keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Nuortenromaani ahdistuksen kipurajoilla


Maria Autio: Ajatustenlukija. 210 sivua. Karisto 2011. Kansikuva Jutta Kivilompolo.

Patricia McCormick: Viilto. 171 sivua. Suomentanut Milla Karvonen. Minerva 2009. Kansikuva Suvi Sievilä.












Lieneekö sattuman summaa, mutta Rouva Huu on lukenut viime aikoina sen verran monia romaaneja – nuortenromaanien lisäksi viimeksi Markus Nummen Karkkipäivän (Otava 2010), joissa vanhempien hoivavietti on kokonaan hervahtanut, että koko aihepiiri ja sen kaavamainen käsittely alkaa jo hiukan tympiä.

Maria Autio (s. 1967) voitti vuonna 1987 J. H. Erkon runokilpailun ja on sittemmin julkaissut runokirjan (Valkoinen ruletti, WSOY 1988) aikuisille sekä nuortenromaanin, jonka aiheena oli koulukiusaaminen (Paperisudet, Karisto 2005).

Tekisin vääryyttä, jos väittäisin juuri ilmestyneen Aution toisen nuortenromaanin, Ajatustenlukijan, käsittelytapaa viihteelliseksi. Olen kuitenkin havainnut muutamissa viime aikoina ilmestyneissä mielenterveysongelmia ja murrosikään liittyviä kipupisteitä käsittelevissä nuortenkirjoissa sellaista kepeyttä, jonka haluaisin asettaa kyseenalaiseksi.

Kuinka tällaisen angstintäyteisen romaanin kokee nuori lukija, joka painii samankaltaisten ongelmien kanssa omassa elämässään? Ajatuksenlukijan käsittelemät asiat, itsetuhoisuus, viiltely ja mielen järkkyminen, eivät ole mitään ohimeneviä pikkuongelmia, jotka voisi lakaista maton alle tai joista voisi parantua käden käänteessä.

Lieneekö siis kyse uudesta rankkoihin aiheisiin viehtyneestä nuortenkirjatrendistä, joka on vähin erin kotiutumassa ulkomaisten – lähinnä ruotsalaisten ja yhdysvaltalaisten – esikuvien vanavedessä myös kotimaiseen kirjallisuuteen? Viitteitä tästä näkyi myös toisessa Kariston kotimaisessa nuortenromaanissa, viime syksynä ilmestyneessä ja Topelius-palkitussa Kirsti Kurosen Piruettiystävyydessä. Siinä päähenkilö, balettia tanssiva Elli, kipuilee hyvin ohimenevästi syömishäiriöiden kanssa.

Aution nuortenromaanissa Tiuku aloittaa lukion uudessa kaupungissa, 300 kilometrin päässä kotoa. Hille-Äiti ja tämän miesystävä Retu antavat ymmärtää, että tytön on jo itsenäistyttävä ja alettava elää omillaan. Äidin ja isäpuolen alkoholismi ja ailahteleva käyttäytyminen tympivät Tiukua, mutta parivuotiaan pikkusiskopuoli Amaliinan takia hän katsoo velvollisuudekseen käydä kotona säännöllisesti tarkastamassa että kaikki on kunnossa. Onneksi naapurissa asuva Ulpu lupaa katsoa Tiukun poissa ollessa pikkusiskon perään.

Tiuku asuu tätinsä yksiössä ja opettelee hapuillen itsenäisen elämän alkeita. Hän tutustuu Iidaan, joka on seurakunnan toiminnassa mukana oleva aktiivinen perhetyttö. Ampaattisen Iidan luonteen vakaus ja harmoninen perhe-elämä tyynnyttävät Tiukun ailahtelevaa mieltä.

Iidaa enemmän Tiuku tuntee kuitenkin sielunsukulaisuutta samaa koulua käyvään salaperäiseen Lintutyttöön, Ellaan, jonka blogiin hän sattumalta törmää netissä. Vähin erin Lintutytön perhe-elämän traagisuus paljastuu Tiukulle, ja hän tulee estäneeksi todennäköisesti täysin harhaisen ja mieleltään järkkyneen tytön itsemurhan.

Maria Aution nuortenromaanissa on niukalti dialogia. Tämä kerrontatekninen valinta on varmasti tarkkaan mietitty: Tiukun ahdinko tihentyy ja konkretisoituu vähin erin ihon viiltelynä. Tiuku ”muuttuu yöeläimeksi, jolle pimeän aika tarjoaa parhaan suojapeitteen”.

Aution runollinen kieli tuntuu ajoittain karua aihetta vasten vähän itsetarkoitukselliselta. Oheinen katkelma liittyy Tiukun haavekuvaan isästä, jota hän ei ole koskaan tavannut ja jonka traaginen kohtalo paljastuu vasta myöhemmin lukijalle.

Aurinko kehräsi keltaista villaa, ja vesi pesi timantteja säihkyviksi. Aallot tulivat kohti kuin hyppynaru. Hän kahlasi Miska-isän kanssa syvemmälle, käsi kädessä. Sitten he kelluivat. Heillä oli auringon villahuopa peittonaan.



Aikansa emmittyään Tiuku päättää mennä kouluterveydenhuollon vastaanotolle nikkeliallergiaoireiden takia ja näin myös hänen tähän asti tarkoin varjelemansa salaisuus paljastuu. Kliseisesti tyttö suhtautuu ynseästi kouluterveydenhoitajaan ja koulupsykologiin, joista viimeksi mainittu esitetään – sinällään mainiona ajankuvana – työnsä puolesta ylikuormitettuna ja melko epäempaattisena lastensuojelun ammattilaisena.

Aution Ajatustenlukija vertautuu kiinnostavasti yhdysvaltalaisen Patricia McCormickin nuortenromaaniin Viilto, joka suomennettiin pari vuotta sitten.

Viilto koostuu kolmesta pitkästä luvusta, jotka kuvaavat 15-vuotiaan Callien hidasta toipumista itsetuhoisesta viiltelystä nuorten psykiatrisessa sairaalassa. Callie on ottanut liian suuren vastuun pikkuveljensä vakavasta kroonisesta astmasta ja vähin erin yksilö- ja ryhmäterapian kautta tyttö oivaltaa, että hänen ongelmansa johtuvat itse asiassa vanhempien kyvyttömyydestä ottaa vastuuta lapsistaan.

Callie on pitkään puhumaton, ja Aution romaanin tapaan myös Viillossa dialogi on aluksi vähäistä tästäkin syystä. Vähin erin Callie näkee sairaalan muut nuoret tytöt yksilöinä, ja oivaltaa oman paikkansa ja tehtävänsä hoitoyksikössä. Terapeutti kiteyttää Callien tilanteen osuvasti: ”Minä en voi pitää sinua turvassa. Vain sinä itse voit.”

Sekä Tiukun että Callien toipuminen voi alkaa, kun he ymmärtävät, että eivät enää voi toimia vain läheistensä parhaaksi, itseään ja omia toiveitaan laiminlyöden.

Autio tiivistää asian konkreettisesti puhumalla rajaviivoista:

Hän oli piirtänyt rajaviivan hiekkaan. Tämä on minun rantani, hän huutaisi. Hän puolustautuisi. Ei enää mitään salakoodia hihan alla, vaan kyltti: rikkominen kielletty. Ei pullonsirpaleita.


Valtaosa nuortenromaaneista suosii edelleen onnelllista tai ainakin toivoon kurottavaa loppuratkaisua. Lukijalle jää tunne, että Ajatustenlukijan Tiuku selviää vahvan persoonansa takia, vaikka hänen huoltajansa eivät parannusta omissa elämäntavoissaan kenties tekisikään. Sen sijaan Lintutytön toipuminen jää epäselvemmäksi. Itse tulkitsin, että Lintutytön toipumiselta katkaistaan sananmukaisesti siivet kohtauksessa, jossa Tiuku ostaa itselleen kaksi häkkilintua, joista toinen on jo ostohetkellä parantumattomasti sairas.

Rankkoja aiheita käsittelevien nuortenromaanien viehätys niin sanottujen perusonnellisten nuorten lukijoiden keskuudessa voi johtua puhtaasta tirkistelynhalusta: kirjojen lukemiseen liittyy varmasti paljon samaa luontaista uteliaisuutta kuin vaikeissa elämäntilanteissa elävistä ihmisistä kertovien televisiodokumenttien nykyisessä suosiossa.

Toisaalta nämä kirjat voivat rohkaista samankaltaisten ongelmien kanssa omassa elämässään painivia nuoria hakemaan apua ja puhumaan avoimesti ongelmistaan ammattiauttajille tai aikuisille. Nuorelle voi myös olla huojentavaa lukea kaunokirjallinen teos, jossa hänen erityisongelmaansa on kuvattu elämyksellisesti ja ymmärtäen, mutta riittävän realistisesti, ilman että syntyy vaikutelmaa pikakelatusta happy endistä.

Rankkaa aihetta käsittelevässä nuortenromaanissa nuori voi näin parhaimmillaan saada ensimmäisen vertaistukijan kirjailijasta: ainakin yksi ihminen on ymmärtänyt hänen oman tuskansa ja ahdistuksen! Ja juuri tämän vertaistuen kautta kirjailijalla onkin harteillaan poikkeuksellisen iso vastuu, joka ulottuu paljon kaunokirjallisia linjauksia pidemmälle.

4 kommenttia:

kirsti k kirjoitti...

Yllätys, Kirsti täällä taas provosoituu ja puolustaa lastaan!

1. Piruettiystävyys ei käsittele syömishäiriötä. Se on niin kamala sairaus (tiedän kokemuksesta), ettei sitä mitenkään voisi ohittaa kepeästi tai lakaista maton alle. Päähenkilöni Elli oireilee mutta ei missään vaiheessa ajaudu sairauteen saakka, ainakaan kirjan aikana.

2. Ellin kohtalo jää auki: kirjan viimeisessä luvussa Elli varaa ajan koulupsykologille ja olematon Doris kummittelee edelleen mielessä. Vaikka en löytänyt lopullista ratkaisua Ellin ahdistukseen, uskon saaneeni vakuutettua tytölle, että hän tulee jatkossa pärjäämään omillaan.

Arja-täti kirjoitti...

Kirjaa en ole vielä nähnyt, joten innolla luin kommenttisi. Mutta yksi asia jäi häiritsemään: kansi! Ei näytä kovin houkuttavalta. Tai sanoisinko, että ei tue sitä, mitä kirja sisältää. Toivottavasti kuva näyttää ruudulla vain kököltä ja sitten kädessä on eri fiilis.

Maria A. kirjoitti...

Hei kaikille

Kirja tosiaan kannattaa lukea kokonaisuudessaan, sillä silloin kannenkin salat selviävät. Kannessa on nimittäin yksi kirjan tärkeimmistä kohtauksista ja toistuvaa symboliikkaa (Laika-koira, hiekka-aavikko, linnunsiipi). Itse olen pitänyt graafisen suunnittelijan tekemää kantta onnistuneena ja kirjaan sopivana.

Arja-täti kirjoitti...

Luen nyt kirjaa ja pidän siitä. Ihan mun ahdistus-kamaa. Mutta silti jaksan moittia kantta. Vaikka sen idea on hyvä, ymmärrän, että se viittaa tiettyihin asioihin kirjassa, silti se ei tue kirjan sisältöä. Tässä on kaksi vaaraa: kirja joko luulee lastenkirjaksi tai vinkkauksissa nuoret eivät tajua, millainen kirja on eli ei tavoita oikeaa kohderyhmää.