Uho kirjan kannessa ei aina ulotu kansien väliin

Miklu: Kaikkien aikojen kirja, 111 sivua, Otava 2020.

Kalle Veirto: Ohuin ja hauskin kirja, 133 sivua, Karisto 2020. Kansi Petri Latvala.

Keltainen on huomioväri ja sen voimaan uskotaan näissä kahdessa uutuudessa.

Tubettaja Miklu ja Kalle Veirto ovat keksineet yhdessä kustantajiensa kanssa nasevat nimet kirjoilleen, mutta Kaikkien aikojen kirjan ja Ohuimman ja hauskimman kirjan (Karisto 2020) sisäsivuilta ei valitettavasti löydy katetta reteille kirjan nimille.

Miklun (oik. Mike Bäck) fanikirjan toinen osa sisältää ”paljastuksia” ja valokuvia faneille, elämäntaito-ohjeita liittyen kiitollisuuteen, kiusaamisen vastustamiseen, seurusteluun, sosiaalisen median ja puhelimen koukuttavuuteen. Hän korostaa myös terveellisen unirytmin merkitystä, suosittelee meditaatiota ja paljastaa parhaan vegaanireseptinsä. 

Välillä Miklu jo huomaa itsekin ohjeistuksen muistuttavan ”mummoilua”. 

Eri osiot alkavat alkeellisilla riimirunoilla. 

Kirjan lopussa on lista Miklun suosikkikirjoista. Ihan nuorimmille faneille ne ovat sisällöltään, erityisaiheiltaan ja englanninkielisinäkin liian korkealentoisia.

Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee- tilastojen mukaan Miklun Kaikkien aikojen kirja ylsi helmikuussa lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategoriassa kolmannelle sijalle. 

Poikien lukemaan innostamisen osalta ei  Kalle Veirton hyvää tarkoittava kirjallisuuskasvatuskaan osu ihan maaliinsa. 

Kuka ehättää ensimmäisenä vastata haasteeseen kirjoittaa nykynuoria aidosti puhutteleva uskottava kasvutarina vaikkapa räppäristä, joka löytää kielestä ja lukemisesta väylän omalle itseilmaisulleen?

Veirton nuortenkirjojen tyyli on omintakeinen sekoitus ronskia äijähuumoria, kieli poskessa paisuteltuja tilanteita ja verbaalitykitystä.

17-vuotias Martti aikoo korjata pienperheen rahahuolet osallistumalla opetus- ja kulttuuriministeriön valtakunnalliseen kirjoituskilpailuun. 

Koska poika suorittaa kaksoistutkintoa, hän laskelmoi ja lähettää tekstit sekä lukion että ammatillisten oppilaitosten sarjaan ja yhden vielä kaverin nimissä. 

Samuel K. Toverin kirjailijavierailu koululla on tehnyt Marttiin vaikutuksen  ja hän paneutuuu tämän suosittelemiin Mika Waltarin, Raymond Carverin, Merete Mazzarellan, Taija Tuomisen ja Tapani Baggen kirjoittajaoppaisiin. 

Luettuani oppaat tiesin, etten tarvitse enää opetusta, enkä ainuttakaan opettavaista kirjaa eikä niistä löydy avainta onneen ja onnistumiseen. Minun oli vain pystyttävä imaisemaan koko maailma päähäni: tuuletettava, nuijittava, liekitettävä ja leikeltävä se, sitten muotoiltava ainekset suussa suuhun sopiviksi ja sylkäistävä mälli lukijan naamalle kirjan sivuilla. 

Vain tämä oli tehtävä, se riitti. 

Ihan kylmiltään Martti ei kuitenkaan toimeen ryhdy. 

Hän on lukenut kesän ja syksyn aikana 139 kirjaa, mukana Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas, Jack Kerouac ja James Joyce. Ei vähä mitään.

Ja osansa on verenperinnölläkin; pojan edesmennyt isä on julkaissut kaksi kirjaa. 

Martti on selvästi syntyjään vähän vanhasieluinen. 

Poika haluaa löytää oman tiensä itse eikä mukaudu kaverien ”kimppakivaan” ja hän "haistattaa huilut kaikelle fiksustelulle”.

Pojan kunnianhimoa ei voi kuin ihailla, vaikka luovaan prosessiin toki kuuluvat  myös syvät vedet.

Todellisuudessa minun olisi parasta voittaa kammoni sossua kohtaan ja marssia kiltisti Benin kanssa Kelaan kysymään, mitä kaikkea rahaa me olisimme oikeutettuja saamaan. Olimme oikeutettuja, varmasti, kyllä lapsiperheitä tuettiin ja teiniäitejä kaksin verroin. 

Ohuin ja hauskin kirja on parhaimmillaan Martin ja lievästi alkoholisoituneen äidin originellissa perhekuvauksessa. 

Nähtäväksi jää, saammeko vielä ohuemman ja hauskemman jatko-osan Benin ja Martin vauvaperheen arjesta.