David Ezra Stein: Kukonpojan iltasatu. Suomentanut Riitta Oittinen. 37 sivua. Pieni Karhu 2011.Tracey Corderoy & Alison Edgson: Lue vielä yksi! Suomentanut Raija Rintamäki. 25 sivua. Kustannus-Mäkelä 2012.
Jan Ormerod: Isän kulta lukee. Suomentanut Riitta Mäyrälä. 18 sivua. WSOY 1985.
Tänään vietettävän kirjan ja ruusun päivän ja alkavan lukuviikon kunniaksi Lastenkirjahyllyssä on esillä lapsen ja aikuisen yhteisen lukuhetken hurmasta kertovia kuvakirjoja.
Näistä kolmesta kirjasta ehdoton helmi on yhdysvaltalaisen David Ezra Steinin Kukonpojan iltasatu, jossa iltasatua isältään kärttävä kukonpoika keskeyttää tavan takaa isänsä ääneen luennan. Klassiset sadut Hannu ja Kerttu, Punahilkka ja Pieni kananen keskeytyvät kaikki sadun jännittäviin käänteisiin eläytyvän kukonpojan välihuomautusten takia.
Isän hermoille jo käyvä tilanne ratkaistaan siten, että kukonpoika saakin kertoa isälle sadun. Poika laatii kädenkäänteessä kuvituksenkin ja isä on jo sadun alkaessa syvässä unessa. Niinpä kukonpoika paneutuu isänsä viereen maata ja nukahtaa lopulta tyytyväisenä, joskin silmin nähden vähän hämmentyneenä yllättävästä käänteestä.
Kuvituksessa todentuu hyvin konkreettisesti lapsen eläytyminen jännittävän sadun tapahtumiin. Steinin kuvituksessa kukko työntyy satukirjan kuvituksiin estämään sadun sankarien vaaran paikkoja.
Lue vielä yksi on puolestaan hyvä esimerkki toisesta iltasadun lukemiseen liittyvästä tilanteesta, jossa lapsi ei tyydykään yhteen kirjaan, vaan kärttää aina uusia – lykätäkseen näin ehkä nukkumaan menon ajankohtaa mutta myös silkasta mukavuudenhalusta kuulla vanhemman ääneen luentaa. Pikkupupu päättää tehdä itse todella pitkän koko yön jatkuvan satukirjan. Mutta vaikka satu onkin pupun mielikuvituksessa tosi pitkä, sekin loppuu aikanaan. Äitipupu kehottaa pupua keräämään ystäviltään satuja ja tarinoita ja tallentamaan ne kirjaan. Jokaisella on omat mieltymyksensä.
Viimein pupu kerää kaikki ystävänsä yhteen ja aikoo lukea satukirjansa kaikki sadut ääneen. Mutta se on niin uupunut ponnistuksistaan, että uuvahtaa itse kesken lukemisen!
Kirjan sisäkansiin on piilotettu pieni vihkonen, Pupun iso satukirja, jonka mustavalkokuvat lapsi voi itse värittää.
Jan Ormerodin Isän kulta lukee on hauska kuriositeetti 1980-luvulta, pienten lasten katselukirja, jossa taaperoikäinen lapsi ottaa kontaktia lukemiseen keskittyneeseen isäänsä. Tekstiä on äärimmäisen niukasti, mutta tunnelataus on sitten sitäkin isompi. 
Sarjassa on ilmestynyt myös suomennoksina kirjat Isä tuli kotiin, Isän kulta nukkuu ja Sottapytty.
Ormerodilta on viime vuonna suomennettu myös valloittava Freya Blackwoodin kuvittama kuvakirja Maija ja Karhu (Karisto), joka on aiemmin esitelty Lastenkirjahyllyssä.
3 kommenttia:
Valitettavasti kukonpoikakirja ei ole vielä ennättänyt tutuksi, niin ettet tiedä, esiintyykö Älä puhu vieraiden kanssa! kertomuksessa muuten kuin kuvituksen lauseena. Se palautti heti mieleen puistattavan muiston.
Oltiin 80-luvun lopussa Kanadassa ja etsiydyttiin kalajärven rannalle kauas metsään. Löytyi sisältä ja päältä ruskea kalastusasumus. Kulttuuria asumuksessa edustivat vehkein varustettu keittiö ja makuuhuoneen ainoa kirja, soma pikku nide Don´t Talk to Strangers!
Olisin uhallanikin puhunut vieraiden kanssa ja vieraille, mutta lähimpien vieraiden luo oli toista sataa kilometriä. Väristykset kulkivat pitkin käsivarsia, kun kuvittelin kulttuuria, jossa kirjanoppinut pikkulapsi tietää, että häntä puhutteleva aikuinen on ensisijaisesti vaara.
Kaisa N.: kiitos elävästi kuvatusta Kanadan matkamuistosta!
Eipä tämä varoitus enempää ole kirjassa esillä, ja tässäkin niveltyy siis kukonpojalle kerrottavaan Punahilkka-satuun.
Amerikkalainen holhoavuus tuosta varoituksesta tietyssä mielessä puskee läpi.
Samaa teemaa, lapsen itsemääräämisoikeutta suhteessa omaan kehoonsa, on käsitelty suomennetuissa kuvakirjoissa Enni Possunen sanoo En eli ei vieraiden mukaan saa lähteä kukaan (Lasten Keskus) ja Suuri EI ja Pieni Ei (Mannerheimin lastensuojeluliitto), jotka ovat olleet aiemmin esillä Lastenkirjahyllyssä.
Hei,
Sattuuko joku muistamaan 80-luvulta suurta, keltaista eläinsatukirjaa, jossa oli kannessa muistaakseni karhu. Nimi saattoi olla ihan eläinsatuja, mutta en ole varma. Lapsuuden lempikirja olisi kiva löytää. Siellä oli eläinsatuja, muutaman sivun pituisia, ja paljon pastellisia kuvia. Kirja oli tosiaan aika paksu ja ehkä jopa isompi kuin A4 tai sitten se vain lapsena tuntui isommalta kuin A4...
Lähetä kommentti