Omaksi iloksi lukemista, valtaa ja manipulointia sekä Harry Potterin kupeessa kasvaneita lukijapoikia

Päässä surisee vieläkin eilisen Lastenkirjainstituutin Kirjakori-seminaarin jäljiltä.

Pieni ajallinen etäisyys viime vuoden tarjontaan tekee aina hyvää: kevättalveen perinteisesti ajoittuva Kirjakori-seminaari luotaa edellisvuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaa kattavina kokonaisuuksina, ja mikä tärkeintä: poimii monia palkintoraadeilta katveeseen jääneitä teoksia ja muita unohtuneita helmiä suurennuslasin alle.

Kirjakori-seminaariin liittyvään näyttelyyn ( ja sitä myötä LKI:n kirjaston kokoelmaan) saatiin kustantajien lahjoituksina yhteensä reilut 1400 viime vuonna ilmestynyttä lasten- ja nuortenkirjaa, mukana myös kotimaisen kirjallisuuden käännökset muille kielille. 

Eli näyttää siltä, että lasten- ja nuortenkirjojen vuotuiset nimekemäärät eivät ainakaan vielä ole laskussa.

Suomalaisella kuvakirjalla on vientiä maailmalla. Alla
 italiankielinen käännös Seita Vuorelan romaanista Usva ja Siri Kolun Me Rosvoloiden vironkielinen käännös.

Kirjastonhoitaja Päivi Nordlingin tilastokatsauksesta ilmeni monta kiinnostavaa seikkaa. Lasenkirjainstituutin sivuille liitetään piakkoin Kirjakorin tilastotietoa, laitan linkin tänne myöhemmin.

Verrattuna naapurimaahan Ruotsiin, Suomi on yhä kotimaisuusasteen suhteen alakynnessä: Ruotsissa 54 prosenttia lasten- ja nuortenkirjatuotannosta on kotimaista. Suomessa vastaava luku on 32 prosenttia. Pudotusta edelliseen vuoteen on viisi prosenttia, eli kotimaisuusaste näyttää meillä uhkaavasti olevan jälleen laskussa.  

Tiedottaja-toimittaja Jutta Setälä  esitteli kotimaista kuvakirjallisuutta poimien tarkempaan analyysin vajaat parikymentä teosta. 

Hän nosti esille monia kiinnostavia kuvakirjateemoja, mm. kulutuskriittisyyden, luopumisen ja rohkeuden kohdata uusia asioita. 

Rinnastukset olivat virkeitä ja antoivat sytykettä jatkopohdinnoille. Setälän ansiosta aion lukea uudelleen ainakin  Fupz Aakesonin ja Salla Savolaisen yhteispohjoismaiseen kuvakirjaan Tyttö ja ihmeeliset korvat (WSOY) ja Sarah Kläppin monenikäisille suunnatun sarjakuvamaisen kuvakirjan Ichabod Kvick och järnbläckfisken (Söderströms).

Kotimaisen ja käännetyn kuvakirjallisuuden valikoima on näyttävästi esillä Lastenkirjainsituutin  Kirjakori-näyttelyssä. 

Jutta Setälä käytti paljon aikaa juonien referoimiseen, kun taas kuvien analyysi jäi vähemmälle. Setälän oma suosikki viime vuoden kuvakirjoista oli Magdalena Hain ja Saana Nyqvistin Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto), joka leikittelee paitsi perinteisellä kirjan muodolla, niin opettaa myös vaivihkaa, kuinka suhtautua vierauteen tai erilaisuuteen, näkökulmia vaihtamalla. Setälä on tutkinut progradussaan 2000-luvun kotimaisen kuvakirjan postmoderneja piirteitä.

Kotimaisista lastenromaaneista kielellistä identiteettiä liittyvää pohdintaa löytyy esimerkiksi kuvassa näkyvistä Susanna Alakosken Päivän Harrista ja Ville Tantun Tiikerisydämestä. Kikkailun puolelle sitävastoin mennään Tuomas ja Antti Kyrön Pukki laivalla- ja Veera Salmen Puluboin ja Ponin kirjassa. 

Rouva Huun oma alustus käsitteli lastenromaanien kieltä ja viime vuoden tarjonnassa esiintyneitä moninaisia kielikikkailuja, joissa ei aina muisteta lukutaidossaan vielä hapuilevan lapsen tarpeita saada riittävästi vahvistusta lukutaidolleen. Keskustelua herätti myös esittelemäni kustantajien ja kirjakauppiaiden viime vuonna lisääntynyt taipumus määritellä lastenkirjoille entistä kerkeämmin ikäsuosituksia. 

Muodossa tai toisessa yritän jollain foorumilla saada näitä esitykseni pääpiirteitä vielä syvennetympäänkin muotoon.

Kirjailija-dramaturgi Siri Kolun alustus Leirejä, pelejä ja ihmispelejä – arvot ja eriarvoisuus lasten- ja nuortenkirjoissa 2012 oli tiukkaan lastattuja faktoja ja tarkoin punnittuja analyysejä täynnään oleva, etenemistahdiltaan jopa hengästyttävä esitys. 

Toivottavasti Kolu jalostaa tästä monisyisestä ja hyviä huomioita sisältäneestä esityksestään myös artikkelin!

Siri Kolu toi terveisiä Leipzigin kirjamessuilta Saksasta. Hän oli erityisen vaikuttunut saksalaisesta Lesung-ääneenlukutilaisuuksista. 

Messujen yhteydessä oli luettu ääneen Kolun Me Rosvolat -kirjaa, ensin Kolun suomeksi lukemana ja sitten saksannoksena... sillä seurauksella, että neljä poikaa oli pudonnut tuolilta nauraessaan niin antaumuksellisesti Kolun ääneenluvulle: suomen kieli oli pojista kuulostanut niin hullunkuriselta. 

Pojat olivat myös esittäneet hartaan toiveensa Siri Kolulle: Älä koskaan lopeta!  Voiko kirjailija tämän parempaa palautetta saadakaan?

Kolun esitys vilisi monia kiinnostavia termejä ja havaintoja: rahan uusjako, brändätyt lapset, tuotemerkit. Kolun 7-vuotias poika rakastaa Risto Räppääjää yli kaiken ja haluaisi itselleen ylettömästi erilaisia Risto Räppääjä -oheistuotteita. Tässä taas todiste nykylasten monimediaisuudesta ja kulutuskoukuttumisesta!

                

Kolu puhui myös siitä, kuinka kerronta reagoi ajan haasteeseen ja tuo aivan uusia tapoja heijastaa todellisuutta nuorelle lukijalle. 

Nuortenkirjallisudessa ovat yleistyneet myös erilaiset lajityyppihybridit, joissa suvereenisti sekoitetaan eri lajityyppejä toisiinsa notkeasti ja luontevasti (esim. Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Teos, ja Salla Simukan Jäljellä/ Viimeiset -teospari, Tammi).

Kolu nosti myös esiin kiinnostavia näkökulmia kysymällä, kuinka nuori päähenkilö näkyy nuortenkirjoissa, onko lapsella ja nuorella niissä oma ääni, millaisia valintoja nuoret päähenkilöt romaaneissa tekevät, kenen tarinaa kerrotaan jne.

Kolun syväanalyysin kautta tekee mieli tarttua uudelleen Terhi Rannelan, Seita Vuorelan, Salla Simukan, Jarkko Tontin ja Kirsti Ellilän kirjoihin. Aikuistenkirjaluokituksena ilmestynyt Jenny Kangasvuon Sudenveri alkoi myös kummasti koukuttaa Kolun kuvauksen ansiosta.

Kolu päätti esityksensä tehokkaaseen agitaatioon: Jokainen teko kirjan lukijan välisen matkan lyhentämiseksi on kulttuuriteko. Jep. Mitäpä tuohon lisäämään. 

Yliopistonlehtori Sari Sulkunen kiertää uutterasti matkasaarnajana kertomassa viimeksi tehtyjen PISA- ja PIRLS-lukemistutkimusten tuloksista.  Suomalaisten ei ole syytä tuudittautua näissä tutkimuksissa saamiinsa kärkisijoihin. 

Lukemiseen pitäisi sitouttaa lapset jo kotona ja pienestä pitäen: pelkkä koululukeminen ei ole määrältään riittävää lukutaidon kehittämiseen.

Sulkunen haastoi suomalaisia vanhempia lukemistalkoisiin. Tutkimustulosten mukaan suomalaislasten vanhemmat lukevat lapsille vielä kirjoja kotona, mutta sen sijaan esim. sanapelien, ääneen kerrottujen tarinoiden tai lukemisesta keskustelun määrä ei ole lähellekään kansainvälistä keskitasoa! 

Lukemista koskevat asenteet ovat PIRLS-tutkimuksessa keskiössä olleiden alakoulun neljäsluokkalaisten keskuudessa  kansainvälisesti tarkastellen heikkoja.

Kiinnostava oli myös Sulkusen havainto siitä, että suomalaiset opettajat seuraavat melko heikosti ilmestyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Jos opettaja ei ole "kartalla" ilmestyvistä ja koululaisia kiinnostavista kirjoista, niin on aika vaikea myös luontevasti innostaa heitä lukemaan. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä alakoulun opettajien on pidettävä koko opetussuunnitelman paletti hallussaan. 

Mutta miksi ihmeessä alakouluihin ei etsitä koskaan äidinkieleen ja kirjallisuuteen paneutuneita luokanopettajia – viranhakuilmoituksissa sitä vastoin peräänkuulutetaan käsityön ja liikunnan opetukseen keskittyneitä opettajia?

Täyteläinen päivä päättyi huipennukseen, kun  Kangasalan yläkoulun oppilaat Jussi, Kalle-Emil ja Joona kertoivat omista lukumieltymyksistään. 

Lukevien nuorten hankkiminen lukuharrastuksen mannekiineiksi tämänkaltaisiin keski-ikäisten tätien kansoittamiin kulttuuritilaisuuksiin on aina arpapeliä, mutta nämä pojat sulattivat kuulijoidensa sydämet! 

Pojille ehdotettiin jo aivan vakavissaan, että he ryhtyisivät tekemään kirjavinkkauksia ikätovereilleen.

Fiksusti pojat osasivat tuoda esiin olennaisia pointteja lukemistaan kirjoista. 

9. luokkalainen Jussi arvosti Maria Turtschaninoffin Helsingin alla -romaanin (Tammi) elävää miljöön kuvausta ja kansantarinoiden hyödyntämistä. Eikä häntä haitannut lainkaan se, että keskeinen päähenkilö oli tyttö!

7. luokkalaisen Joonan mieleen olivat Dibben Damianin Historian vartijat -sarjan avausosa Myrsky nousee (Gummerus) ja Simon Scarrowin Gladiaattori: katutaistelija (Gummerus).

8. luokkalainen Kalle-Emil oli pitämyksisään kolmikon suorasukaisin. Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja "koukutti juuri sen verran kuin novellit voivat koukuttaa". 

Opettajat pitävät novelleja yläkouluissa ja lukioissa mieluisana analyysimateriaalina, mutta Kalle-Emilin mielestä novellien heikkous on lyhyessä formaatissa: ne loppuvat liian pian!

Kalle-Emil nosti lähempään tarkasteluun Aleksi Delikouraksen Nörtin, jonka hän oli saanut joululahjaksi ja luki nyt toistamiseen. 

Kirja nauratti häntä siinä määrin, että äitikin poikkesi ihmettelemässä hilpeyden syytä pojan huoneen ovella! 

Täydellisen teilauksen häneltä sai sitä vastoin kirjailijapseudonyymi Nemo Rossin Rooman sudet (WSOY), josta hän sanoi suroasukaisesti: "Lasten ei pitäisi lukea tällaista! Noin sadan sivun jälkeen lukeminen oli yhtä tuskaa. Juoni oli liian mutkikas ja kerronta liian seikkaperäistä".

Tässä kohtaa korostui myös se, kuinka iso merkitys kielellä ja kerronnan uskottavuudella on poikalukijoille. Nuoren oman, kenties jopa kokonaan aikuisille avautumattoman maailman (esim. Nörtti) kuvaaminen tuntui olevan ainakin Kalle-Emilille tärkeää.

Keskustelua syntyi poikien esityksen jälkeen suorastaan ylenpalttisesti. Selvisi mm. se,  että etukannella ei ainakaan näille pojille ole suurta merkitystä lukupäätöksen tekemisen suhteen: paljon enemmän merkitsee hyvin laadittu takakansiteksti!

               

Ja kyllä, nämä pojat ovat lukeneet Harry Potterinsa, Joona jopa kahdeksaan kertaan. Ja Jussin perheessä Potter-elokuvan on saanut katsoa vasta, kun on ensin lukenut alkuteoksen!

Poikien Kirjakori-esitystä referoi omassa Pisteitä-blogissaan myös Metson kirjastonhoitaja Mervi Hietanen. 

Omasta puolestani haluan kiittää  sujuvasti organisoidusta seminaaripäivästä koko Lastenkirjainstituutin väkeä ja kaikkia esiintyjiä!