Mika Keränen: Oranssi polkupyörä. Kuvittanut Marja-Liisa Plats. Suomentanut Kaisu Lahikainen. Avain 2011. 126 sivua.
Kustantamo Avain on julkaissut nyt toisen Mika Keräsen Salaseura Divarista kertovan lastenromaanin. Tässä esiteltävä teos (alk. Varastatud oranz jalgratas) ilmestyi viroksi jo vuonna 2008 ja se sai tuolloin ilmestymisvuoden parhaan virolaisen lastenkirjan palkinnon. Viime vuonna suomennettu Hopeinen aarrearkku oli siis tosi asiassa sarjan toinen osa.
Mene ja tiedä, miksi Avain päätyi julkaisemaan suomennokset nurinkurisessa järjestyksessä.
Oranssi polkupyörä tutustuttaa päähenkilöviisikon – noin kymmenvuotiaiden Marin, Olavin, Reilikan, Antonin ja Matti-koiran (!) – lukijalle Hopeista aarrearkkua perusteellisemmin. Myös Tarton puutalokaupunginosa Soppalinna kuvataan karttoineen kaikkineen samastumiseen houkuttelevasti.
Historian ja perinteiden kunnioittaminen ja menneen tuominen luontevaksi osaksi lasten arkea onkin Salaseura Divari –sarjan yksi kantava teema.
Keräsen lastenromaanista löytyy kiinnostava ja lastenkirjalle harvinainen kohtaus, jonka voi tulkita ottavan viitteellisesti kantaa tuloerojen kasvuun, hyvä- ja huono-osaisten kuilun syvenemiseen ja kerjäämisestä syntyneeseen keskusteluun.
Mari ja Reilikka keksivät mielestään hyvän rahan ansaintamenetelmään:
He olivat nimittäin nähneet pari päivää aikaisemmin Raatihuoneentorilla mummon, joka istui maassa pussi jalkojensa juuressa, ja turistit ja muut ohikulkijat heittivät siihen vähän väliä rahaa. Tytöt olivat katselleet touhua vähän aikaa ja huomanneet, että mummo tienasi tuolla hommalla aika hyvin. Niin Mari olikin ehdottanut, että he voisivat tehdä samalla lailla. – –
Kahdesssa tunnissa tytöt keräävätkin "pienen omaisuuden", yli sata Viron kruunua. He väittävät ohikulkijoille olevansa orpoja. Tytöt tuntevat kuitenkin piston sydämessään, kun huomaavat tutun opettajan kulkevan heidän ohi.
Kerjäämiskonstilla saatu raha alkoi tuntua Marista vastenmieliseltä. Hän päätti, ettei enää ikinä kerjää rahaa uskottelemalla ohikulkijoille olevansa orpo ja koditon. Ajatus toi leveän hymyn Marin kasvoille, ja hän tunsi olonsa taas reippaaksi.
Tytöt ja pojat ovat aluksi sotajalalla keskenään, luottamuspula on ilmeinen ja pojat haluavat päteä omin konstein. Ennen pitkää pojat tosin huomaavat, että yhteistyöllä ja tyttöjen hoksottimilla on käyttöä, jos oranssin polkupyörän anastajat halutaan saada kiinni.
Klassisten lasten seikkailuiden tapaan vanhemmat antavat jälkikasvulleen paljon vapautta eivätkä juuri kysele lasten menojen perään. Marin äiti on tyytyväinen, kun tyttö viettää niin paljon aikaa ulkona raittiissa ilmassa eikä "kykkinyt tietokoneen ääressä kasvattamassa sammalta". Lasten salaseura pitää majapaikkanaan Marin isän puuvenettä, joka on jäänyt kuivalle maalle takapihalle kunnostusta odottamaan.
Poliisien vakuuttaminen salaseuran havaintojen todenperäisyydestä ei tietenkään käy käden käänteessä, mutta lopulta lasten keräämä todistusaineisto johtaa tapauksen ratkaisuun.
Suomalaisiin toiminnallisiin lastenromaaneihin verrattuna suomalaissyntyisen mutta nyttemmin Tartossa asuvan Mika Keräsen tyyli on hivenen totisempaa ja vähemmän lapsen arjen pienistä yksityiskohdista ammentavaa. Lieneekö kyse erilaisesta lastenkirjakulttuurista, mutta kirjan yksitotinen nimi ja kuvitus jättävät suomalaisiin vastineisiin verrattuna kosolti toivomisen varaa. Marja-Liisa Platsin mustavalkokuvitus on aika yksitasoisen esittävää ja asetelmallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti