Karskin oloinen poikakin saa toki herkistellä

Ansu Kivekäs: Ykkösjätkät. Kuvitus Terese Bast. 125 sivua. Tammi 2012.

















Vähän aikaa sitten oli Hufvudstadsbladetissa laajahko uutisjuttu, jossa kerrottiin päiväkotiväen havahtumisesta : sukupuolineutraaleja lasten kuvakirjoja ilmestyy vähän ja pojat ovat järkiään keskiössä pikkulasten kirjoissa. HBL uutisoi rouva Huun muistin mukaan hankkeesta, jossa päiväkodeille oli toimitettu muutamia markkinoilla olevia kuvakirjoja, jotka jättävät riittävästi liikkumavaraa lasten sukupuoli-identiteetille.

Rouva Huu yrittää suhtautua artikkelin väitteeseen neutraalisti ja ounailee että kohun alkumainingit ovat lähtöisin Ruotsista, missä suhtaudutaan moniin lastenkirjallisuuden ilmiöihin jotenkin tunneperäisemmin kuin meillä Suomessa (vrt. taannoinen debatti siitä, että piipun- tai tupakanpolttelu on tyyten tuomittavaa lastenkirjoissa).

Meillä Suomessa on rouva Huun muistinvaraisen statistiikan mukaan jopa enemmän samastumispintaa leikki-ikäisille tytöille: suosituissa kuvakirjasarjoissa seikkailevat vaikkapa Vesta-Linnea, Siiri, Memmuli ja Hertta ja ensi syksystä lähtien myös Heinähattu ja Vilttitossu.

Balanssia tuovat tietysti Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu, Parvelan ja Kaakisen Taro ja Pelliccionin Onni-poika. Kaukokatseisimmat kirjailijat kuvaavat nykyisin lapsiryhmää tai sisarussarjaa, jossa on samastumispintaa sekä tytöille että pojille ja vieläpä hyvin eri-ikäisille kuvakirjan lukijoille. Tästä hyvä esimerkki on Anneli Kannon Virtaset-sarja, jonka osassa Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto 2011) mietitään yhdessä, saako poikakin olla kiinnostunut tyttöjen asioista.



Tämänkin aiheen osalta kyse on trendistä. Myös Tuula Korolaisen Tammenterho-sarjassa ilmestynyt Minä olen perhonen käsittelee tätä teemaa, ja ruotsalaisista käännöksistä voi palauttaa mieleen aiemmin Lastenkirjahyllyssäkin esillä olleet Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet- ja Anette Skåhlbergin & Katarina Dahlquistin Kalle med klänning -kuvakirjat.

Ansu Kivekkään Kirjava kukko –sarjassa ilmestynyt lukuharrastuksen alkuvaiheisiin tarkoitettu Ykkösjätkät pohtii edellä mainittuja kuvakirjoja laveammin roolimalleja ja poikien välistä ystävyyttä, joka sekin voi olla toisinaan melkein yhtä kimuranttia ja monilla jännitteillä lastattua kuin tyttöjen kaveritempoilut konsanaan.

Jo kirjan alussa tunteet ovat kuumina. Pojan ja äidin laatuaikapäivä on vaarassa: uimahallireissu peruuntuu, suosikkikirjan ääneen luku lykkääntyy ja Antonin heiluva etuhammas on odottanut poistoaan jo monta päivää.

Peruutus johtuu äidin opiskelukaverin ja tämän Kyösti-pojan vierailusta.

Hän tuijotti lumoutuneena Kyöstiä.

Tällaista poikaa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Kyöstillä oli uskomattoman hienot vaatteet, aivan kuin minikokoisella agentilla. Sillä oli samanlainen tumma puku kuin aikuisilla miehillä, tietenkin vähän pienempää kokoa. Puvun alla oli vaaleansininen kauluspaita ja autokuvioinen hohtava kravatti.

Kyöstikin tuijotti herpaantumatta Antonia kultasankaisten aurinkolasiensa takaa. Kyöstin hiukset oli käsitelty jollakin vahalla tai öljyllä. Ne kiilsivät vaaleina ja pään toisella puolella kulki viivasuora jakaus. Yksikään hius ei sojottanut mihinkään suuntaan., päinvastoin kuin esimerkiksi äidillä. Anton kosketti omia kiharoitaan. Turha toivo, ne olivat niin takussa ja keksinmurusissa, ettei niitä enää saisi ojennukseen edes oivariinilla.

Pojat kyräilevät toisiaan aikansa, mutta rohkaisevat sitten mielensä ja päättävät yrittää tulla toimeen, vaikka heidän kolmen vuoden ikäeronsa saattaakin olla hidasteena joidenkin asioiden ymmärtämiselle, tai niin ainakin pomottamaan pyrkivä Kyösti yrittää väittää.

Kivekäs kiteyttää hyvin pikkupoikien keskinäistä pätemistä ja nokkapokkaa, ja toisaalta myös herkkyttä, joka ilmenee Kyöstin yökyläilyn aikana. Kukaan ei ole kovis, kun pintaa vähän raaputtaa ja isokin poika saa pelätä hiukan yllättäviäkin asioita.

Rakenteeltaan kirja poikkeaa aiemmista helppolukuisen Kirjava kukko –sarjan kirjoista sikäli, että kirja koostuu kolmesta erillisestä episodista, jotka on lohkottu lyhyisiin lukuihin. Myös tällä tavoin voi lukutaitoaan vielä treenaavan lapsen mielenkiintoa pitää yllä.



Terese Bastin isonenäiset ja muuten ilmeikkäät hahmot ovat synkassa tarinan hyväntuulisuuden kanssa. Bast on aiemmin kuvittanut mm. Tittamari Marttisen Leon lemmikkiuutiset –sarjaa (Kirjapaja) ja Marttisen kuvakirjan Ahti yökylässä (Tammi 2011).


Ansu Kivekäs debytoi lastenkirjailijana dekkarikilpailun kautta. Hänen esikoisteoksensa Päin Porkkalaa (Tammi 2008) sisälsi reteää veijarihuumoria ja itä-mafian gangstereita, vähän klassisten poikien seikkailukirjojen henkeen, mutta silti sopivasti modernisoiden.

Vähän tekisi mieli protestoida Sanna-Reeta Merenlahden suunnittelemaan uutta sarjalogoa, jossa hyvin tarkkaan napitetaan otollisin lukijaryhmä 6–10-vuotiaisiin. Tällainen ikäluokitus on selvästi taas pienen tauon jälkeen kustantajilla yleistymässä. Totta on, että se helpottaa kirjaa lahjaksi ostavien aikuisten sekä kirjakauppiaiden työtä, mutta muuten pidän sitä joutavana ja lukijoita jähmettävänä karsinointina.