tiistai 9. marraskuuta 2010

Lastenkirjallisuus on taas hetken mediahuomion keskipisteessä


Tässä tulee virallinen Finlandia Junior -lista perusteluineen, joka on hetki sitten julkistettu Grand Casinon Fennia-salongissa Helsingissä.

Finlandia Junior -palkintoehdokkaat 2010

Tapani Bagge: Maalla. Kuvitus Hannamari Ruohonen, Tammi

"Maalla" on juuri lukemaan oppineille tarkoitettu kirja. Sen sisältö ei väheksy lukijaa. Kirja alkaa haikealla valmistautumisella erilaiselle matkalle mummolaan, jossa mummoa ei enää ole. Päähenkilö Kaisa pohtii arkisten asioiden keskellä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Välillä käydään aamukalassa ja syödään pullapitkoa yhdessä. Maalla eletään verkkaiseen tahtiin kesäloman loppua. Kaipaus ja ikävä pulpahtavat esiin arkisten asioiden keskellä.

Tarinaa siivittää vähäeleinen piirroskuvitus, joka jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa täydentää ne omikseen. Herkkiä ovat Kaisan tunnelmakuvat sateen ropinasta tai halusta päästää perhoseksi muuttunut mummo ulos vintin ikkunasta. Vaikka aiheena on elämän suuri mysteeri, kuolema, "Maalla" ei ole raskasmielinen – päinvastoin. Kaisa ja aikuiset hyväksyvät kuoleman osaksi eteenpäin menevää elämää.

Syksy on jo tulossa, mutta se saa tullakin. Ei täällä pelätä, niin kuin ukki toteaa. Tämä rauhallinen hyväksyntä välittää lukijalle kaunista elämänasennetta, sillä talven jälkeen tulee taas uusi kesä.


Siri Kolu, kuvitus Tuuli Juusela: Me Rosvolat , Otava

Vainistojen perhe aloittelee kesälomaansa, kun Rosvoloiden perhe hyökkää näiden autoon. Tavoitelluin kohde on irtokarkit, mutta rosvot tulevatkin varastaneeksi perheen tyttären, Viljan. Tästä alkaa seikkailu ja samalla riemastuttavan outo komedia ja moraliteetti, jossa roolit välillä vaihtuvat, eikä ole itsestään selvää kenen tahdon toteuttaminen on tärkeintä.

Varastettu ja vähän hylättykin Vilja on fiksua sorttia ja tekee mieluusti muistiinpanoja. Hänen pohdintansa auttavat lapsilukijaa jäsentämään tapahtumia. Tärkeimpiin kysymyksiin päädytään pikkuhiljaa: Haluaako Vilja kotiin? Mitä tehdä kun rosvojen lapsi haluaa kouluun? Onko rosvous järkevää? Rosvolat varastelevat vain jännityksen, karkkihimon ja perinteiden vuoksi. He eivät ymmärrä rahan arvoa, eikä heillä ole maailmanvalloitushaluja... ainakaan siihen asti, kunnes fiksu rosvotyttö keksii loputtomien rosvousmahdollisuuksien aarre-aitan: internetin.

Kirja osaa hämmästyttää: eihän varastaminen ole oikein! Juuri epätyypillisen ja suorastaan anarkistisen asetelmansa vuoksi se pakottaa pienen ja isommankin lukijan miettimään mistä tavaran haalimisessa ja rikkauksien tavoittelemisessa on kyse.

"Me Rosvolat" on vauhdikas satu, joka kulkee kuin viritetty pakoauto. Tuuli Juuselan kuvitus jaksottaa hienosti lukukokemusta.


Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri, WSOY

Nuortenromaani Aleksandra Suuri kertoo synkän tarinan siitä, kuinka hukkaan menneet hyvät pyrkimykset katkeroittavat etevän lukiolaistytön. Aleksandra on ihailtu 16-vuotias, näytelmäkerhonsa keskipiste. Hän kohtaa elämänsä haasteen, kun hänen perheeseensä tulee hollantilainen vaihto-oppilas Tim.

Vastuuton nuorimies ei piittaa mistään yhteiselämän säännöistä, mutta vanhemmat kuittaavat Aleksandran valitukset sisaruskateutena ja epäkohteliaisuutena. Aleksandra kritisoi isänsä ja äitipuolensa idyllin kaipuuta, huonoa kielitaitoa, sisustusmakua. Pahinta heissä on se, että he asettavat kaikessa Timin etusijalle. Hollantilaishulttio saa tehdä mitä vain, mutta Aleksandran aivan normaalit edesottamukset tulkitaan yhä negatiivisemmin.

Minäkertoja Aleksandran syöksykierteen kuvaus käy intensiivisyydessään terapeuttisesta lukukokemuksesta. Lähteenmäki valitsee erehtymättömästi ne kielelliset keinot, jotka kulloinkin parhaiten kuvaavat voimakasta tunnetilaa. Aleksandran yhä sapekkaampi kiukku kanavoituu vähitellen päätökseksi hallita omaa elämäänsä. Loppuratkaisun hirtehisyys on loistava huipennus, joka pistää vielä kerran miettimään minäkertojan puolueellisuutta. Teos kritisoi terävästi löyhää vanhemmuutta, jonka seurauksena hyväosainenkin nuori voi kokea olevansa väliinputoaja.


Markus Majaluoma: Hulda kulta, luetaan iltasatu!, WSOY

Kuvakirja alkaa toteamuksella "Kirja on puutarha", ja toden totta tässä puutarhassa on monenlaista tutkittavaa. Jalmari lukee iltasatua Huldalle ja sama lämpö avautuu aikuiselle, joka lukee tätä kirjaa lapselle. Kirjan kuvat ovat tutkimusretkiä itsessään.

"Hulda kulta, luetaan iltasatu" on kirja, jonka tekemisessä ei ole tarvittu ylimääräisiä tehokeinoja. Se todistaa, että harkiten piirretyt kuvat ja vahva tarina riittävät kiehtovan satumaailman luomiseen. Puutarhasta löytyy pieniä sivupolkuja kuljettavaksi, sillä kirjan etu- ja taka-aukeamat jatkavat tarinaa siitä, mihin teksti päättyy. Kuvituksen ja tekstin limittyminen yhdeksi kokonaisuudeksi on kirjan kantava voima.

Tekstiin muodostuu kaksi tasoa siitä, että Hulda valitsee Jalmarin luettavaksi eläinsadun. Lapsilukija seuraa kuvien avulla molempia tarinoita vaivatta. Ennen kuin toivotetaan hyvää yötä Huldalle, seikkaillaan metsässä, unohdutaan omiin uniin ja eläydytään eläinsatuun. Ja kun Hulda viimein nukahtaa, taka-aukeaman kuva aukaisee portin puutarhakutsuille.

Hyvä idea ei tarvitse ympärilleen kuin ytimekkään tekstin ja taidokkaat piirrokset. Niistä on ihana iltasatu tehty.


Katarina von Numers-Ekman & Christel Rönns: Konrad och Kornelia /Konrad ja Kornelia, Schildts

En medelålders kvinna, Kornelia, och hennes bästa vän Bengtsson har bott tillsammans sedan Kornelia var en liten flicka. Underligt nog finns Bengtsson inte, han är hennes låtsaskompis.

Konrad, en ensam pensionär, flyttar in mittemot Kornelia. Berättelsen blir spännande: Konrad och Kornelia måste mötas! Det börjar vara dags för Bengtsson att gå. Det krävs många vändningar, utomstående hjälp av nya vänner och några lyckträffar innan historien når sitt rörande slut. Och då är ingen längre ensam, inte ens fantasifiguren.
Konrad och Kornelia berättar vackert och empatiskt om den moderna människan i en urban miljö. Boken berättar om viljan att känna sig trygg intill en annan människa, om viljan att ha någon att dela vardagen med, om viljan att tillsammans göra vardagen till fest.

Också små barn kan förstå personerna i boken och kan skratta åt den varma humorn. De många illustrationerna är stiliga och skickligt gjorda och de lockar läsaren att ta i boken gång på gång. Det är fint att man har satsat på utformningen: precis som Kornelia i boken finns det många som tycker om ”böcker med ett mörkrött sidenband som man lägger mellan sidorna som bokmärke”.

Keski-ikäinen nainen, Kornelia, ja tämän paras ystävä Penttinen ovat asuneet yhdessä siitä asti kun Kornelia oli pikkutyttö. Ihmeellistä kyllä, Penttistä ei ole olemassakaan, vaan tämä on Kornelian mielikuvitusystävä.
Korneliaa vastapäätä muuttaa asumaan yksinäinen eläkeläinen, Konrad. Kertomus muuttuu jännittäväksi: Konradin ja Kornelian täytyy kohdata! Penttisen olisi aika lähteä. Vaaditaan monia käänteitä, ulkopuolista apua uusilta ystäviltä ja sattuman suomia onnenpotkuja, ennen kuin tarina saa hellyttävän päätöksensä. Eikä kukaan ole enää yksin, ei mielikuvitusolentokaan.

Konrad ja Kornelia kertoo kauniisti ja myötäeläen nykyajan ihmisistä kaupunkiympäristössä. Se kertoo halusta tuntea olonsa turvalliseksi toisen ihmisen rinnalla, halusta jakaa arkea jonkun kanssa, halusta tehdä yhdessä arjesta juhlaa.
Pienikin lapsi ymmärtää kirjan henkilöitä ja nauraa kirjan lämpimälle huumorille. Kirjan kuvitus on taitavaa, runsasta ja tyylikästä. Se houkuttelee tarttumaan kirjaan yhä uudestaan. Hienoa, että ulkoasuun on satsattu: kuten kirjan Korneliakin, monet pitävät "kirjoista, joiden selkään on ommeltu tummanpunainen silkkinauha jota voi käyttää kirjanmerkkinä".


Anne Vasko: Jellona Suuri. Graafinen suunnittelu ja tekstaus Erika Kallasmaa. Valokuvat Jaakko Vasko, WSOY


Anne Vaskon kuvakirja on kannesta kanteen harkittu teos. Pehmolelu Jellona loikkaa kansien välistä suoraan sydämeen kuten rakkaimmat pehmolelut ovat aina tehneet. Kangaskollaasitekniikalla toteutettu kuvaelämys on sekä visuaalisessa kekseliäisyydessään ja viimeistelyltään huipputasoa. Jopa teostiedot on hauskasti taitettu.

Teos on kaksinkerroin koskettava kuvakirja. Selkämyksen kangasyliveto jatkuu rohkeasti pitkälle kanteen, joten materiaalisuuden tuntu alkaa jo ulkopuolelta. Sisäpuolella taas kangasmateriaalien ja ompeleiden katselu synnyttää vahvan mielikuvan koskettamisesta. Eläköön frotee, vohvelikangas, puuvillakankaan kuviot ja käkkärälle purettu villalanka!

Tarinatasolla Jellona Suuren jännite perustuu pehmolelujen traagiseen kohtaloon: hylkääkö kasvava lapsi oman rakkaansa? Omistajansa hurjemmiksi käyvien leikkien paineessa pikku Jellona haluaa suuremmaksi ja leijonamaisemmaksi, kunnes visiot alkavat pelottaa sitä itseäänkin. Tarina etenee muoto muodolta ja ilme ilmeeltä tavalla, joka herättää lapsen tunteet ja tutkimisen halun. Tekstissä on tarkka rytmi, joka tukee täydellisesti kuvien ilmaisuvoimaa. Tämä nostalgia- ja kierrätyshenkinen kuvakirja on enemmän kuin ajan ilmiö. Se on taiteellinen täysosuma.



Rouva Huu teki viime vuonna tukkimiehen kirjanpidolla tilastoa kolmen suurimman yleiskustantajan (WSOY, Otava, Tammi) kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja tuolloin jo lähes 60 prosenttia kertoi entuudestaan tutusta kirjasankarista tai oli uuden sarjan avausteos.

Nyt Rouva Huu toimi vähän professionaalisemmalta pohjalta ja teki oikein Excel-taulukon, jossa mukana seurannassa olivat yleiskustantajien lisäksi myös muut lastenkirjallisuutta julkaisevat kustantajat (Kustannus-Mäkelä, Lasten Keskus, Kirjapaja, Karisto, Schilts, Söderström, Pieni Karhu, Teos, Gummerus). Sama sarjoittumis-suunta näyttää jatkuvan: tämän vuoden kotimaisista lasten- ja nuortenkirjauutuksista 62 prosenttia on sarjoittunut ja 38 prosenttia ilmestyneistä uutuuksista on tulkittavissa ns. itsenäisiksi teoksiksi.

Tosin jää nähtäväksi, kuinka moni niistäkin saa myöhemmin jatko-osan tai useamman. Siri Kolun Me Rosvolat -lastenromaanille on tiettävästi ainakin valmistumassa jatkoa.

Käännöksistä 70 prosenttia on sarjoittunut ja 30 prosenttia on itsenäisiä teoksia.

Ehdolle asetetuista lastenkirjallisuuden kentällä ensikertalaisia ovat Catharina von Numers-Ekman ja Siri Kolu, joka tuli lastenkirjallisuuteen Otavan ja Kinoproductionin järjestämän lastenromaanikilpailun kautta. Me Rosvolat -kirjan voi ajatella olevan alusta lähtien tuotteistettu, sillä sen pohjalta ollaan tekemässä myös lastenelokuvaa. Kiinnostava ja aikaansa heijasteleva ilmiö tämäkin!

Tämän vuoden kirjatarjonnasta Rouva Huu on löytänyt monia mieltä sykähdättäviä lukuelämyksiä, mutta sarjallisuuden lisääntyminen nävertää kyllä yhä enemmän kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden uudistumista.

Itsenäisiä ja omavaloisia nuortenromaaneja ei juurikaan ilmestynyt: Lähteenmäen Aleksandra Suuri, Marika Laijärven Vaihtoaskelia ja Marja-Leena Tiaisen Päin mäntyä edustivat lähes yksinään tätä ennen niin perinteistä realistisen nuortenromaanin lajityyppiä.

Eivätkö kustantajat enää usko intensiiviseen, samastumiseen koukuttavaan nuortenromaaniin vai kaipaisiko kenttä enemmän uusia, nuorempia tekijöitä? Eikö nykyinen kirjanjulkaisun tiivistynyt tahti anna kirjailijalle kylliksi aikaa kehitellä kiinnostavia aiheita?

Jukka Parkkisen, todellisen pitkän linjan konkarikirjailijan, Klikkaa kaveriksi -nuortenromaanin julkaisu on siirtynyt ensi vuoden puolelle ja siihen tulee nyt ehkä vähän kohtuuttomastikin ladanneeksi todella suuria odotuksia. Parkkinen on rohkeasti tarttunut todella ajankohtaiseen aiheeseen, sosiaaliseen mediaan.

Yksittäisistä kohderyhmistä pikkupojat, ne vähän lukevat kymmenvuotiaat ja teinipojat jäivät tänä vuonna paitsioon. Tanja Haahden Gladiaattorikoutsi oli hyvällä asialla, mutta sekin hukkasi sanomansa turhan vuolaaseen kerrontaan. Muista kotimaisista harrastusaiheisista poikakirjoista samaa voi sanoa Tuija Lehtisen carting-autoilusta kertovan Vintiöt-sarjan uutuudesta. Sukupuolisidonnaisuus ei ole lastenkirjoissa mikään ehdoton vaade, mutta pojat ovat tunnetusti nirsompia tarttumaan ennakkoluulottomasti kovin runsaasti rönsyäviin ja tyttöhempeilyäkin sisältäviin opuksiin.

Suomen Kustannusyhdistys ei tänä vuonna ole päässyt yksimielisyyteen vuotuisen yhteisjulkaisun, Vuoden kirjat –luettelon, julkaisemisesta. Viimeksi vuonna 2004 luettelo jäi niin ikään ilmestymättä. Tietämättä yksityiskohtia tohdin kuitenkin ihmetellä, kuinka kustantajilla on varaa jättää julkaisematta tällainen jokamiehen, -naisen, -lapsen ja -nuoren helposti tavoittava tietopaketti kuluneen vuoden kirjatarjonnasta? Kun nimekemäärät vuosi vuodelta kasvavat, aktiiviset kirjallisuuden kuluttajat kaipaavat entistä enemmän apuneuvoja tarjonnan seulomiseen. Vuoden kirjat -luettelo ei sekään tietenkään ole kaiken kattava, mutta se seuloo kuitenkin isoimpien kustantamoiden tarjonnan kätevästi ja selkeästi esille.

Kirjallisuuden kuluttajat joutuvat nyt tyytymään kirjakauppa- ja tavarataloketjujen entisestään karsiintuneeseen kirjatarjontaan ja ostavat sitten lauhkeasti näitä megamarkkinoituja opuksia, kun eivät saa tietoa paremmasta.

Finlandia Junior -esivalintaraadin puheenjohtaja, Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin toiminnanjohtaja Maria Ihonen, puuttui aivan oikeutetusti ehdokkaiden julkistustilaisuudessa myös lasten- ja nuortenkirjakritiikin vähäisyyteen kaikissa medioissa. Tästä asiasta Rouva Huu on louskuttanut eri tahoilla jo suunsa kuivaksi, joten on hyvä, että muutkin tahot toimertuvat välillä puuttumaan julkisuudessa tähän seikkaan.

Nähtäväksi jää, kuinka mielekäs on Suomen Kirjasäätiön nykyinen tapa tiivistää Finlandia-palkintojen ehdokasasettelun suma viikon sisälle: viime torstaina julkistettiin Tieto-Finlandia-ehdokkaat, tänään Finlandia Juniorit ja ylihuomenna Finlandiat. Eri lehtien kulttuurisivuilla on havaittavissa näinä päivinä jo hienoista Finlandia-ähkyä.


Maria Ihosen lisäksi esivalintaraatiin kuuluivat keramiikkataiteilija Heini Riitahuhta ja kirjakauppias Iida Siimes.

Kuvakirjallisuus on tänä vuonna näyttävästi esillä ja Rouva Huu iloitsee erityisesti Anne Vaskon Jellona Suuren puolesta ja lupaa palata pian siihen myös piakkoin Lastenkirjahyllyssä.

Catharina von Numers-Ekmanin ja Christel Rönnsin Konrad ja Kornelia –kuvakirja on mielestäni mitä oivallisin vanhusten kuvakirja. Toki siinä on tarttumapintaa myös lapsille, mutta otollisin kohderyhmä on iäkkäämmissä lukijoissa.

Vastoin Rouva Huun hienoisia ennakko-oletuksia fantasiakirjallisuus – Maria Ihosen oma erikoistumisalue – ei ollut tänä vuonna lainkaan edustettuna. Raadin työskentely on aina monen kompromissin summa, jossa yksittäiset mieltymykset alistetaan ryhmän yhteisen konsensus-mielipiteen alaisiksi. Rouva Huulta on vielä viimeiset 30 sivua – sic! – lukematta Maria Turtschaninoffin Underforsista, ja tämä mystinen peikkoseikkailu on kyllä kieltämättä kuulunut loppusyksyn sykähdyttävimpiin ja mukaansatempaavimpiin lukukokemuksiin. Siitäkin lisää hieman tuonnempana.

Mutta iloitaan nyt tästä Finlandia Junior -kuusikosta. Rouva Huu kokee tämän kuuden kirjan listan olevan yksi kurkistus laadukkaaseen ja kunnianhimoiseen kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Näiden kirjojen kupeessa toivottavasti myös ne monet muut, yhtä hyvät ellei jopa hieman toisin kriteerein arvioituna himpun verran paremmatkin kirjat, saavat yhtälaisesti osansa tämän päivän mediahässäkästä.

Lautakunnan nimeämistä ehdokkaista lopullisen palkinnon saajan valitsee näyttelijä, kirjailija ja kolumnisti Hannu-Pekka Björkman, joka kertoo päätöksestään 25.11.2010. Eli jänskätään sitä nyt vielä hetki.

16 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Onnea ehdokkaille! Mutta... pitkäaikaisena lasten- ja nuortenkirjailijana tällaista viestiä - niin asiantunteva kuin se onkin - on masentavaa ja lannistavaa lukea. Me yritämme kyllä tehdä parhaamme, kirjoittaa lukijoita koskettavia tarinoita. Lukijat pitävät sarjoista, niin se vain on. On kohtuutonta vaatia, että meidän tekijöiden pitäisi koko ajan tarkkailla valppaana, mitä juuri nyt pitäisi tehdä. Kuinka väenvängällä rikkoa traditiota ja tarjota hampaat irvessä uutta. Ikäviittaus osui ja upposi myös. Syvä huokaus. Viesti ei ainakaan kohottanut meidän tekijöiden arvostusta, vaikka se lieneekin blogin pitkäjänteinen tarkoitus.

Rouva Huu kirjoitti...

Huokaus pääsee Rouva Huultakin, jos tämänpäiväinen koonti nyt tulkitaan lasten- ja nuortenkirjailijakentällä maton vetämiseksi konkarikirjailijoiden jalkojen alta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on aina monen osatekijän summa ja sitä voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta erilaisin intressein.

lloitaan siis yhdessä runsaasta, rikkaasta, moniäänisestä ja upeasta kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Lapset ja nuoret lukevat, sehän tässä on tärkeintä.

kirsti k kirjoitti...

Onnea paljon kaikille ehdokkaille, Tapsalle erikoispeukku!

Mutta kun muutkin itkee, minäkin uskallan. Ensinnäkin sarjoittumisesta: En ollenkaan voi ymmärtää, että sarjakirja ei voisi olla omavaloinen, hyvin kirjoitettu, tuore ja kaikin puolin laadukas (kuten on esim. Baggen Maalla-kirja). Kyllä sarjakirjaakin kirjoitetaan KUNNIANHIMOLLA ja lasta suuresti ARVOSTAEN. Lapset rakastavat sarjoja, niitä minäkin 70-luvulla ahmin hyllymetreittäin. Miksi ihmeessä aikuiset eivät hyväksy lapsen ikiomia kirjavalintoja vaan viestivät niiden olevan heppoista luettavaa?

Olen kirjoittanut sarjoja, ja aion jatkossakin, mutta uutuuskirjani on Rouva Huun kaipaama itsenäinen nuortenromaani (myös omavaloiseksi ja yllätykselliseksi kiitetty), joka ei kuitenkaan liene mainitsemisen arvoinen tässä yhteydessä.

Kun nyt sitä ei mainita, niin mainittakoon vielä kerran Hannu Hirvosen loistava Tuonenkehrääjät.

Katariina R. kirjoitti...

Minua jäi myös tässä Rouva Huun sinänsä ansiokkaassa katsauksessa hiukan kalvamaan tuo rivien välistä kurkkiva sarjallisuuden kritiikki. Olen Kirstin kanssa samaa mieltä, että yksi sarjakirja voi olla aivan yhtä kunnianhimoinen ja monitasoinen teos kuin ns. itsenäinen kirja. Mitä pahaa on siinä, että kirja kertoo ennestään tutusta henkilöstä ja syventää tämän hahmoa? Sitähän nuoret lukijat nimenomaan kaipaavat. Itse entisenä ahmijana luin vain sarjoja, yksittäiset teokset ohitin kylmästi jo kirjastoautossa, kun tiesin, että uuteen tyyppiin tutustumisen ilo loppuisi lyhyeen.
Omat kirjani ovat syntyneet yksittäisinä teoksina, joista yhdelle on siunaantunut pari "itsenäistä jatko-osaa", koska kyseisestä hepusta ja hänen maailmastaan on ollut kiva ammentaa enemmän, ja koska lukijat ovat tivanneet, että "onko näitä lisää". Ja nyt uusimmalle kirjalleni, joka kyllä ihan itsenäisenä ilmestyi, on jo kysytty jatkoa. Saatanpa kirjoittaakin, varsinkin, kun se on myös kustantajan mielestä hyvä idea. Silti tiedän että jatko-osan tekeminen on ihan yhtä hidas ja työläs prosessi kuin sen ensimmäisenkin kirjan kirjoitustyö. Ei sarjakirjakaan (tai se itsenäinen jatko-osa) päästä tekijäänsä helpolla.

Olisin kaivannut FJ-listalle ainakin Sari Peltoniemen Kissataksin, Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjät sekä yhden herkän ja intensiivisen itsenäisen nuortenromaanin: Kirsti Kurosen Piruettiystävyyden.

Onnea kaikille ehdokkaille!

Librarian kirjoitti...

Näin kentän ulkopuolisen kirjastolaisen silmin tuo "Minun kaverille kanssa" -ajattelu on tahattoman koomista... Eikö voida vilpittömästi olla onnellisia hienon kuusikon puolesta?

Bwana kirjoitti...

Tämä ei liity mitenkään näihin kirjoihin vaan ihan muuhun:

Uteliaana ihmisenä kyselisin että oletko mahtanut maksaa joskus 90-luvulla ugandalaisen nuoren miehen koulumaksuja? Tapasin tänään Kampalassa hepun, joka oli tätä mieltä...

kirsti k kirjoitti...

Tämähän TAHALLISEN koomista ja noloa.

Eikä mitenkään pois vilpittömästä ilosta ehdokkaiden puolesta! Tietääkseni olemme kaikki onnitelleet heitä - ja minusta esimerkiksi valinnat ovat tänä vuonna melkoisen onnistuneet, hyviä kirjoja kaikki.

Mutta eikös Rouva Huu haastanut tekemään omia listoja, kai silloin saa nostaa heitä, jotka olisi toivonut näkevänsä ehdokkaiden joukossa. Nostan vielä Hirvosen lisäksi muutamia: Sari Peltoniemen Kissataksi, Mimmu Tihisen Virkkunen ja sata sydäntä, Leena Valmun Veera tiellä ja Ansu Kivekkään Täysillä metsään.

Heistä Leenaa en ole koskaan nähnyt ja Ansun kerran vilaukselta.

kirsti k kirjoitti...

Tuiskuisen metsälenkin jälkeen tämä jaksaa vielä jauhaa:

1. Minusta on pelkästään ihanaa, jos kaverit kehuvat ja kannustavat toisiaan! Haluaisin tietenkin antaa kaikki maailman palkinnot kavereille, raatilaisena olisin surkean puolueellinen. Sitä paitsi lastenkirjailijoita on Suomessa lopulta aika vähän, melkein kaikki jotenkin tuntevat toisensa.

2. Oman kirjani kohdalla en todellakaan ihmetellyt sitä, ettei se ollut FJ-ehdokkaiden joukossa (päinvastoin olisin lentänyt ällistyksestä seinään, jos olisi ollut). Kummastelin lähinnä sitä, että Rouva Huu oli sivuuttanut kirjani listatessaan itsenäisiä ja
realistisia nuortenromaaneja, joista on jopa puutetta. Se tuntui epäreilulta verrattuna siihen palautteeseen, jota olen kirjastani saanut. (Okei, pitäisi olla vaatimaton ja hissukseen.)

Ehkä tuo kuitenkin on luonnollinen reaktio ja sen saa sanoa ääneen, jos niin haluaa.

Myös tämä kohta satutti: "Eivätkö kustantajat enää usko intensiiviseen, samastumiseen koukuttavaan nuortenromaaniin vai kaipaisiko kenttä enemmän uusia, nuorempia tekijöitä? Eikö nykyinen kirjanjulkaisun tiivistynyt tahti anna kirjailijalle kylliksi aikaa kehitellä kiinnostavia aiheita?"

Tietenkin jokainen meistä seisoo omansa takana ja uskoo kirjoittaneensa kiinnostavasta aiheesta samastuttavan kirjan. Hyvin moni siinä onnistuukin, useampi kuin on ehdokkaita listoilla, ja siksi pitää nostaa mahdollsimman monia kirjoja. Haluaisin liputtaa kaikkien puolesta nyt heti! Jokaisella kouluvierailulla vinkkaan kotimaisia tuoreita lasten- ja nuortenkirjoja (kavereiden ja muiden), viimeksi tokaluokkalaiset olivat repiä Kissataksin kädestäni, kun halusivat tietää, löytävätkö kissat mummolle talonmiehen.

Ja nyt kun vauhtiin pääsen, kommentoin vielä poikakirjoja. Rouva Huu kirjoittaa: "Sukupuolisidonnaisuus ei ole lastenkirjoissa mikään ehdoton vaade, mutta pojat ovat tunnetusti nirsompia tarttumaan ennakkoluulottomasti kovin runsaasti rönsyäviin ja tyttöhempeilyäkin sisältäviin opuksiin." Minulla on hieman erilainen kokemus pojista ja hempeilystä: kun kirjoitin Vili Voipio -kirjoja, monet pojat tulivat erityisesti pyytämään lisää rakkaus-, pusu-, tyttö- ja tykkäämisjuttuja. Haleja kaikille suloisille vintiöille!

Anonyymi kirjoitti...

En ollut tuo eilinen Anonyymi, kuten joku arveli, mutta kyllä minuunkin ikäviittaus osui ja upposi, koska olen syvällä ikäkriisissä varsinkin aamuisin, kun katson peiliin. Rouva Huun tuntien en kuitenkaan usko hänen tarkoittaneen tölväistä. Minäkin toivotan nuoret, lahjakkaat ja uudenlaiset kirjailijat tervetulleiksi. Enkä aio väistyä kentältä, vaikka kouluvierailuilla viattomat lapsukaiset vääntävätkin puukkoa haavassa kysymällä: "Kauanko vielä aiot kirjoittaa?" Hitostako minä sen tiedän... Mutta aion kyllä. Sarjojakin hyvällä omalla tunnolla. Rakastan omia hahmojani, jotka ovat muuttuneet minulle eläviksi henkilöiksi.
Mutta totuuden siemen on myös siinä, että kuka sarjaan ryhtyy, se sarjan kestäköön. Kun sarja myy ja on kaikin puolin kelpo, kustantajan ja kirjailijan yhteinen intressi on sitä jatkaa. Jos sarjoja on useampi, jää fyysistä aikaa "itsenäiselle ja erilaiselle ja uudistavalle" olemattomasti. Ellei sitten ota öitä avuksi. Toisaalta, sarjojen osien on täysin mahdollista olla sisällöltään itsenäisiä ja uudistavia. Niin kuin monesti ovatkin.
Työtä tämä on, ammatti suorastaan. Vaikka vähän taas kiusaannutti vastata entisen naapurin hyväntahtoiseen kysymykseen teatterin aulassa: "Sinä se vielä vaan KIRJOITTELET!"
Juu, minä se vielä vaan kirjoittelen. Ja ylpeänä, listat ja palkinnot ja niiden vuoksi turhautumisen jo ajat sitten unohtaneena. Sekin hyvä puoli sarjoissa on, ettei tarvitse murehtia "pääseekö" listoille. Voi rauhassa keskittyä siihen, mistä oikeasti iloitsee.

Lämmöllä niin rouva Huulle kuin kaikille kollegoille ikään katsomatta. Tässä iässä on saanut niin paljon ystäviä oman ammatin piirissä, että se on jo isoin palkinto!

Tuula Kallioniemi, mummo

Anonyymi kirjoitti...

Anneli Kannon Futistyttö-sarja on myös jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, ja viimeisin osa olisi myös mainiosti sopinut FJ-ehdokkaaksi.

Marika kirjoitti...

Onnea rutkasti joka ehdokkaalle minunkin puolesta ja ihan tasapuolisesti!

Hienosti tosiaan Maria Ihonen nosti puheessaan esiin lasten ja nuortenkirjallisuuden kritiikin tilan. Viime kädessä on mielestäni ihan sama, mitä kirjoja ehdokaslistalla on: mediajulkisuus on aina tervetullutta lajille.

Kirsti K:n kanssa olen samoilla linjoilla, olisin ollut yllättynyt, jos oma kirja olisi ollut ehdokkaiden joukossa - monestakin syystä. Kirjoja kirjoitetaan ja kulutetaan onneksi useisiin eri tarpeisiin, ja palkintolautakunnille tai kriitikoille ei tietääkseni kirjoita meistä kukaan. :)

Sarjat on vallan hieno juttu, ja kuten Ihonenkin toteaa, sarjoittuminen ei välttämättä tee kirjasta huonoa. Paine (sisäsyntyinen tai ulkoinen) pukata ulos kirja vuodessa sen sijaan on huono juttu. Ikävä kyllä apuraharumbassa ja mediajulkisuustaistelussa kirjailijan on tärkeää olla aktiivisen näköinen. Kirja, pari vuodessa on sitä paljon puhuttua tuottavuutta. Sillä voi jopa saada vähän voita leivän päälle, jos hyvin käy. Lanu-kirjailijan tulot ei nimittäin päätä huimaa.

Valkoinen kirahvi kirjoitti...

Onpas mielenkiintoista kuulla erilaisia näkemyksiä tästä asiasta! Hienoa, että asiasta keskustellaan!

Itse en kirjoita lapsille ja nuorile, mutta seuraan lukijanäkökulmasta kirjan kaarta ja kestävyyttä lapsilukijan käsissä. En ota kantaa kirjojen paremmuudesta siihen liittyen, ovatko kirjat sarjakirjoja vai itsenäisiä teoksia. Hyvä, että on molempia!

Sarjakirjan ansio on kuitenkin lukijan kannalta se, että sarjakirjan kaari voi olla pidempi, ehkä näin on myös toisinaan kauppojen hyllyissä. Ehkä painosten määrään ja uusintapainoksien ottamiseen tällä voi olla vaikutusta. Muutoinhan lastenkirjan kaari, kuten kirjan kaari muutenkin, on valitettavan lyhyt.

Osa kirjoista menee väkisin yleisöltä ohitse, mutta kirjasarjojen avulla voi ensimmäisen kirjan löytää vasta silloin, kun kolmatta kirjaa jo julkaistaan.

Lapsilukijalle on tärkeää myös se, että kun lopulta löytää mieleisensä, tietää mihin seuraavaksi tarttua.

Olen Huun kanssa samaa mieltä siitä, miten hienoa lastenkirjallisuutta meillä julkaistaan ja miten kovin vähän se saa huomiota eetterissä. Siksi iloitsen jokaisesta lastenkirjallisuutta sivuavasta kirjoituksesta, joka herättää yhä uusia keskusteluja ja toivottavasti myös lukijoita.

Rouva Huu kirjoitti...

Rouva Huu kokousti eilen koko pitkän loskaisen harmaan päivän Helsingissä ja siksi kommenttien julkaisuun tuli vuorokauden viive.

Rouva Huu syyttäköön taas vain itseään, kun nosti tämän sarjoittumisen esille. Samasta aiheesta on väännetty kättä Lastenkirjahyllyssä toki aiemminkin.

Rouva Huu lukee työkseen ja pyrkii lukemaan mahdollisimman kattavasti koko tarjontaa ja muodostaa siitä sitten kriitikon mielipiteensä. Kirjailijat, kirjastonhoitajat, kirjakauppiaat ja kustantajat lukevat lasten- ja nuortenkirjallisuutta omien silmälasiensa ja intressiensä läpi.

Eikä tämä sarjoittumisilmiö ja sen vastustaminen kriitikkopiireissä ole totta vie mitään uutta. Kerttu Manninen lonksutti 1950- ja 1960-luvulla hartaasti ihan samasta aiheesta.

Jos siirretään perspektiiviä vähän yleisemmälle tasolle, niin Rouva Huuta hämmästyttää se, että Lastenkirjahyllyn lukijat eivät katso aiheelliseksi reagoida mitenkään Vuoden kirjat -luettelon ilmestymättömyyteen.

Eikö se olekaan teille muille samanlainen kestosuosikkipokkari, jonka ääreen palaisi toistuvasti palauttaakseen mieleen kunkin vuoden kirjatarjontaa?

Rouva Huu kirjoitti...

nimim. Bwana:

Tämäpä mystistä. Tietääkseni en - valitettavasti - ole osallistunut 1990-luvulla tällaiseen hyväntekeväisyystoimintaan Kampalassa.

Kirjallinen nimimerkkini Rouva Huu on joka tapauksessa vasta 2000-luvulla "keksitty" ja tullut mahdolliseksi Hannu Mäkelän vuonna 2006 lastenromaanissaan luoman fiktiivisen lastenkirjahahmon kautta.

Mutta rouva Huun sisko on kyllä ollut muutama vuosi sitten Taideteollisen korkeakoulun opiskelijavaihdossa Ugandan Kampalassa.

Anonyymi kirjoitti...

Sarjoittumiskommenteissa painottuu kirjailijan näkökulma. Miltä mahtaa sarjakirjan kuvittajasta tuntua tahkota samaa tyyliä vuodesta toiseen? Eikä sarjallisuus välttämättä tuo kirjalle lisäelinaikaa. Vaikka toisen osan ilmestymisestä olisi vasta vuosi, kustantaja saattaa laittaa ensimmäisen osan jo makulointikoneeseen. Ei kahta ilman kolmatta? Tuskin.

Rouva Huu kirjoitti...

Hyvä huomio Anonyymiltä,

Itse asiassa juttelin tästä kuvittajan suhteesta kuvakirjasarjoihin juuri Salla Savolaisen kanssa, kun tein hänestä haastattelua Onnimanniin. Lehti ilmestyy joulun alla.

Kuvittaja sitoutuu kuvittamaan sarjaa, vaikka kaikki kuvakirjatekstit eivät olisikaan hänen mielestään yhtä inspiroivia. Ensimmäistä osaa kuvittaessa hän ei voi mitenkään ennakoida, kuinka pitkä tai supersuosittu sarjasta tulee.

Parhaiten kuvakirjasarjat toimivat Savolaisen mielestä silloin, kun tekstistä ja kuvituksesta vastaa sama henkilö.

Rouva Huu innostui Salla Savolaisen kanssa visioimaan sellaistakin kokeilua, että perustettaisiin kuvakirjasarja, joka perustuisi tiettyyn ennalta määrättyyn kuvakirjaformaattiin, mutta jokaisella osalla olisi eri kuvittaja ja tekstin tekijä.

Markus Majaluoma lopetti taannoin Timo Parvelan Ella-kirjojen kuvittamisen, mutta tälle sarjalle ei hankittu uutta kuvittajaa lainkaan. Uusissa Ella-kirjoissa on Mervi Lindmanin tekemät kansikuvat.

Katja Tukiainen lopetti Tapani Baggen Kaisa-kirjojen kuvittamisen ja hänet korvattiin tässä uusimmassa Maalla-kirjassa Hannamari Ruohosella.

Rouva Huu on kuullut, että käännösmarkkinat on helpompi valloittaa jo hyvään vauhtiin päässeen kuvakirjasarjan kanssa. Yksittäisellä, itsenäisellä kuvakirjalla ei siis – enää? – ole niin hyviä mahdollisuuksia levitä maailmalle.