Tänäänkin sopii lukea teemapäivään liittyvää lastenkirjaa, nimittäin Annina Holmbergin ja Virpi Talvitien Karkausyön ratikkamatkaa (WSOY 2010) joka on esitelty Lastenkirjahyllyssä jo kaksi vuotta sitten heti kirjan ilmestymisen jälkeen.
Toivottavasti kustantaja on ymmärtänyt nyt MAINOSTAA kirjaa näyttävästi… ellei kirja sitten ole jo päätynyt makulointiin…
Kalevalan tarinat. Suorasanaisesti kertonut Martti Haavio. Kuvittanut Aleksander Lindeberg. 88 sivua. WSOY 1966.
Tämänpäiväisen Kalevalan päivän kunniaksi luetaan tietysti Suomen kansalliseeposta.
Tällä hetkellä tunnetuimmat lastenkamariversiot taitavat olla Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala (Otava 1992) sekä Suomen lasten Kalevala, jonka Kirsti Mäkinen kirjoitti uuteen suorasanaiseen kuosiin ja Pirkko-Liisa Surojegin kuvitti vuonna 2002.
Teos on yltänyt jo 12:nteen painokseen ja sitä luetaan ahkerasti niin päiväkodeissa kuin kouluissakin, mikä on hieno asia.
Pirkko Harainen & Leena Lumme: Tekemistä riittää, Emma. 25 sivua. WSOY 2012.
Pirkko Haraisen ja Leena Lumpeen Emma-sarjan juuri ilmestynyt kymmenes osa, Tekemistä riittää, Emma, on hyvä todiste siitä, kuinka lastenkirjallisuus voi kiihkottomasti ja rakentavalla tavalla kommentoida ympäröivää todellisuutta.
Emman ja Einon isä viettää entistä enemmän aikaa kotona, mikä on lapsista tietysti yksinomaan hauskaa. Isän tutkijan pesti on päättynyt ja hän yrittää etsiä itselleen uutta, mielekästä työtä. Isä ei tee töitä vain saadakseen mahdollisimman paljon rahaa: hänelle työnteko itsessään tuottaa tyydytystä ja iloa. 
Leppoisan arkisen keskustelun lomassa sivutaan Emman, isän ja kaverien kanssa monia tärkeitä työhön liittyviä aihealueita. Joillakin ei ole töitä ja toisilla sitä on liiankin kanssa.
"Kyllä maailmassa tekemistä riittää, mutta jostain syystä työn jakaminen ei tahdo onnistua", kiteyttää isä. 
Emma-sarjasta välittyy elämänmyönteisyyttä ja sellaista mutkattomuutta, jolla toivoisi monia lapsiperheen pieniä, ohimeneviä ongelmia tai vastoinkäymisiä käsiteltävän lastenkirjallisuudessa laajemminkin. Sarja viestittää, että aikuiset ja lapset voivat pohdiskella yhdessä erilaisia asioita.
Leena Lumpeen valkotaustaisessa kuvituksessa tunteet, asennot ja mielentilat pääsevät oivallisesti esiin. Kesken arkisten touhujenkin Emman ja Einon vanhemmilla on aikaa osoittaa toisilleen hellyyttä.
Eilinen päivä hujahti Pirkanmaan maakuntakirjaston järjestämillä Aslakin päivän kirjakutsuilla, joilla zoomattiin viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaa. Kutsut järjestettiin jo kahdeksatta kertaa ja paikalla oli salintäysi alueen kirjastonhoitajia, opettajia ja muita kiinnostuneita – mukana myös edustava otos pirkanmaalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita.
Esittelytempo oli taas kiivas ja kirjojen kannet ja nimet vain hujahtivat korvissa ja silmissä. Toisinaan tuntuu hyvältä kuunnella myös tällaisia ”asiat ja kirjat halki, poikki & pinoon” –esityksiä. Ja aikana, jolloin lasten- ja nuortenkirjakritiikki on entisestään sanomalehdissä vähentynyt, tällaisten laajoin kaarin liikkuvien katsaustenkin arvo on entistä suurempi.
Mervi Hietanen Metson lasten- ja nuortenkirjaosastolta alusti tietokirjoista. Esimerkiksi lasten raamattuja, koira- ja dinosauruskirjoja on ilmestynyt viime vuonna todella paljon. Sitä vastoin kotimaisia lasten luontokirjoja ja varsinkin puutarhakirjoja hän peräänkuulutti käännöskirjojen rinnalle enemmän. Hietanen toi esille myös pätevän näkökohdan tietokirjojen kuvituksesta: valokuvakuvitus on usein piirroskuvitusta havainnollisempi ja käyttökelpoisempi esim. päiväkotien ja koulujen opetustarpeisiin.
Hyvä huomio oli myös se, että monet lasten- ja nuortenkirjat ovat käypää lukemista myös aikuisille ja osa esitellyistä kirjoista voisi yhtä hyvin löytää sijansa myös kirjastojen aikuisten osastolta. 
Tietokirjoista Hietanen nosti esille mm. tamperelaista paloasemapaikallisväriä sisältävän lainaustilastojen suosikin Arttu Juseliuksen & Petri Remsun Ransu paloasemalla –kirjan (Pieni Karhu), Väinö Heinosen & Jani Kaaron Evoluution (Avain) ja Reetta Niemelän & Salla Savolaisen Tikkumäen tallin (Otava).
Nokian kirjaston Jaana Kakkonen paneutui kuvakirjoihin. Hänen esityksessään ison painoarvon saivat pahvikirjat, joita tosiaankin on nykyisin tarjolla todella moneen menoon ja käyttötarkoitukseen. Kirjastoissa pahvikirjat vievät hyllyistäkin entistä enemmän tilaa. Ilon aihe aiemman käännöskirjatarjonnan rinnalla ovat kotimaisin voimin tehdyt pahvikirjat, jotka poikkeavat muotokieleltään ja värimaailmaltaan iloisen-kirjavista käännöskirjoista. Tosin nämäkin kotimaiset pahvikirjat painetaan yhä halpatuontimaissa.
Kakkonen myös muistutti, että pahvikirjat ovat käyttökelpoisia myös kirjaston satutunneilla. Ainakin Nokialla perhepäivähoitajat tuovat satutunneille melko pieniäkin hoidettaviaan, joille monet peruskuvakirjat voivat olla vielä liian vaativia.
Monissa pahvikirjoissa olevat luukut, läpät ja liikkuvat osat ovat kovan käytön osalta haasteellisia. Toisinaan esim. kolmiulotteinen näyttämökirja voi pahimmillaan kestää vain kolme lainauskertaa ja sen jälkeen kirja on poistettava kokonaan! Erilaisia äänielementtejä sisältävät lastenkirjat ovat myös kirjastoissa haasteellisia patterien vaihdon kannalta. Ainakin Tampereen pääkirjastossa patterien vaihtaminen ja kirjojen huolto on sälytetty vahtimestarien työnkuvaan! Kiinnostava huomio Kakkosen esityksessä oli myös se, että kauhuun ja hurjaan pelkäämiseenkin liittyvät teemat ovat tulleet jo kuvakirjoihinkin. 
Sarjakuvia esitellyt Hervannan kirjaston Matti Karjalainen nosti viime vuoden sadosta ykköseksi Julian Neelin Mimu-sarjakuvan), josta ilmestyi toinen suomennettu osa Kesäblues (Gummerus). Sitä vastoin Karjalainen toivoi, että Karvinen-kissan animaatioseikkailuihin perustuvia sarjakuvakirjoja (Otava) ei niiden heppoisuuden vuoksi hankittaisi kirjastoihin lainkaan.
Pirkkalan kirjaston Reetta Saine keskittyi lastenromaaneihin. Tavutettuja kirjoja on taas tarjolla paljon etenkin käännöskirjoissa, mutta Saine peräänkuulutti näihinkin kirjoihin kunnon tarinoita. Kotimaiset verrokit jyräävät laadullaan mennen tullen käännökset.
Saineen mainio havainto kirjastoammattilaisen näkökulmasta oli, että lastenromaaneissa tulisi kirjastoon perustaa kaksi eri hyllyjärjestelmää. Toisessa on kirjoja viestillä: ”Lapsi, lue tämä kirja!” ja toisessa ”Aikuinen, ota lapsi syliin ja lue lapsen kanssa tämä kirja!”
Paljon lukevan Saineen seulan läpi pääsivät erikoismaininnoin mm. Kaija Pispan Silkkipytty, Maria Vuorion Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä (Tammi), Leena Krohnin Auringon lapsia (Teos), Päivi Lukkarilan Venlan alkeiskurssi (Karisto), Timo Parvelan & Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä ja suuri seikkailu (Tammi) sekä Leena Parkkisen Miss Milky Ray (Teos). Viimeksi mainitusta kirjasta Saine on kuunnellut tyttöjen välistä keskustelua, jossa oli arvostettu erityisesti Camilla Pentin kuvitusta, joka on ”oikeesti piirretty ja väritetty”. Onkohan niin, että digitaalinen ja tietokoneavusteinen kuvitus puuduttaa jo kohderyhmäänsäkin?
Pääkirjaston lastenosaston kirjastonhoitaja Tuija Mäki otti esityksessään suvereenisti haltuunsa koko nuortenkirjallisuuden. Mäki toi havainnollisin näyttein esille pien- ja omakustanteiden kompastuskivet: kehnon tekstin editoinnin, ladonnan ja muun kansikuvaan ja ulkoasuun liittyvän typografian kömmähdykset, joissa lukija unohdetaan pahimmillaan kokonaan.
Mäki nosti viime vuoden nuortenromaanien teemaksi, aivan oikeutetusti, äidit ja heidän moniongelmaisuutensa. Tamperelaista paikallisväriä hän oli löytänyt peräti neljästä nuortenromaanista, Salla Simukan Ylivalotuksesta (WSOY), Terhi Rannelan Scarlettin puvusta (Otava), Katariina Leinon Sirkusprinsessasta (WSOY) ja Terhi Frimanin romaanista Mummien ei kuulu koskaan kuolla (LK-kirjat).
Mäen mielestä monet nuortenromaanit voivat takakansitekstien ja ennakkovaikutelman perusteella vaikuttaa synkemmiltä kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Toiveikkuus on yhä nuortenromaaneja kannatteleva tunnusmerkki.
Sarjakirjoista koirakirjat vievät jo voiton hevoskirjoista. Mäki moitti historiallisia nuortenromaaneja historiallisten faktojen puhki selittämisellä: hänen mielestään teosten kaunokirjallinen arvo saattaa jopa kärsiä pitkistä lähdeluetteloista ja jälkisanoista (yhtenä esimerkkinä Leena Laulajaisen Maria Jotuni –romaani Maria ja taikalyhty (Tammi).
Paljon lukevalle nuorelle Mäki antoi myös muutamia vinkkejä aikuisten osaston valikoimasta, jonka kautta näkökulmasta tulee monikulttuurisempi ja kansainvälisempi (esim. Chris Cleave: Little Been tarina, Otava; Helene Hegemann: Aksolotli, Otava; Jean Kwok: Käännöksiä, Bazar).
Tuija Mäen ja Matti Karjalaisen yhteinen katsaus fantasian, scifin ja kauhun tarjontaan oli sekin pätevä ja napakka katsaus lasten ja nuorten suosimaan lajityypppiin. Erityiseen iloon on aihetta nuoremmille lukijoille suunnatun fantasian lisääntymisen vuoksi. Fantasia on varmasti kaikkein sarjoittunein lasten- ja nuortenkirjallisuuden alalaji: Mäen ja Karjalaisen laskelmien mukaan peräti 90 % ilmestyvistä kirjoista kuuluu johonkin sarjaan!
Kahden entusiastin vuoropuhelussa syntyi myös hauskoja näkemyseroja: Mäki arvosti Ally Condien Tarkoitettu-dystopiaa (Tammi), kun taas Karjalainen vähätteli sen ansioita monin esimerkein. Myös Anne Leinosen & Eija Lappalaisen kiittävän vastaanoton saanut Routasisarukset oli jättänyt Karjalaisen kylmäksi, mutta kenties tänä vuonna ilmestyvä kakkososa kuroo joitakin juoneen liittyviä aukkoja umpeen? 
Ystävällismielistä väittelyä syntyi myös alustajien ja yleisön kesken Cornelia Funcken Reckless – kiveen kadonnut –romaanin (Otava) kirjallisista ansioista. Kotimaisesta fantasiasta Mäki & Karjalainen nostivat erityisesti esille lasten fantasiasta Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maan (Karisto) ja Tuulia Ahon Urpukkaan (WSOY) ja hieman varttuneemmille suunnatuista Anneli Kannon & Terhi Rannelan Tähystäjäneidon (Karisto).
Rouva Huun lukemattomien kirjojen lukulista karttui taas Aslakin päivän kirjakutsulla monella viime vuonna ilmestyneellä kirjalla. Kiitos sujuvista järjestelyistä ja päivän asiantuntevasta annista kaikille asianosaisille!
Annastiina Syväjärvi & Johanna Venho: Kissanpissa. 27 sivua. WSOY 2011.
Leslie Patricelli: Potalla. 26 sivua. Suomentanut Rauna Sirola. Lasten Keskus 2012.
Axel Scheffler: Pete ja Pulmu: lätäkkö lattialla. 28 sivua. Suomentanut Raija Rintamäki. Kustannus-Mäkelä 2011.
Tässä kolme kirjaa jokaisen lapsiperheen hätätilanteisiin.
Siisteyskasvatus, johon kuuluu vaipasta luopuminen ja potalle oppiminen, on tärkeä kehitysvaihe lapsen varhaislapsuudessa. Kyse on lapsen oman kehon hallinnasta ja lapsen itsetuntemuksesta, jossa nykyisin toivotaan vanhemmiltakin entistä enemmän herkkyyttä kuunnella lapsen omaa persoonaa ja sen kulloisiakin herkkyyskausia.
Persoonallisen lähestymistapansa puolesta voiton vie kolmesta hätäkirjasta kotimainen Kissanpissa, joka hurmaa jo mieleen jäävän nimensäkin takia.
Tekijäkaksikko Annastiina Syväjärvi ja Johanna Venho muistetaan aiemmasta, samassa kokoformaatissa ilmestyneestä ja Lastenkirjahyllyssäkin esillä olleesta runokuvakirjasta Utare-Ursulan onnenapila (WSOY 2010) , jossa oli myös epäsovinnaisuutta ja suoranaista anarkiaa.
Vaikka kyse ei olekaan kuvakirjasarjasta, niin myös Kissanpissassa tarinaan johdattavassa sisäkannessa naureskelee kaksi aurinkoa! 
Jo kirjan alussa murretaan hauskasti perinteisen kuvakirjan kliseitä: näkymä aukeaa hiekkalaatikolle, jossa kissaisä ottaa kuvaa kännykkäkameralla jälkikasvustaan ja possuäiti imettää kaksosia – hienotunteisesti hieman sivummalla.
Kylli-koira menee kesken leikkien tekemään pissat puun juurelle, ja tämä herättää Kusti-kissassa hämmästystä. 
Sisällä isä esittelee Kustille potan ja kertoo mihin sitä käytetään. Kusti on kuitenkin mieltynyt vaippaansa, eikä halua siitä luopua. Mutta isä kertookin potan olevan maailman hassuin: se lähtee karkuun Kustia, joka tietysti on pian mukana leikissä.
Kuten arvata saattaa, se pissa solisee lopuksi hienosti pottaan. Ja tämän kunniaksi isä järjestää naapuruston lapsille ja aikuisille pullakestit!
Annastiina Syväjärven räväkät värikuvat ovat pääosassa, ja aivan oikeutetusti kuvittaja mainitaan kirjan nimiötiedoissakin ensin. Venhon lyhyet, osin sarjakuvakupliinkin sijoitetut tekstit ja huuhdahdukset ovat pikemminkin täytteenä.
Kovin pienen lapsen havaintokyvylle Syväjärven vauhdikkaat ja perspektiiveiltään välillä yllättävät kuvat voivat olla haasteellisia, mutta toisaalta: kuivaksi oppiminen taitaakin nykyisin viivästyä näiden pintakuivien ja supermukavien kertakäyttövaippojen aikana aina vain myöhemmäksi. 
Varhaisempaan siisteyskasvatukseen sopii Leslie Patricellin pahvikirja Potalla, joka sekin luottaa välillä sarjakuvakerronnan voimaan. Pieni taapero ottaa mallia kissasta ja koirasta ja hieman vastentahtoisesti mutta urhoollisesti hakeutuu lopulta potalle. 
Aikansa pinnisteltyään ja ponnisteltuaan tuotos kopsahtaa pottaan, ja tästä iloitsevat myös vanhemmat, kissa ja koira! Monissa katselukirjaikäisten pahvikirjoissa vauvat esitetään kaikkivoipaisina ja itsenäisinä maailmanvalloittajina. Psykologisesti viisaasti tämä kirja tuo esiin vanhempien ilon ja ylpeyden uudesta opitusta taidosta.
Patricellilta on ilmestynyt myös pahvikirja Kylvyssä.
Muun muassa valloittavista Mörkyli-kirjoista (Kustannus-Mäkelä 1999 ja 2004) tutun Axel Schefflerin Pete ja Pulmu –kirjassakin on kannustava henki. Pete-jänis menee kyläilemään Pulmu-hiiren luokse koko päiväksi. Leikin tuoksinassa Pete unohtaa käydä potalla ja sille tulee vahinko, nolosti kesken leikkien lattialle. Mutta ei hätää, Pulmu antaa Petelle kuivat vaatteet.
Illan tullen Pete muistaa ihan oma-aloitteisesti käydä ennen kylpyyn menoa potalla.
Schefflerin eläinhahmot ovat sympaattisia. Yksityiskohdat ovat herkullisia ja lastenhuoneen interiöörit kaikessa niukkuudessaankin hyvin herkullisia.
Toinen viime vuonna ilmestynyt Pete ja Pulmu-kirja on nimeltään Ystävä auttaa.
Hiljattain on ilmestynyt Kirsti Mäkisen koostama ja Jussi Kaakisen kuvittama kummitustarinoiden kokoelma Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita (Otava 2012).
Tämä aikuisenkin käteen visuaalisesti viimeistellyn ulkoasunsa ja jyhkeän kuvituksensa puolesta mainiosti istuva teos liittyy laajempaan, lasten- ja nuortenkirjallisuudessa jo hyvän aikaa vallalla olevaan trendiin. Suomalaisen kansanperinteen kotoperäiset hirvitykset, näkit, maahiset, kummitukset ja peikot, ovat fantasiabuumin nosteessa jälleen lasten ja nuortenkin silmissä "salonkikelpoisia" ja koukuttavia. 
Samaan lastenkirjalliseen kerrostumaan kuuluvat myös nämä lähivuosina ilmestyneet teokset: Eija Timosen Lymyvuoren peikot. (Kuv. Christel Rönns, Tammi 2011), Mauri Kunnaksen Kummallisuuksien käsikirja (Otava 2011), Mervi Kosken Hirviökäsikirja. (Kuv. Laura Valojärvi. Karisto 2010), Anneli Kannon toimittama Kuollut kulkee. Tarinoita kalman majoilta (Gummerus 2008), Eija Timosen Kummitukset kintereillä. (Kuv. Mika Launis. Tammi 2008) sekä
Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja (Kuv. Sakari Tiikkaja. Karisto 2007).
Rouva Huu muistaa omasta lapsuudestaan voimallisena luku- ja katseluelämyksenä Vuokko Mujeen Havukkavuoren mustan linnun, tarinoita kummituksista ja hengistä (Kuv. Seppo Lindqvist, Weilin+Göös 1974). Kirja oli minulla omana ja tavan takaa päädyin sitä selailemaan ja upposin kirjan tummasävyiseen ja kalmankatkuiseen kuvitukseen.
Hiukan vanhempana löysin myös Eija Timosen toimittaman ja Markku Tantun kuvittaman Kuu paistaa kuollut ajaa –kirjan (SKS 1984).
Ruotsalaiset eivät ole kursailleet tarjota kunnon jännitystä myös pienemmille lapsille. Gunnel Linden & Tord Nygrenin Hiidenperän kauhuyö (Weilin+Göös 1987) on lajityypin herkkupala ja toinen helmi lajissaan on Ulf Palmenfeltin & Eva Erikssonin Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja samalta vuodelta ja kustantajalta. Näissä kahdessa kirjassa pelko ja tiivistunnelmainen jännitys laukeavat terapeuttiseen nauruun.
Nyttemmin monet pienemmille lapsille suunnatut pelkäämis- ja kummittelukirjat ilmestyvät kuvakirjoina ja usein niissä osoitetaan, kuinka hurjinkin kummitus voi olla sielultaan kuitenkin arka ja pelokas.
Sarah Dyer: Hirmun hauska päivä töissä. Suomentanut Lotta Heikkeri. 32 sivua. Nemo 2011.
Työpaikkakulttuurista ja sen turhista rutiineista keskustellaan juuri nyt moniaalla.
Pieni hirmu pääsee eräänä päivänä pehmoeläimensä Lurjuksen kanssa isän työpaikalle. Hirmu sonnustautuu asiaankuuluvasti kravattiin ja lähtee isän kanssa potkulaudalla töihin.
Aamu alkaa palaverilla, jossa tarjoillaan kahvia ja keksejä. Hirmu auttaa parhaansa mukaan, muun muassa värittämällä isän kaavioita, ihan hyvää hyvyyttään…
Töiden jälkeen rentoudutaan kuntosalilla ja mennään lasilliselle pubiin.
Ja kun ilta jo hämärtää, suunnataan taas ruuhkassa kotiin.
Päivän päätteeksi hirmu toteaa:
Minulla oli tosi kiva päivä. Mikään ei ollut vaikeaa. En ymmärrä miksi isä valittaa työstään. Huomenna taidan kuitenkin jäädä äidin kanssa kotiin… Hänellä se vasta helppoa onkin.
Lena Anderson: Pikku siilin teekutsut. Suomeksi riimitellyt Sanna Uimonen. 25 sivua. Tammi 1999. 
On yksinolo vaikeaa
ja elämä niin haikeaa.
Tulisipa tuttu,
niin muuttuis koko juttu!
Nuortenkirjailijat näyttävät kulkevan tällä hetkellä melko syvissä vesissä pohdiskellessaan kirjailijan identiteettiään.
Osin samansuuntaisia summauksia nuortenkirjailijan työstä ja sen nykymuotoisesta mielekkyydestä voi lukea kahtaalta: kuuden lasten- ja nuortenkirjailijan ylläpitämästä Grafomaniasta ja Raili Mikkasen Kirjaimia-kirjailijablogista.
Kirjailijoilta edellytetään nykyisessä markkinavetoisessa suorituskeskeisessä yhteiskunnassa entistä enemmän tulosvastuuta. Oma työpanos ei jää siihen, että kirja ilmestyy painokoneista, vaan sen jälkeen teosta pitäisi vielä osata ja jaksaa markkinoida monilla eri foorumeilla ja altistaa itsensä kiertäväksi kaupparatsuksi ympäri Suomen maata.
Ja tällaisten kirjan tunnetuksi tekemisen keinojen ja kampanjoinnin jälkeenkin kustantaja esittelee karuja myyntilukuja, joihin vedoten torpataan kirjailijan uusia kirjahankkeita.
Kirjan kirjoittaminen vertautuu urakkaan, joka tehdään annetussa määräajassa, määrämitassa ja täsmätilauksena. Kun yksi urakka on tehty, siirrytään oitis seuraavaan.
Kuulostaa karulta. Rouva Huu miettii itse tykönään, mihin lokeroon tällaisessa tulosvastuun ja stressin kyllästämässä suorittamisessa voidaan laittaa esimerkiksi luova ajattelu ja jokaisen hankkeen edellyttämä haudutteluvaihe? Entäs se työn ilo, jonka kuitenkin pitäisi olla kaiken luovan työn ehdoton ja uusia hankkeita ruokkiva edellytys?
Rivien välistä olen lukevinani Raili Mikkasen blogikirjoituksesta, että kustantajat tahtovat nykyisin aika tarkkaan napittaa kirjailijan tuotantoa haluamiinsa raameihin. Siinä ei taiteellisille syrjähypyille tai inspiraatioille jää paljonkaan tilaa.
Mikkanen kirjoittaa:
Joko urakan tekijä tai teettäjä ottaa yhteyttä toiseen osapuoleen ja ehdottaa työtä. Tässä tapauksessa siis kirjan tekemistä jostain tietystä aiheesta. Osapuolet neuvottelevat asiasta ja löydettyään yhteisen hengen tekevät urakkasopimuksen. Siinä määritellään ajankohta, jolloin urakan pitää olla valmis ja palkka, mikä siitä maksetaan. Kumpikin osapuoli allekirjoittaa sopimuksen ja sen jälkeen puuttuu enää valmis työ. Meidän kohdallamme paperia tosin kutsutaan kustannussopimukseksi.
Eppu Nuotio: Näin pienissä kengissä. Kuvittanut Katja Tukiainen. 48 sivua. Tammi 2003.
Sekä lapsille että aikuisille kirjoittava Eppu Nuotio täyttää tänään 50 vuotta.
Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi!
Juhlan kunniaksi Tammi on julkaissut valittujen runojen kokoelman Matkalla tullaan suuremmiksi (kuv. Virpi Penna), johon on koottu yli sata Nuotion runoa, osa aiemmin ilmestyneitä ja osa aivan uusia. Kirja ei ole vielä ennättänyt rouva Huun työpöydälle, mutta odotan sitä malttamattomana.
Eilisessä Aamulehdessä oli toimittaja Marja Aaltion näyttävä syntymäpäivähaastattelu ja tämän päivän Hesarissa toimittaja Sirpa Pääkkösen tekemä haastattelu.
Nuotio on hyvä esimerkki lastenkirjailijasta, jonka on helppo saada mediahuomiota: hän on kirjailijana tuttu sekä aikuisille että lapsille ja ennättänyt tehdä uransa aikana monenlaista tekstiä, kirjojen lisäksi myös käsikirjoituksia teatterille ja televisiolle sekä lastenmusiikkiproduktioita ja –konsertteja tunnettujen artistien kanssa.
Nuotio asuu Turun saaristossa Hiittisissä ja osan vuodesta nyttemmin Berliinissä. Hän on toiminut Unicefin hyväntahdon lähettiläänä vuodesta 2003 lähtien.
Helsingin Sanomien haastattelussa Nuotio vertaa itseään maatalon emännän ammattiin, sillä hänkin tekee jatkuvasti montaa asiaa yhtä aikaa.
Yksi Nuotion viime vuosien riittoisimpia lastenkirjoja on rouva Huulle ollut runokuvakirja Näin pienissä kengissä. Se sisältää lohturunoja lapsille ja on siten lajityypiltään luokiteltavissa hiljaisuuden lastenkirjaksi. 
Kirja sananmukaisesti pysähdyttää lapsen ja aikuisen elämän pienten ja vähän suurempienkin vastoinkäymisten äärelle. Nuotio on antanut runoissa äänen erilaisista taustoista tuleville lapsille, joilla on murheita, pelkoja, konkreettisia möykkyjä vatsanpohjaa hiertämässä tai kivenä kengässä kalvamassa.
Nuotio sai sytykkeen kirjaan työstäessään omia aikuisen ihmisen huoliaan ja murheitaan. Hän havaitsi että tällaiselle kirjalle olisi tilausta nykylastenkin keskuudessa. Kirjan sävy on naiivin jutusteleva ja tiukasti lapsen näkökulmassa ja siten ruohonjuuritasolla pysyttelevä.
Runoissa työstetään muun muassa vanhempien eroa, äidin masennusta, muuttoa uudelle paikkakunnalle ja eroa kavereista, esiintymisjännitystä, pimeänpelkoa, surua siitä ettei voi hankkia lemmikkiä allergian takia, koulukiusaamista ja sisaruskateutta. Lyhyet ja vapaamittaiset runot kannustavat kirjaa lukevaa lasta kertomaan omista huolistaan ja ajatuksistaan.
Minä nielaisin murheen murun
ja kasvatin mahassa suuren surun.
Se kasvoi minua suuremmaksi,
ei minusta ollut sen kantajaksi.
Äiti tahtoi auttaa ja ottaa surusta puolikkaan.
Annoin murun kerrallaan. Ja se katosi kokonaan.
Per Olov Enquist: Kolmannen luolan salaisuus. Kuvittanut Leonard Erlbuch. Suomentanut Marja Kyrö. 197 sivua. Tammi 2011.
Ikäihmisille on ilmeisen paljon kysyntää tämän hetken lastenkirjallisuudessa.
Kun omien vanhempien voimavarat eivät systä tai toisesta riitä tai heidän kaikki aikansa menee uralle ja omalle kunnianhimolle omistautumiseen niin isovanhemmat tulevat lastenkirjoissa aina hätiin. Tosielämässä isovanhemmat eivät ole ihan yhtä auliita ja käden ojentaman päässä asuvia, mutta tässäkin asiassa lastenkirjoissa pidetään idylliä yllä.
Tuoreita esimerkkejä löytyy monia, muistetaanpa vaikka Sanna Iston Tinka ja Taika (WSOY 2011) ja Hellevi Salmisen Samuel ja Kekkosen puku (Otava 2011) .
Realistisissa nuortenromaaneissa vanhuksilla on jo pitkään ollut vakiintunut, lähes kliseinen rooli nuoren kasvukipujen ymmärtäjänä ja varavanhempina.
Vanhuus, lapsenlapset, suvun kiinteä yhteenkuuluvuus ja luontoelämykset ovat keskiössä aikuistenkirjailijana hyvin tunnetun ruotsalaisen Per Olov Enquistin (s. 1934) lastenromaanissa Kolmannen luolan salaisuus, jonka henkilöt ovat jo entuudestaan tuttuja kirjasta Kolmen luolan vuori.
Tässä itsenäisessä jatko-osassa seikkaillaan samoissa maisemissa: lapset ja isoisä ovat vanhentuneet, mutta sukuside on yhä kadehdittavan vahva ja horjumaton. Isoisän rakas koira kuolee kirjan alussa, mutta pian isoisä hankkii uuden pennun, Pellen, joka saa sekin näyttää eräseikkailulla todellisen luontonsa.
Enquistin hahmottelemassa 75-vuotiaan isoisän luonnekuvassa on varmasti paljon häntä itseään. Lukijalle isoisä näyttäytyy originellina, itseään jatkuvasti tehostavana ja vähän omahyväisenäkin boheemina.
Isoisän ja lastenlasten retkikunta ajautuu jälleen Kolmen luolan vuorelle, kun he ensin löytävät lähitienoolta hylätyn leiripaikan, joka herättää heissä uteliaisuutta. Ennen pitkää he joutuvat venäläisen huumeliigan väijytykseen erämaassa, mutta neuvokkaat lapset ottavat uhkaavan tilanteen kontrolliinsa ... ja samaan aikaan isoisä yrittää toentua heikon sydämensä kanssa.
Kohtaukset, joissa kuvataan lasten reviirinpuolustusta venäläisen Kalashnikov-kiväärin kera, ovat hiukan pöyristyttäviä ja moraaliltaan jopa arveluttavia.
Kirjan rakenne, jossa erilaisia aikatasoja limitetään ja lomitetaan, on lapsilukijalle haasteellinen, mutta monipolvinen tarina palkitsee kyllä lukijansa. Enquist ei ole juurikaan halunnut tehdä myönnytyksiä nuoren lukijakuntansa kirjallisen kompetenssin suhteen.
Omintakeisinta Kolmannen luolan salaisuudessa on lasten ja isoisän herkkävaistoisuus luonnon ilmiöille.
Eläinten kuoleman yhteydessä puhutaan "höyrystymisestä" ja yhdeksänvuotias Marcus työstää Miskan kuolemaa ikäisekseen kypsästi ja kertoo Miskan menneen "puolukkain ja vesiputousten siniseen laaksoon".
Lapsilla siis on Enquistin romaanissa – jo romantiikasta juontuvan lapsen ja luonnon tiiviin yhteyden tapaan – mystinen yhteys ymmärtää eläimiä ja tulkita niiden eleitä. Lapset kohtavat vaarantäyteisen seikkailunsa aikana käärmeen, suden ja karhun, ja ne kaikki auttavat heitä vastusten selättämisessä, kukin lajityypillisellä tavallaan.
Enquistin lastenromaanin kohdalla todentuvat taas karulla tavalla sarjakirjallisuuden markkinoinnin lainalaisuudet.
Samoista sankareista kertova Kolmen luolan vuori suomennettiin vuoden viipeellä alkuteoksen ilmestymiseen nähden vuonna 2004. Mutta koska uusi jatko-osa suunnataan nyt tyyten uudelle lukijasukupolvelle, kustantaja ei katso aiheelliseksi kirjan sisälehdillä tai takakannessa tästä ensimmäisestä osasta!
Tänään vietetään Lainan nimipäivää, jonka Suomen Kirjastoseura on vuodesta 1984 lähtien ominut joka toinen vuosi vietettäväksi kirjastojen teemapäiväksi.
Tämän vuoden teemana on yhteisöllinen lukeminen.
Lukupiirit, blogit, kirjakeskustelut netissä ja muut yhteisöllisen lukemisen tavat kasvattavat koko ajan suosiotaan
Lainan päivä on kirjastojen PR-päivä, jonka tarkoituksena on tuoda esiin kirjastoammattilaisten osaamista, kirjastojen monipuolisia palveluita ja itse kirjastoa toimintaympäristönä.
Lainan päivän vieton kannalta karulta tuntuu se, että maanantaina Turun ammattikorkeakoulun henkilökunta sai ilmoituksen henkilökuntakokouksessa että oppilaitoksen kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelma tullaan lakkauttamaan.
Turun AMK on ollut ainoa ammattikorkeakoulutason kirjastoalan koulutuksen antaja Etelä-Suomessa.
Yksiköstä valmistuneet kirjastoalan tradenomit sijoittuvat kirjasto- ja tietopalvelusektorin tehtäviin. Opiskelijoiden työllisyystilanne on ollut hyvä. Täydennyskoulutuksen lisäksi yksikkö on antanut myös viime vuonna maahanmuuttajille suunnattua kirjastoalan erikoistumiskoulutusta, jonka avulla maahanmuuttajataustaiset opiskelijat saivat mahdollisuuden integroitua suomalaiseen työelämään ja yhteiskuntaan.
Rouva Huulla on näppituntumaa Turun AMK:n kirjastoalan äärimmäisen motivoituneisiin opiskelijoista parin viikon takaisen koulutuksen tiimoilta. Ja maahanmuuttajataustaisiin opiskelijoihin tutustuin Tampereella keväällä 2010 järjestetyssä Kirjoja kaikille lapsille –työseminaarissa Tampereella.
Turun AMK:n kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelman lakkauttamista vastustava adressi löytyy täältä.
Tampereen pääkirjastossa Metsossa on aineiston lainaus ja palautus jo automatisoitu kokonaan, mutta onneksi palautusautomaatit reistailevat alvariinsa ja tästä syystä tiskillä päivystää yhä myös oikeita kirjastoalan ammattilaisia kirjoja vastaanottamassa.
Protestiksi tälle automaatiolle tilautan kernaasti kirjoja Metson varastosta lähikirjastooni Nekalaan, jossa tiedän aina saavani inhimillistä, vuorovaikutteista ja korkeatasoista palvelua.
Amanda Eriksson: Mitt vilda liv. 32 sivua. Natur och Kultur 2011.
Monesti väitetään, että nykylapset ovat jo menettäneet luontevan, arkipäiväisen kosketuksen luontoon. Lapset eivät osaa kulkea metsässä, heidän motorisille, monissa hienoissa liikuntaharrastuksissa kouliintuneille taidoilleen metsän muhkuraiset muodot voivat olla liian haasteellisia.
Lapset eivät liioin tunnista enää yleisimpiä kasveja ja eläinlajeja. Nykylapset ovat tottuneempia luontodokumenttien ja piirrettyjen animaatioiden eksoottisiin eläimiin kuin kotoperäisiin villieläimiin.
Ruotsalaisen Amanda Erikssonin kuvakirja Mitt vilda liv kuvaa hauskasti ja pienin konkreettisin esimerkein kaupunkilaislapsen kohtaamista villissä ja kesyttämättömässä luonnossa.
Pieni poika matkustaa isoisänsä luokse erämaahan, sillä äiti on sitä mieltä että poika ei voi viettää koko kesää kaupungissa.
– Ut i skogen med dig, du kan inte vara i stan hela sommaren, sa hon.
Att åka dit tar fem timmar! Det är SÅ tråkigt, men när man kommer fram är det värt det.
För morfars hus är inget vanligt hus med vita knutar: Det är en kåta. Han har byggt den själv.
På natten är de becksvart. Oc väldigt tyst.
Det är så tyst och svart man hör är sitt eget hjärtas slag. Ibland är det så tyst och svart att man inte tror att man finns längre. Med det gör man, verkligen.
Vi tyckte båda att staden inte var helt olik skogen.
För i stan känner man också att man lever:
– Hjärtat slår fort här med, sa jag.
Pirkanmaalaiset voivat huomenna tiistaina kuunnella Tampereen yliopistoradio Moreenista klo 17.05 tiedotusopin opiskelija Anu-Elina Ervastin juontamaa Lukuhetki-ohjelmaa. Eeri aikojen kirjallisuusklassikoita esittelevässä sarjassa aiheena on Oiva Paloheimon lastenromaani Tirlittan (WSOY 1953), josta rouva Huu keskustelee yhdessä Ervastin kanssa. Ohjelma uusitaan viikon päästä samaan aikaan. 
Stian Hole: Hermannin salaisuus. 48 sivua. Suomentanut Virpi Vainikainen. Karisto 2012.
Tätä kirjaa rouva Huu on odottanut jo pitkään malttamattomana.
Norjalaisen Stian Holen (s. 1969) Garmanns hemmelighet on jo kolmas Garmann-nimisestä (ja hätkähdyttävästi myös kuvittajaa itseään muistuttavasta) pikkupojasta kertova kuvakirja.
Vast´ ikään Karistolta ilmestynyt Hermannin salaisuus on ensimmäinen sarjasta suomennettu teos. Toivottavasti myös kaksi edeltävää osaa saadaan pian suomeksi!
Graafisena suunnittelijana, kuvittajana ja lastenkirjailijana työskentelevä Hole on Garmann-kirjoillaan haalinut lukuisia norjalaisia palkintoja ja tunnustuksia sekä vuonna 2009 Pohjoismaisen lastenkirjapalkinnon. Hän on pokannut myös ensimmäisenä norjalaisena kuvittajana Bolognan lastenkirjamessuilla jaettavan Bologna Ragazzi Award -palkinnon vuonna 2007, yhdysvaltalaisen Ezra Jack Keats –kuvituspalkinnon 2009 sekä Deutcher Jugendliteraturpreis-palkinnon vuonna 2010.
Holen visuaalisesti erittäin kouliintunut silmä näkyy kuvakirjan loppuun asti viedyssä suunnittelussa.
Kirja on viimeistelty kokonaistaideteos, jossa sisäkannet, aloitusaukeamat ja typografia ovat syntyneet tarkan harkinnan tuloksina.
Hermannin salaisuus on intensiivinen ja vähän inhorealistinenkin lapsuuden kuvaus.
Kirja rakastaa kärjistyksiä, vastakkainasetteluja ja rajuja tunnetiloja. Aikuinen katsoo ja lukee tätä kirjaa varmasti ihan erilaisten tuntemusten kera kuin lapsi.
Hole kuvaa siekailemattomasti lapsuuden ristiriitaisia tunteita, pelkoja, haaveita sekä lasten ja aikuisten välisen maailman törmäyskursseja.
Hermanni on rakastunut Johannaan. Tytöllä on identtinen kaksossisar, Hanne, jonka kanssa Johannalla on jatkuvasti sanaharkkaa. Johanna paljastaa Hermannilla oman salapaikkansa, metsän siimeksessä olevan todennäköisesti sodanaikaisen lentokoneen romun ... tai "avaruuskapselin". 
Sateella avaruuskapselin raosta tippuu vettä, ja Hermanni ja Johanna vetäytyvät kiinni toisiinsa jotteivät kastuisi. Täällä he saattavat leikkiä arvoitusleikkiä tai istua pitkään puhumatta mitään. "Jos sanot nimeni, minua ei enää ole. Kuka minä olen?" Hermanni kysyy.
Kuuluu vain puiden latvoissa suhisevan tuulen ja kaukana nakuttavan tikan ääniä. Johanna kohauttaa olkapäitään.
"Hiljaisuus", Hermanni sanoo.
