Historiaan sijoittuva luomufantasia vei voiton Varkaudessa

Kylläpä tuli Rouva Huun mieli hyväksi, kun Vekara-Varkaus -lastentapahtumassa hetki sitten julkistettiin vuoden 2010 LukuVarkaus-lastenkirjallisuuspalkinnon voittajaksi Rouva Huun oma ennakkosuosikki, Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli (Tammi 2009)!

Lapsiraatiin kuului kuusi iältään 9-12-vuotiasta varkautelaista alakoululaista, joiden mielestä Tuomas Karhumieli oli ”Ihan paras!”. Erityisesti lapset kiittelivät romaanin hyvää juonta.

Yksi raatilaisista totesi ihastuneena, ettei ole koskaan lukenut samanlaista kirjaa. Toinen luonnehti samansuuntaisesti kirjan olevan paras, mitä hän on ikinä lukenut ja lupasi lukea sen toisenkin kerran, ”kunhan tässä nyt jaksan”. Kolmas raatilainen sanoi, että kirja on täynnä fantasiaa, että ”se aivan kuin herää sisälläsi”.

Raatilaiset olivat viehättyneet erityisesti hienoon kuvaukseeen, jolla päähenkilö Tuomas muuntuu karhuksi. Lapset esittivät myös toiveen jatko-osasta, ja arvattavasti sellainen onkin jo kehitteillä.

Lukuvarkaus-palkinto, suuruudeltaan 3500 euroa, jaettiin tänään jo kymmenettä kertaa. Palkintoa rahoittaa Varkauden kaupunki ja Stora Enso.



Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli. Tammi 2009. 260 sivua. Kansikuva Jussi Kaakinen.













Tuomas Karhumieli on toimiva sekoitus vanhan ajan erätarinoita, historiallista seikkailuromaania ja fantasiaa. Se on myös hyvä esimerkki suomalaisten lastenkirjailijoiden kekseliäisyydestä myötäillä suomalaiskansallisen kotikutoisesti kansainvälisiä megatrendejä. Toivola avaa suomalaisen kansanperinteen ja paikallistarinoiden aarrearkun nykylapsille kiinnostavasti, mistä parhaana todisteena ovat juuri LukuVarkaus-palkinnon lapsiraatilaisten lahjomattomat mielipiteet.

Ritva Toivolaa tosin ei todellakaan voi kutsua minkäänlaisten trendien perässä hiihtelijäksi. Pitkässä ja laadukkaassa lasten- ja nuortenkirjatuotannossaan hän on tehnyt ihan omat latunsa ja polkunsa ja ollut edelläkävijä esimerkiksi lasten scifi-tyyppisen kerronnan alueella.

Silti rinnastus anglosaksiseen fantasiaan on mielestäni oikeutettu – ja voisi jopa väittää fantasiabuumin jossain määrin pehmittäneen lapsilukijoita oivaltamaan Tuomas Karhumielen ilmeiset yhteydet käännösmenestyksiin ja sitä kautta myös paremmin virittymään laadukkaan kotimaisen lasten- ja nuortenromaanin omintakeiseen maailmaan.

Esimerkiksi J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen Dobbyn kaltaiset karismaattiset kotitontut ovat nähdäkseni tehneet suomalaislapsetkin alttiimmiksi innostumaan vaikkapa perisuomalaisista kodin haltioista. Tuomas Karhumielessä tallin hyvänä hengettärenä ja kestikievarin pihapiirin vartijana toimii kissan hahmon ottanut haltia.

Niin ikään noituuteen tai myytteihin liittyvät muodonmuutokset ovat nykylapsille jo peruskauraa vaikkapa Stephenie Meyerin Houkutus-sarjan nuortenromaanien ansiosta.

Orpo Tuomas löytää vanhan hylätyn karhuturkin, jonka hän viluissaan heittää palelevan kehonsa peitoksi. Vähin erin Tuomas imee turkista voimaa itseensä ja muuntuu tarpeen tullen turkkiin sonnustautuessaan karhuksi ja pystyy näin pelastautumaan monesta pälkähästä.

Taitavasti ja lukijaystävällisesti Toivola on punonut Tuomas Karhumielen kehitystarinaan myös hippusen romantiikkaa ja klassisten tyttökirjojen särmikkäitä sankarittaria. Kestikievarin tytär Anni ei mukaudu perinteisen tytön rooliin, vaan hamuaa päästä kokemaan – vanhempiensa järkytykseksi – avaran maailman ihmeitä. Annin tarina jääkin vielä kesken, mikä antaa lupauksen odotettavissa olevasta jatko-osasta.

Ajankuvaltaan Toivolan romaani ajoittunee jonnekin 1850-luvulle; summittainen arvio perustuu mainintaan lähistölle rakennettavasta rautatiestä, jonka Annikin haluaisi kokea. Pääosin Toivola on ajankuvauksessaan tarkka eikä sorru liian esitelmöivään kerrontaan, joka yhä harmillisen usein raskauttaa historiallisia nuortenromaaneja.

Muutamat nykykieleen liittyvät maininnat ”piposta”, ”välipalasta” tai Annin käytössä olevasta ”omasta huoneesta” hieman särähtävät korvaan, mutta muutoin Toivola on kielenkäytössään ja sen vivahteissa erittäin tarkka ja taidokas.