 

Penni Pähkinäsydän ei ollut kovin suosittu keijulasten joukossa, ja hänestä oli monenmoisia mielipiteitä. Jos Peteliukselta kysyttiin, hän kuvaili Penniä äkkipikaiseksi jääräpääksi, jolla ei ollut minkäänlaista huumorintajua. Penni oli siitä itse eri mieltä. Häntä naurattivat hyvät ötökkävitsit ja itse keksityt sanaleikit.

 

Näkymä Tuulenpesän metsästä ja keijujen
asumuksista. Kati Vuorennon kuvitusta
Cristal Snown saturomaaniin Penni Pähkinäsydän ja
kauhea kadotuskakku (Tammi 2020).  

Christal Snown saturomaanin keskushenkilö ei ole yksiselitteisen herttainen satuhahmo, pikemminkin Penni näyttäytyy hemmoteltuna ja omaa napaansa tuijottavana itsekeskeisenä ”keijunatiaisena”. 

Kaikkitietävä kertojakaan ei anna Pennistä  kovin mairittelevaa kuvaa: lukija saa tietää Pennillä olevan ”epäkavereita” ja ”vihahenkilöitä”.

Penni Pähkinäsydän on pieni, mutta pippurinen keijutyttö, jolla on synnynnäinen sydänvika. Hänellä on kokoonsa nähden valtava pähkinänkokoinen sydän, joka voi murtua helposti. 

Tämän erityisherkkyyden varaan rakentuu myös pidemmäksi sarjaksi kaavaillun sarjan avausosa.

 

Kansanperinteessä keijut ja haltiat eivät liioin aina olleet vain hyvän asialla. Suomalaisten uskomusolentojen joukosta löytyy haltioita, jotka anastivat pirtistä lapsen ja toivat vaihdokkaan tilalle tai näkkejä, jotka nappasivat veden äärellä olevan lapsen syvyyksiin.  Eikä James Barrien Peter Panin Helinä-keijukaan ollut kaikin osin kovin pyyteetön kaikissa toimissaan.

 Penni tarkkailee kotiin saapunutta tunkeilijaa. 
Kati Vuorennon tarkka lyijykynäviiva luo
salamyhkäistä tunnelmaa. Kati Vuorennon kuvitusta 
Cristal Snown saturomaaniin Penni Pähkinäsydän ja 
kauhea kadotuskakku (Tammi 2020).  

 

Pennin Annelie-äidin veljenpoika Markka Meritähti majoittuu väliaikaisesti Pennin kotiin. Penni huomaa asemansa huomion keskipisteenä uhatuksi ja on heti puolustuskannalla. Hän yrittää keksiä keinoja ”keljun kollikeijun” ja ”kollinkoltiaisen” poishäätämiseksi. 

 

Pennin mummo Henrietta Äkkivuori oli kehitellyt reseptin taikakakulle, jolla pystyi aikoinaan taikomaan tyrniinmenevän miehensä kadoksiin. Resepti pätee myös muihin kiusanhenkiin. Romaanin alussa metsästetäänkin reseptistä puuttuvaa osaa.

 

Saturomaanin jännite on alussa verkkainen – sadun lumous löytyy ja jännitys tihentyy vasta tarinan loppupuolelta.

 

Penni ei karta edes uhkarohkeita keinoja saadakseen kadotuskakkuunsa puuttuvia ainesosia. 

Tässä kohtauksessa Penni ei vielä epäröi, vaan 
odottaa malttamattomasti Markan seuraavaa askelta. 
Kati Vuorennon kuvitusta Cristal Snown saturomaaniin 
Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Tammi 2020).   

Pennin häikäilemättömyyden takia Markka joutuu onnettomuuteen, ja vasta sitten Penni havahtuu ja haluaa tehdä korjausliikkeen. Hän lähtee luottoystäviensä Viliinan ja Lianan kanssa uhkarohkealle pelastusmatkalle Pöljänkankaalle.

 

Markan hahmo jää vielä melko vähälle huomiolle. Lukija saa tietää, että hänen naurunsa on ”vaaleanpunainen, nopeapomppuinen sekä hieman hysteerinen”.

 

Cristal Snow on luonut alkuperäisidean ystävänsä Niina Siewertin kanssa jo 15 vuotta sitten. 

Avausosassa hahmottuvat satumaailman vivahteikkaat kehykset: Tuulenpesän metsässä juodaan vilpukkamehua, pajupirtelöä ja kaarnateetä sekä syödään kirpaloita, ruiskaleita ja mahlahilloleipää. Yhteyttä pidetään soittosirkkaviesteillä.

 

Myös keijujen maantiede kutkuttaa paikannimillään (esim. Toopelinvuori ja Pöljänkangas). Keijumaailmassa etäisyyttä mitataan keljunkuljauksilla ja pieniä keijuja valmennetaan tehtäviinsä mm. hiippailukursseilla ja hammaskeijuutuksella.

 

Seikkailun tiimellyksessä Penni pelkää kohtaavansa ökkömöttejä, mörköjä, rämerämpijöitä tai pahaa tarkoittavia itikoita. Myös makealle persot maiskiaiset aiheuttavat vastusta. 

 

Tyvenessä loppuratkaisussa äiti Annelie muistuttaa tyttärelleen, että magian kanssa ei pidä pelleillä. Nähtäväksi jää, kuinka Penni ottaa onkeensa ja palautuuko myös Markan ja Pennin välinen luottamus. 

 

Satumaailman mittasuhteet havainnollistuvat
vaikkapa tässä kuvituskuvassa, jossa kovakuoriainen,
 sarvikuonokas, vetää keijujen kärryjä. Kati Vuorennon
kuvitusta Cristal Snown saturomaaniin Penni Pähkinäsydän ja 
kauhea kadotuskakku (Tammi 2020).    

Kati Vuorento on luonut  herkkäpiirteisessä, keijujen karakteristiikan oivaltavasti  tavoittavassa lyijykynäkuvituksessaan taianomaisen keijumaailman. 

Keijujen mittasuhteet havainnollistuvat muutamista kuvista, joissa on koppakuoriaisia ja myrskyhyttysiä.

 

Laura Lyytisen graafisen suunnittelun ja Vuorennon taidokkaan kuvituksen ansiosta kokonaisuudessa saattaa olla mahdollisuuksia jopa käännösmarkkinoille.   

 

 

 

 

 

 

 

Maailmassa on aina joku, joka kuulee sinut ja ajattelee sinua

Anja Portin: Radio Popov, kuv. Miila Westin, 289 sivua, S&S 2020. Kansikuva Miila Westin. 

Hannele Lampela: Talventaian tarinoita: Lumikuningattaren lumous, 256 sivua, Otava 2020. Kansikuva Johanna Junkala. 

– – Jokainen joskus on ollut lapsi,

se helposti unohtuu jos edessä on snapsi.

Mutta paljon ei siihen tarvittaisi,

että lapsia useammin naurattaisi. – – 

 

Katkelma joululaulusta Anja Portinin lastenromaanissa Radio Popov

Syksyn kotimaisista lasten- ja nuortenromaaneista löytyy kiinnostavia variaatioita hylätyistä, vanhempiensa eri tavoin kaltoin kohtelemista lapsista. 

 

Lastenkirjallisuus peilaa aina aikaansa, ja useammasta uutuudesta löytyvät painotukset voi tulkita myös avoimeksi kannanotoksi. 

Niiden terävin kärki ei niinkään osu suomalaisen lastensuojelun tilaan. 

Kipeämmin ne sohaisevat – jopa hieman ohjelmallisessa hengessä – turbovaihteella eläviä uraohjusvanhempia. 

 

Lapsilukijan ajatuksia kirjojen äärellä en edes yritä lähteä arvailemaan.

 

Tämänhetkinen poikkeusaika saattaa hyvinkin synnyttää tarvetta lastenkirjoille, joissa on ankeista oloista huolimatta pärjääviä ja kaikkivoipaisia lapsisankareita. 

 

Ilmiö ei toki ole sinällään uusi: Anja Portinin Radio Popovin Alfred ja Hannele Lampelan Talventaian tarinoiden Greta asettuvat jatkumoon lasten- ja nuortenkirjaklassikoiden kaltoin kohdeltujen orpolasten kanssa; muistetaan vaikka Charles Dickensin David Copperfield, Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu ja Roald Dahlin Matilda. 

 

On kiinnostavaa tarkastella, millaisin keinoin kirjailijat ankeista lähtöasetelmista huolimatta onnistuvat luomaan lukijalle toivoa antavan tai terapeuttisesti vahvistavan lukuelämyksen. 

 

Yhtenä selviytymisstrategiana näissä  kahdessa uutuusromaanissa tarjotaan nimittäin pakoa lohduttomasta arjesta kirjojen ja tarinankerronnan maailmaan.  

 

Anja Portinin Radio Popovin keskushenkilön, yhdeksänvuotiaan Alfredin, isä käy kotona lähinnä kääntymässä pitkien ulkomaanreissujen välissä ja viis veisaa siitä, kuinka poika pärjää yksinään. 

 

Poika syö pahimpaan nälkäänsä kaapin perukoilta löytämiään maustekurkkuja ja korppuja. 

 

Kun uni ei tule, Aflred päättää kokeilla nukkua eteisen lattialla.
Miila Westinin kuvitusta Anja Portinin lastenromaaniin
Radio Popov (S&S 2020).

Eräänä päivänä Alfredin kodin postiluukusta putoaa sanomalehden välistä omenoita. 

 

Se on Amanda Lehtimajan tapa ottaa yhteyttä hylättyihin lapsiin. 

 

Alfred saa kuulla olevansa keskivakava tapaus. Hän kuuluu täysin unohdettuihin, mutta onneksi vielä toimintakykyisiin lapsiin. 

Paljon Alfredia huonommassa tilanteessa ovat sellaiset lapset, joille kukaan ei ole opettanut, kuinka voileipä voidellaan tai solmitaan kengännauhat, joita kukaan ei ole jaksanut viedä ulos ja rohkaissut kiipeilemään puissa tai kallioilla tai joita kukaan ei ole aikoihin muistanut ottaa illalla syliin ja sulkea televisiota, jos sieltä tulee lasten silmille sopimatonta katsottavaa. 

 

Amandalla on tapana käydä kuuntelemassa lasten
kotiovien takana lasten vointia. Miila Westinin kuvitusta
Anja Portinin lastenromaaniin Radio Popov (S&S 2020).
 

Amanda on herkkäkorvainen; hän tunnistaa unohdettujen lasten läsnäolon ja hänen korvansa alkavat värähdellä aina, kun joku lapsi huokailee lähistöllä. 

 

Alfred ei niele purematta Amandan erityisominaisuutta: 

"Oliko lasten muka osattava huokailla oikealla tavalla ja oikeassa paikassa, oikeanlaisissa rakenteissa, jotta heidät huomattaisiin”, miettii Alfred itsekseen. 

 

Alfred on kuitenkin tyytyväinen, että Amanda on hänet nähnyt ja löytänyt ja kiskonut takaisin passiivista aktiiviin.  

Pojan voimaantuminen alkaa oivalluksesta, että maailmassa on edes yksi ihminen, joka aidosti kuulee häntä. Alfred tutustuu myös Iirikseen, joka ostaa itselleen kirjoja vanhempiensa juomien pullojen palautusrahoilla. 

Amandan havaintojen mukaan lapset, jotka joutuvat olemaan paljon yksinään kotona,  oppivat puhumaan hiljaa mielessään, tavallaan kertomaan itselleen tarinoita. 

 

Alfred löytää Amandan vintiltä vanhan radiolähettimen, ja perustaa kaikille hylätyille lapsille oman radiokanavan, jossa nämä tulevat oikeasti kuulluiksi.

Kirja tekee jo nimellään kunniaa venäläiselle fyysikolle, Aleksandr Stepanovitš Popoville (1859–1906), joka oli radion varhaisia kehittäjiä. 

Anja Portinin Radio Popovin kekseliääseen tarinamaailmaan on helppo solahtaa. 

Se ei tarjoa sadun kimallusta tai hokkus-pokkus-ratkaisuja, mutta onnistuu silti kääntämään ankean lähtötilanteen parhain päin ja valamaan toiveikkuutta myös lukijaan.  

  

 

Vintiltä löytynyt vanha radiolähetin on Alfredille parasta terapiaa.
Miila Westinin kuvitusta Anja Portinin lastenromaaniin 
Radio Popov (S&S 2020).

Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista tunnetun Hannele Lampelan uuden sarjan avaus, Talventaian tarinoita: Lumikuningattaren lumous, ammentaa klassisten Grimmin satujen maailmasta ja erityisesti H. C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta.

 

Gretan ja Kain perhe muuttaa joka vuosi. 

”Ilmeisesti missään niissä kymmenistä taloista, joissa he olivat jo asuneet, ei voinut elää onnellista elämää”. 

 

Pian lukijalle paljastuu, että perheen isä on väkivaltainen, mutta äiti on voimaton muuttamaan tilannetta. 

 

12-vuotias Greta pääsee vaatekaapin kautta turvaan Talventaikaan, fantasiamaailmaan, missä ”yksikään yö ei ole pelottava”. 

Gretan tehtävänä on pelastaa kadonnut pikkuveljensä Kai julman Lumikuningattaren tunteet kylmettävästä lumouksesta. 

 

Greta pääsee mukaan Tarinankertojain Kiltaan, kolme viikon mittaiseen koulutusohjelmaan, jonka lopuksi he pääsevät testaamaan oman tarinankerrontataitonsa kautta voimiaan ja kykyjään.

 

Opettaja Grimaldi toteaa Gretalle, että kautta aikain lapset ovat sietäneet jos jonkinmoista kamaluutta aikuisilta, ja se tarina toistuu aina vain toistumistaan. Tämä johtuu siitä, että 

 

– – aikuiset eivät hallitse omia tarinoitaan. Kun he kasvavat aikuisiksi, he siirtävät oman surunsa ja vihansa eteenpäin uusille lapsille, ja sitten nämä lapset tekevät niin jälleen omille lapsilleen. – – 

 

– – Vain auttamalla heitä, joita on satutettu, voi katkaista satuttamisen kierteen. Usein ne, jotka tekevät pahoja asioita ovat niitä, joita on satutettu eniten. – – 

 

Grimaldi korostaa Gretalle, että tyttö ei ole vastuussa isänsä sanoista ja teoista, eikä hänen tarvitse sietää isänsä käytöstä. On rajat sille, mitä omalta vanhemmaltaan pitää sietää.

 

Gretan tehtävänä onkin yhdessä Talventaian väen kanssa pysäyttää tämä kierre ja irtisanoutua näin myöd omien vanhempiensa tarinan voimakkaasta vaikutuksesta ja luoda oma tarinansa. Vasta sitten hän pystyy auttamaan veljeään. 

Varsin iso haaste pienelle tytölle! 

 

Hannele Lampelan saturomaanissa on aimo annos J. K. Rowlingin Harry Potter -fantasiaa: Tarinankertojien Kiltaan valitut lapset joutuvat kilvoittelelemaan monien haastavien tehtävien kanssa. Punaisena lankana kulkeva lasten henkisen ja fyysisen laiminlyönnin teema taittaa kuitenkin aika-ajoin terän sadun lumouksesta. 

 

Radio Popov lienee itsellinen lastenromaani. Sitä vastoin Lampelan Talventaian tarinoille on luvassa jatkoa. Lampelan avaus on lupaava, ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka vanhaa satuperintöä hyödynnetään tulevissa osissa.

 

Kumpikaan romaaneista ei päästä ääneen lukevaa aikuista tai itsenäisesti lukevaa lasta helpolla, ja niinpä niitä tekee mieli suositella lapsen ja aikuisen yhteisiin lukuhetkiin, joiden jälkeen varataan riittävästi aikaa keskustelulle. 

 

Parempi ääneen lukemisen rytmi ja poljento löytyy Radio Popovista. 

 

 

Lisää syksyn 2020 lasten- ja nuortenromaaneja tylyistä vanhemmista:

 

Vuokko Hurme: Värikkäät: Tiukun salaisuus, kuv. Reetta Niemensivu, 199 sivua, S&S 2020.

Tiukun vanhemmat suojelevat lapsiaan omasta mielestään rakastavassa ja hyvää tarkoittavassa hengessä, mutta lapset kärsivät liikkumisen ja sosiaalisten suhteiden rajoittamisesta. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo, kuv. Teemu Juhani, 184 sivua, Otava 2020. 

Lapsia vihaava neiti Kymene saa ovensa taakse kolme lasta, jotka avaavat hänen traumaattiset muistonsa. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

 

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla, Otava 2020.

Toisen päähenkilön, Leon, vanhemmat ovat käytännössä hylänneet poikansa ja hän on asunut jo useammassa sijaisperheessä. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

 

Vilu Varento: Be Cool, Karisto 2020.

Päähenkilön Tassun äidit ovat antaneet isosiskon energiajuomatehtaan tieteellisiin tutkimuksiin, jotka ovat kestäneet jo lähes kaksi vuotta. Muille he uskottelevat, että tyttö on opiskelemassa ulkomailla. 

Arvio Onnimannissa 3/2020.

 

Salla Simukka: Lukitut, Tammi 2020

Viiden päähenkilön vanhemmat ovat antaneet luvan teettää alaikäisillä lapsillaan ihmiskoe, jossa nuoret vangitaan syytettyinä tulevaisuuden rikoksista.  

 

 

Hurja viikinkiseikkailu, parhaimmillaan ääneen luettuna

Hannele Huovi: Viikinkipoika Turn Hurjapää, kuvittanut Paula Mela, 125 sivua, Tammi 2020.

 

 

Turn Hurjapään kotimaa oli kuin liikaa paistettu kakku. Maa halkeili ja liikkui ja kaikki tiesivät, että syvällä maa saattoi olla vielä kuumaa ja sulaa. Maata ei saanut kiusata tai ärsyttää, ettei se harmistuisi ja purskauttaisi jostain vuoresta tulta ja tulista velliä asukkaidensa päälle.

 

Parhaissa tarinoissa on aina totuuden siemen.

 

Hannele Huovin seikkailusatu Turn Hurjapää on saanut kimmokkeensa suvun voimamiehestä, joka nosti hevoset, kärryt ja matkustajat ojasta. 

Huovi on halunnut kirjallaan myös kunnioittaa veljensä tarinankerrontataitoja ja tehdä samalla kunniaa Islannin mytologialle ja maan karulle luonnolle.

 

Parhaimmillaan Turn Hurjapää on aikuisen ääneen lukemana. Huovi kirjoittaa vivahteikasta, elävää kieltä, jossa on ääneen lukemiselle poikkeuksellisen hyvä poljento.

Turnin spontaanius hämmentää aika ajoin
myös hänen vanhempiaan. Paula Melan kuvitusta
Hannele Huovin lastenkirjaan
Viikinkipoika Turn Hurjapää (Tammi 2020). 

 

Turn syntyy hurjan viikinkikuninkaan Sigmund Sisupussin ja runoilevan kuningattaren Ingrid Perhosen esikoiseksi. 

Jo vauvana Turn hämmästyttää kaikki nopean kasvuvauhtinsa, määrätietoisen luonteensa ja voimiensa takia. Vauvan röyhtäys hämmästyttää kaikki, sillä siitä syntyy ”ennennäkemättömän kumea ja täyteläinen ääni”.

 

Snorri Kivenkilkuttaja tekee Turnille oman riimukiven, johon kaiverretaan pojan hämmästyttävät taidot myös tulevien polvien tietoon. Näin pienen pojan tulevaisuus näyttäytyy siis valmiiksi kiveen hakatulta!

 

Omapäinen Turn lähteekin jo varhain omille teilleen ja tutkimusmatkoille, jotka ulottuvat aina jättiläisten maille Jotunheimiin asti. 

 

Turn ei epäröi lähteä pelottelemaan edes pahamaineista berserkkisoturia joka on häätänyt jättiläiset. Hän ottaa mukaan kissansa, koska sillä oli ”kykyä, tilannetajua ja taiteellista silmää”. 

 

Berserkkisoturi on näin hurja ilmestys! 
Paula Melan kuvitusta Hannele Huovin lastenkirjaan 
Viikinkipoika Turn Hurjapää (Tammi 2020). 

Uhkarohkealle matkalleen hän saa kansansatujen tapaan apureikseen vielä ilveksen ja kotkan. 

Omintakeisten ”rauhanneuvotteluiden” tuloksena hurja berserkki ymmärtää, että ”yhteiset asiat kannatti yhdessä hoitaakin ja päätti opetella neuvottelemaan”.

 

Toiselta retkeltään Turn tuo äidilleen peuran, joka syö mielelllään runoja.

 

Kuvakerronnan lakien mukaisesti
sankari on palaamassa takaisin kotiin,
eli suunta on oikealta vasemmalle. Paula Melan
kuvitusta Hannele Huovin lastenkirjaan 
Viikinkipoika Turn Hurjapää (Tammi 2020). 
 

Turnin kestävyyttä koetellaan myös ensimmäisellä pitkällä laivamatkalla, kun viikingit lähtevät myymään turkiksia ja meripihkaa. 

Koti-ikäväkin yllättää, ja Turn huomaa ymmärtävänsä paremmin äitinsä rakkautta runoihin. 

Veikeästi – ja viisaasti – Hannele Huovi tuo lapsilukijalle ajatuksen runojen tunnekuvaston hyvää tekevästä ja jopa terapeuttisesta vaikutuksesta:

 

Hetken Turn muisteli Ingrid Perhosen runoja, niitä virtasi ja tulvi mieleen kaukaa lapsuudesta. Hänen ei erityisesti tarvinnut muistella, sillä hän muisti ne helposti. Ne olivat kuin hiilellä kirjoitettuja hänen iholleen. Ja nyt hän äkkiä ymmärsi äitiään: runot ja laulut lohduttivat ihmisiä, kun hän on kaukana omiensa luota. Runot pitävät pystyssä. Ne olivat matkasauvoja tai tukikeppejä.

 

Turn ymmärtää myös jöröjä jättiläisiä ja hälventää
valtakunnan asukkaiden niihin kohdistamia ennakkoluuloja.  
Paula Melan kuvitusta Hannele Huovin lastenkirjaan 
Viikinkipoika Turn Hurjapää 
(Tammi 2020). 

Matkalta palaa monin tavoin viisaampi ja kokeneempi nuorukainen, jonka seikkailuista kuulisin mielelläni vielä lisää. 

 

Paula Mela on luonut sävykkään ja sopivan humoristisen kuvitustyylin, jossa huomio kiintyy rotevien jättiläisten lisäksi Turnin ilkikuriseen olemukseen ja huikaisevan hienoihin maisemiin.