Sarri Nironen: Tähdenpeitto. WSOY 2012. 129 sivua. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.
Nuoren esikoiskirjailijan Sarri Nirosen (s. 1989) Tähdenpeitto sanoutuu jo takakannen esittelytekstissä irti nuortenromaanin lajityypistä:
Tähdenpeitto on nuoren ihmisen kirja ja Tähdenpeitto on kirja nuorista ihmisistä, mutta nuortenkirja se ei ole. Vaikka voi sen sellaisenakin lukea.
Toisaalta yksi päähenkilöistä, Riina, kuvittelee tilanteen, jossa
--- Riina olisi lukenut nuortenkirjoja, niihin voi luottaa, niissä ei ole yllätyksiä eikä kivuliaita kohtia, lukulamppu valaisisi tyhjän, tarkkaan rajatun ympyrän ja Riina jäisi jonnekin unen ja valveen välimaille.
Miksi Tähdenpeiton tarvitsee uhitella nuortenromaanin genreä vastaan, kun se vallan luontevasti tähän genreen solahtaisi ja herättäisi varmasti nuorissa lukijoissa jopa kiinnostusta sirpaleisella rakenteellaan ja kokeelliseksikin tunnistettavalla läikähtelevällä tunnemaailman kuvauksellaan?
Kari Hotakaisen kertomuskokoelma, WSOY:n nuortenromaanikilpailuun osallistunut ja siinä kolmanneksi sijoittunut Näytän hyvältä ilman paitaa (WSOY 2000) asettui sekin aikanaan poleemisesti nuortenkirjan kliseitä vastaan. Hotakaisen parodiaa hyödyntävissä, nuoruuden kurimuksen tiivistävissä lyhyissä tarinoissa poleemisuus toimi mielestäni onnistuneesti myös nuorta lukijakuntaa hauskuttavalla ja inspiroivalla tavalla.
Nirosen nuoret päähenkilöt ovat abiturientteja, juuri opintonsa aloittaneita tai elämänsä suuntaa hapuilevasti vielä etsiviä uskalikkoja.
Heitä kaikkia tuntuu jäytävän epämääräinen pelko, että elämä jää elämättä.
Kevään abiturientti Joona on huolehtija, sekä suhteessa pikkusiskoonsa että ystäviinsä:
Joona huolehtii koska Joonan on pakko. Joona katsoo että kaikki ovat paikalla ja kaikki on paikallaan.
Joonan perhe on etäinen ja se piirtyy lukijalle jopa ahdistavan sumeana. Tähdenpeitossa kuvataan perheen ja nuoren kohtaamattomuutta rujosti:
Yöllä Joona näkee unia joissa kukaan ei puhu mitään ja ihmisille kasvaa hampaiden tilalle kynnet. Joona nukahtaa ja herää aamuyöllä ja katossa on fosforitähtiä, mutta niiden hohde on himmentynyt. Alhaalla vanhemmat ovat väsyneitä ja tuijottavat ennen nukkumaan menoa sameasilmäisinä televisiota, ja nukkuvat ilman unia kuten aikuiset aina, ja aamulla heräävät ennen Joonaa ja Linneaa, keittävät kahvia ja lähtevät töihin.
Riinan isä on alkoholisoitunut ja tyttö kantaa huolta isästään. Riina ottaa mittaa maailmasta kameran linssin lävitse eikä välitä kuvien epätarkkuuksista tai vääristä kuvarajauksista.
Keskushenkilöiden ympärillä on Joonan tyttöystävä Emilia, Riinan paras ystävä Juulia, kahvilassa työskentelevä, jo opintonsa aloittanut Eelis, Joonan pikkusisko Linnea ja muita taustalle jääviä sumeampia sivuhenkilöitä.
Nirosen piirtämä kuva nuoruudesta on melko pessimistinen (siksikö hänen romaaninsa ei voisi olla nuortenromaani?).
Kukaan ei kohtaa toista tunnetasolla vahvasti, kaikki kulkevat toistensa ohi, lepattavat ja värjyvät omissa ahdistuneissa tunnetiloissaan.
Elämä voi myös yllättäen päättyä, kuin veitsellä leikaten, humauksessa, ja toisten on jatkettava eteenpäin, omin voimin.
Lukijalle läheisimmäksi ja vahvimmaksi romaanihenkilöksi piirtyy lopulta Riina, joka on
-- hysteerisen elossa metron penkkien oranssia vasten.
--- hän juoksee ulos laukku täynnä valokuvia, juoksee aurinkoon. --- täytyy elää, ei ole aikaa viivytellä. Ihana, kamala kiihko. Riina on niin elossa että pystyy tuskin hengittämään, mitä tämä innostus, ihastus on, mitä tämä
lämpö
ja miten paljon rakkautta maailmaan mahtuu, --
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti