"On hyvä, ettei ennen vanhaata enää ole. Nyt on enemmän facebookia ja sellaista"

Susanna Alakoski: Päivän Harri. Suomentanut Tuula Kojo. 176 sivua. Schildts & Söderströms 2012. Kansikuva Christel Rönns.
















Kun lasten- ja nuortenkirjoja lukee päivät pääksytysten – paitsi omaksi ilokseen niin myös työkseen – , ilahtuu aina kohdatessaan kirjan, joka aidosti koskettaa ja joka tuntuu heti jotenkin epätavallisen TÄRKEÄLTÄ ja valtavirran tarjontaan nähden uudelta ja raikkaalta.

Susanna Alakosken juuri ilmestyneen lastenromaanin suomennoksen nimi on kieltämättä vähän outo, mutta saa selityksensä heti romaanin alussa.

Ystadin pikkukaupngissa asuvalla kymmenvuotiaalla Tiialla on nimittäin tapana kertoa isälleen lähes päivittäin luokkatoverinsa Harrin edesottamuksista. Jostain kumman syystä Harri samaan aikaan sekä ärsyttää että kiinnostaa Tiiaa.

Ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken (s. 1962) Svinalängorna (suom. Sikalat, 2007) oli koskettava, lapsen näkökulmasta kerrottu alkoholistiperheen kuvaus, jonka teemoina olivat myös maahanmuutto ja lapsen henkinen kaltoinkohtelu.

Romaani oli viime vuonna ajankohtainen Pernilla Augustin kirjan pohjalta ohjaaman Sovinto-elokuvan vuoksi. Pääosaa elokuvassa näyttelivät Ville Virtanen ja Outi Mäenpää.

Ja kyllä Alakoski tässä ensimmäisessä lapsille suunnatussa romaanissaankin tykittää oikein olan takaa erilaisia ongelmia nuorten lukijoidensa pureskeltavaksi:

Tiian äiti on kuollut moottoripyöräonnettomuudessa, kun Tiia on ollut vasta nelivuotias.

Tiia on vaikeasti allerginen. Tiian isä on suomenruotsalainen eikä osaa puhua ruotsia Tiian mielestä kunnolla.

Tiian ystävän Harrin äiti on vakavasti sairas.

Koulussa on jatkuvasti kärhämää kaverien kesken. Koulukavereilla on risaisia perheitä ja monikulttuurisuuskin aiheuttaa omat vastuksensa. Vanhakantainen opettajakaan ei pysty puuttumaan lasten välisiin suhteisiin kunnolla.

Ja päälle päätteeksi Tiian pienperhe on köyhä, vaikka isän mukaan heillä "ei ole mitään pulaa".

Mutta onneksi (...) Tiian paras ystävä, Peggi, on hänkin pahasti allerginen. Tytöt voivat yhdessä paheksua muiden luokkalaisten - ja erityisesti heidän vanhempiensa! – ymmärtämättömyyttä tuoksuyliherkkyyttä ja eläinpölyä kohtaan.

Peggin isä on Uruguaysta ja sen nimi on Diego. Mutta nyt se asuu Tukholmassa ja on saanut uuden lapsen uuden äidin kanssa. Sekä Krista että isä on äiti-isiä. Äiti-isiä on aika paljon. Jotkut vanhemmat kun ei tapaa lapsiaan, ja osa vanhemmistakin on kuollut. Joskus ne on kipeitä ja joskus väsyneitä ja haluaa vain istua telkkarin ääressä ja kitata kaljaa.
Joskus lapset on sen takia surullisia.
Joskus vanhemmatkin on surullisia.
Mutta jos kukaan ei voi sille mitään, niin kai se saa luvan olla niin.
Kaksikin ihmistä voi olla perhe.
Siloin sitä vain on vähän pienempi perhe.
Ja pienet perheet voi auttaa toisiaan.

Alakoski tavoittaa puhekielisellä ja rönsyilevällä kerronnallaan lapsen naiivin ja asioihin hyvin rationaalisesti suhtautuvan ajatusmaailman.

Aivan uusi tällainen tyylikeino ei lastenkirjoissakaan toki ole.

Päivän Harrin kerrontatapa ja lapsen nahkoihin meneminen tuo minulle mieleen oman lapsuuden tärkeät kirjani, Barbro Lindgrenin Erittäin salaisia juttuja ja Pikku Varpunen, joista on ollut aiemmin puhetta Lastenkirjahyllyssä.

Myös brittiläinen Jacqueline Wilson on monissa varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissaan viljellyt samaa tekniikkaa: vaikka hänenkin päähenkilönsä usein suorastaan rypevät erilaisissa ongelmissa ja arkipäivän vastuksissa, niin siitä huolimatta kirjojen sävy säilyy iloisen-toiveikkaana.

Susanna Alakoski asettuu hyvin yksituumaisesti lapsen puolelle, mutta toteaa tasapuolisuuden nimissä yks´kantaan, että myös aikuisilla on nykyisin vaikeaa monien ristikkäisten vaateiden puristuksessa. Juuri tästä syystä hänen maailmankuvansa on niin terapeuttinen sekä lapsen että aikuisen näkökulmasta.

Tiian homoseksuaalisuutta käsittelevä pohdinta on suorasukaista ja kursailematonta.

Jo pelkästään tämän katkelman perusteella Alakoski ansaitsisi lastenkirjallisuuden suvaitsevaisuuspalkinnon:

Tänään Max ja Marko halasi koulussa. Silloin Jakob sanoi, että ne on homoja ja lesboja. Harri lähti vetämään, se ei enää halua olla samanlainen kuin Jakob.
Krista sanoo, että on paljon homoja ja lesboja ja ettei ole ollenkaan paha olla homoseksuaali.
Olen samaa mieltä.
Sitä kun voi rakastua melkein keneen vaan.
Ennen vanhaan luultiiin, ettei niin voi käydä, sanoo isä. Ja ennen vanhaan luultiin niinkin, että lasten oli paras nukkua kädet peiton päällä, niin ettei ne vain hipelöi itseään. Luultiin myös, että tytöille sopi parhaiten hame ja mekko. Vaikka ulkona tuuli ja satoi lunta. Isä on kertonut, että Suomessa oli kirkoissa lämpölyhtyjä, joita tytöt sai lainata hameenhelmansa alle. Nyt niitä myydään museossa normilyhtyinä.
On hyvä, ettei ennen vanhaata enää ole.
Nyt on enemmän facebookia ja sellaista.
Ja Ruotsissa tytöistä voi tulla kuninkaita.
Ja pojilla voi olla kalsareissa kukkia.
Homoja ja lesboja on kaikissa maissa. Myös Norjassa. Isä sanoo, että osa suomenruotsalaisistakin pojista kärsii homopelkobasilleista. Kun nimittäin kerran pari poikaa oli halannut Suomen-laivalla, niin pari muuta poikaa oli normisti alkanut laulaa heviä ja vääntää kättä, kertoo isä.
Mutta onko muka kivaa, jos haukutaan homoksi ja lesboksi kun on neljännellä?

Oman hupinsa kirja tuottaa myös suomenruotsin ja ruotsinsuomen kielellisistä nyansseista kiinnostuneelle aikuiselle. Tiia piinaa isäänsä alituiseen oikomalla hänen kielenkäyttöään.

Tiialla ja Peggillä on myös oma viehättävä s-kielensä, jossa sanoihin lisätään mielivaltaisesti s-kirjaimia, vähän samaan tapaan kuin Tiuhti ja Viuhti tekevät Tove Janssonin Muumi-kirjoissa.

Päivän Harri aloittaa kolmiosaisen lastenkirjasarjan.