Pirjo Suvilehto & Karoliina Pertamo: Otso ja soiton salaisuus. 48 sivua. Mäntykustannus 2011.
Pienen pohjoisen Mäntykustannuksen kustantama kuvakirja Otso ja soiton salaisuus uudistaa tuoreesti suomalaisten eläinsatujen perintöä: tämä todentuu paitsi Pirjo Suvilehdon tekstissä niin myös Karoliina Pertamon värikylläisessä kuvituksessa.
Suomalaisen metsän havun-vihreää tunnelmointia ei tästä kuvakirjasta juurikaan löydä, mutta eipä samojen kliseiden ylläpitäminen ole aina tarpeenkaan. Pertamo on rohkeasti tyylitellyt suomalaisen metsän eläingalleriaa, mutta pelkistyksestä huolimatta eläimet ovat edelleen tunnistettavissa – vaikka nelijalkaiset kulkevatkin pääosin kahden jalan varassa. 
Tarinan aloitus tuo Rouva Huulle montakin aiemmin ilmestynyttä ja aihepiiriltään samankaltaista kuvakirjaa mieleen. Alkuasetelmassa on paljon samaa Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssin (Otava 1990) ja Moritz Petzin & Amélie Jakowskin Pahalla päällä –kuvakirjan (Lasten Keskus 2005) kanssa.
Metsän valtias, Otso-karhu, kokee asemansa uhatuksi, kun se ei ole saanut kutsua mäyrän syntymäpäiville. Otso jurottaa, äyskii, tiuskii ja mekkaloi pahaa oloaan, mutta ei ymmärrä että sen oma kiukkuinen olemus on suurin syy siihen että muut eläimet haluavat juhlia ilman sen tilaa vievää ja dominoivaa seuraa. 
Rinnakkaistarinassa Miko-poika harjoittelee viulunsoittoa setänsä ohjauksessa ja saa kuulla, että säveletkin voi nimetä eläinten mukaan: heleä on lintusävel ja matalampi karhusävel. Niiden väliin asettuvat vielä isän ja äidin sävelet.
Karhun jurotukseen sekoittuu vielä sen näkemä uni lapsuudesta, jossa emokarhu valmistaa pentuaan itsenäistymään:
”Meistä jokainen on joskus yksin, sinäkin. Mutta se mikä on meille arvokasta, kulkee aina mukanamme. Sillä tavoin me emme koskaan ole yksin. Ja kuninkuus, se on karhun sisällä. Sitä älä unohda koskaan”, sanoi äitikarhu.
Kirjallisuusterapiaan paneutunut Suvilehto (s. 1971) käsittelee kuvakirjassa tärkeitä identiteetin löytymiseen, itsetuntemukseen, tunnekasvatukseen ja sosiaalisuuteen liittyviä teemoja.
Metsän leppeä rauha kääntyy äkkiä draamaksi, ja niin Otsokin saa osoittaa pyyteettömän luonteensa pelastaessaan mäyrän pesäkolon tuhoutumasta tulipalossa.
Yhdessä jokainen on ehjempi, Suvilehdon teksti viestittää.Tällaista yhteen hiileen puhaltamisen taitoa tarvitaan nykyaikana taas entistä enemmän. Tällä tavalla piiloisesti lastenkirjakin valmentaa lasta kohtaamaan nyky-yhteiskunnan haasteita.
Suvilehto on oululainen sanataidekasvattaja, joka on aiemmin tänä vuonna tehnyt Pertamon kanssa myös Tammelle pientä Syli-kirjasarjaa perheen pienimmille. Sarjassa ovat ilmestyneet vauvaikäisille tarkoitetut pahvikirjat Lapsosen leikit, Lapsosen loruja ja Lapsosen lähellä.
Suvilehto kirjoittaa kauniisti ja elävästi, mutta suhteutettuna Pertamon pelkistettyyn kuvitukseen tekstiä on järkiään ihan liikaa. Pertamon selkeiden, sympaattisten eläinhahmojen ympärille rakentuva kuvitus vetoaa alle kouluikäisiin lapsiin, mutta Suvilehdon polveileva teksti on suunnattu pikemminkin kouluikäisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti