Kirjakori-raportti, osa 1: Lukuharrastus ja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta puhuminen on sosiaalista toimintaa

Lastenkirjainstituutti antoi tämän vuoden Kirjakorissa seitsemälle asiantuntijalle haasteen zuumata koko 2000-luvun kotimaista ja käännettyä tarjontaa. Haaste tuntui mielipuoliselta, mutta tekemisen arvoiselta.

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi instituutille projektirahaa hankkeen toteuttamiseen kolmella muulla paikkakunnalla Tampereen lisäksi. Seminaari toteutui poikkeuksellisesti myös Joensuussa ja Keravalla, mutta Kajaaniin ei riittänyt tarpeeksi väkeä.

Lastenkirjahyllyn perinteinen Kirjakori-katsaus julkaistaan poikkeuksellisesti – koko seminaarin imponoivan sisällön takia – kaksiosaisena raporttina.

Rouva Huu alusti seminaarin aluksi kotimaisista ja käännetyistä kuvakirjoista. Kuvakirjat ovat juuri nyt isossa murroksessa, joten haasteen ottaminen tuntui juuri nyt erityisen mielekkäältä. 

2000-luvun kuvakirjallisuudesta ei voi puhua ilman retrobuumia, joka näkyy sekä kotimaisessa että käännetyssä kuvakirjallisuudessa muotokielessä, räväkässä värimaailmassa ja kollaasitekniikan monipuolisessa käytössä. 

Retron vanavedessä myös valokuvakuvitus on tullut uudelleen muotiin ja valokuvan työstäminen on synnyttänyt kiinnostavia kuriositeetteja, esim. Suvi-Tuuli Junttilan Missä, tässä, jossakin (WSOY 2011), joka saa syksyllä myös jatko-osan.

Suomenruotsalainen kuvitusperinne kulkee täysin omia polkujaan: sen tunnusmerkkeinä ovat karikatyyrisyys, henkilöhahmojen rouheus ja päähenkilöiden laaja ikähaitari.

Viime syksyn Marimekko-plagiointiuutisoinnin innoittamana tarkastelin myös lastenkirjan kuvan vaikutevelkaa, inspiraatiota ja rakkaudentunnustusta ja toin siitä muutamia kiinnostavia esimerkkejä, jotka todentavat, kuinka lastenkirjallisuus aina syntyy vanhan päälle, edeltäviä mestareita kunnioittaen. Tähän inspiroivaan aiheeseen täytyy palata vielä paneutuneesti uudelleen! 

Digipohjainen kuvittaminen on sananmukaisesti sähköistänyt kuvitustaidetta ja siitä käytävää keskustelua – hyvässä ja pahassa. Tällä hetkellä todennäköisesti lähes jokainen lastenkirjan kuvittaja käyttää tietokonetta jossain kuvituksen vaiheessa hyväkseen, mutta myös kokonaan digitaalinen kuvitus on yleistymässä. Mielestäni se litistää ja latistaa ja yksipuolistaa kuvaa. Lapsen ei ole mahdollista mennä kuvaan sisälle niin helposti kuin ns. käsin tehtyyn kuvituskuvaan.

Hiukan banaalilta tuntui puhua hiljaisuuden kuvakirjoista, kun koko esitys tuli puristaa  kompaktiin kolmen vartin mittaan. Povaan näille hiljentymään ja pohtimaan usuttaville kuvakirjoille tulevaisuudessa entistä isompaa tarvetta. 

Kuvallisen meditaation rinnalla ilmestyy myös kosolti ns. hulina-vilinä-kirjoja, joita saksan- ja englanninkielessä kutsutaan nimellä wimmel-books/ wimmel-bücher. Näistä nostin esimerkeiksi Hannamari Ruohosen Eläinten kaupunki- ja Aino Havukaisen ja Pasi Toivosen Tatu ja Patu -kirjat.

Kotimainen kuvakirjallisuus on järkiään lähes kokonaan sarjoittunut. Testasin muistinvaraisesti, kuinka paljon ilmestyy kotimaisia lapsisankareista kertovia kirjoja. Niitä löytyi kosolti enemmän kun eläimistä kertovia. Toisaalta käännöskirjallisuudessa eläinsankarit ovat enemmistönä, joten balanssi säilyy sittenkin. 

Sarjamuoto suitsii kuvittajan uudistumista, mutta nostin esille neljä poikkeuksellisen laajan kuvitusrepertuaarin omaavaa tekijää, jotka pystyvät varioimaan kuvituksissaan hyvinkin isoa kuvallista rekisteriä: Marika Maijala, Sanna Pelliccioni, Liisa Kallio ja Annastiina Mäkitalo (aik. Syväjärvi).

Rankkoja kuvakirja-aiheita nostin esiin useamman slaidin verran, ja selvästi eniten kohautti – ja nauratti – Gerard Pourretin & Pefin Pyllypyyhin, joka ilmestyi meillä Pienen Karhun kustantamana vuonna 2011. Kirjastoväkeä tämä kirja on hämmentänyt todella paljon.. ja lapset ovat sitä yhtä antaumuksella rakastaneet!

Esityksen päätteeksi nostin esiin modernin kuvakirjan ilmentymiä, joskin totesin, että nykyisessä riskinottoa ja lastenkulttuuritekoja kaihtavassa ajassa tällaiset ikä- ja kohderyhmille huutia antavat ja kokeelliset kuvakirjat ovat harvassa. 

Jukka Laajarinteen ja Martti Ruokosen Mummon koneen, Kasper ja Nora Strömmanin Sohvaperunan ja Anthony Brownen populaarikulttuurin ikoneja ja taidehistoriaa linkittävien kuvakirjojen kaltaisia haastajia toivoisi nykyiseenkin kuvakirjavirtaan.

Nähtäväksi jää, lisääntyykö yhteisörahoitus ja omakustantaminen tulevaisuudessa, haastavatko pienet kustantamot pian isojen varman päälle pelaavan tarjonnan  ja koska ihan oikeasti murtautuu esiin interaktiivinen, ääntelevä ja kommunikoiva kuvakirja, ns. applikaatio. 

Alkuvuoden kuvakirjakummajainen suvereenisti omasa lajissaan on Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita: Puuseppä (Books North 2014), joka on juuri yltänyt toiseen painokseen ja herättänyt paljon huomiota kirjablogeissa, aikakauslehdissä ja muilla foorumeilla.

Kirjakori-seminaarin alustuksista toimitetun vihkosen artikkelissa pohjustin kuvakirjakentän institutionaalisia muutoksia. Toivon mukaan tarjoutuu vielä mahdollisuus työstää laajan aineiston tuloksia myös toisaalla julkaistavissa artikkeleissa.

Pirkko Ilmanen Espoon Entressen kirjastosta paneutui lastenromaaneihin. Ilmanen puhui kauniisti siitä, kuinka jokainen lukukokemus on lapselle sisäinen voimalaulu: mitä enemmän lapsi saa lukukokemuksia, sitä isompi voimavara niistä hänelle kehkeytyy elämässä. Äidinkieli on myös lapsen kotipesä, jonne voi käpertyä: lapsi on kirjan maailmassa turvassa, mutta silti villinä ja vapaana universumissa.

Ilmasen havaintojen mukaan lastenromaanien sisällöt ovat monipuolistuneet, monikulttuuristuneet, intermediaalisuus on lisääntynyt ja fantasiabuumi on tullut jäädäkseen myös nuorempien romaaneihin.

Ilmanen peräänkuulutti enemmän kotimaisia etsiväkirjoja Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimiston ja Anna Janssonin Emil Wern -sarjan rinnalle. Johanna Hulkon Geoetsivät-sarja on lähtenyt Ilmasen kirjavinkkarikokemusten mukaan heti rivakasti vetämään lasten keskuudessa.

Ilmanen piti painokkaan puheenvuoron oikeasti helppolukuisen lasten sarjakirjallisuuden puolesta. 

Nykyisellään 90 % tarjonnasta on käännöksiä. Ilmanen tekee paljon yhteistyötä koululuokkien kanssa, joissa suomalaiset lapset ovat vähemmistönä. Hän on ottanut yhteyttä kustantajiin ja tuonut tarpeen esille, mutta saanut vastauksen, että  kyse on niin marginaalisesta ryhmästä, että sille ei ole kannattavaa tehdä kirjoja. Todella helppolukuisia tarvitsevat maahanmuuttajien lisäksi myös vaikeita käytös- ja lukihäiriöitä omaavat kotosuomalaiset lapset ja nuoret, joiden määrä on viime vuosina niin ikään lisääntynyt.

Tämän summauksen jälkeen kyse ei olekaan enää niin marginaalisesta ryhmästä. Ilmanen on myös havainnut, että monet maahanmuuttajalasten vanhemmat voivat verrytellä suomen kielen haltuun ottoa helppolukuisten lastenkirjojen kautta!

Ilmanen esitti myös toiveen siitä, että ns. selkoversio ja perinteinen lastenromaani ilmestyisivät rinnakkain, jotta lukutaidoltaan eri tasolla olevat lapset voisivat ottaa haltuunsa saman tarinan. Esimerkkinä oli Kari Levolan Tammen helppolukuisessa Vihreä varis- sarjassa vuonna 2010 ilmestynyt Leevi ja Leonora, josta Pieni Karhu julkaisi elkoversion samaan aikaan alkuteoksen kanssa.

Jokainen Kirjakori-esiintyjä toi siekailematta – ja hyvä niin – esille omia henkilökohtaisia suosikkejaan. Ilmasen suosituslistan ykkösenä oli Kreetta Onkelin Selityspakki: ”Jos ette muuta lue, niin lukekaa edes se!”

Ilmasen mukaan Selityspakissa kulminoituu lastenromaanin muutos: todella vaikeistakin asioista puhutaan nyt lapselle, joskus huumorin siivellä, mutta silti siloittelematta.

Helsingin yliopiston lehtorin Satu Grünthal loi pitkän aikajänteen katsauksen kotimaiseen lastenlyriikkaan. Rytmi ja mitallisuus pitävät yhä pintansa ja lorut ja leikillisyys ovat keskiössä. 

Anna Anttosen ja Kati Inkalan koostama ja Karoliina Pertamon kuvittama Riimikissa kikattaa, runohetkiä pienille (Tammi 2013)  on hänen mielestään hyvä esimerkki siitä, kuinka modernikin lastenruno elää yhä vuorovaikutuksessa lapsen ja aikuisen välillä samaan tapaan kuin ennen kehto- ja körötysloruissa.

Nuorten asennoituminen lyriikkaan on tutkijoiden lisäksi myös monelle aikuiselle mysteeri. Toisaalta rytminen ilmaisu ja nasevat sanoitukset elävät vahvasti rap-musiikissa ja rock-lyriikassa.  Koulussa monet nuoret suhtautuvat lyriikkaan silti penseästi: onko vika opettajien omassa asenteessa vai vääränlaisessa opetusmetodissa? 

Muutamat 2000-luvun nuortenlyriikan kokeilut ovat jääneet melko vähälle huomiolle: rouva Huu muistuttaa kuitenkin Aira Savisaaren Joku siipi pitäis olla-, Tuula Korolaisen Mikä onni, 6 B – ja Kirsti Kurosen Likkojen lipas -kokoelmista, jotka jäivät Grünthalin katsauksessa katveeseen.

Kiinnostava havainto Grünthalilla oli se, että opettamisen funktio on säilynyt lastenlyriikassa, mutta asiat, joita opetetaan ovat muuttuneet. Lastenrunot antavat nykylapselle nimiä ja käsitteitä, joilla lapsi ottaa maailmaa haltuun.

Satu Grünthal toi myös kiinnostavia esimerkkejä kuvan ja sanan intertekstuaalsiuudesta, tekstin osalta Tuula Korolaisen Kissa kissa kissa –kokoelman (Lasten Keskus 2013) V. A. Koskenniemi-viittauksissa ja kuvan osalta Petra Heikkilän Makin makiikkaa -kirjan (Lasten Keskus 2007) kuvalainoissa.

On myös hyvä muistaa, että Kirsi Kunnaksen tuotannon musertava painolasti on näkynyt monen uuden lastenlyyrikon debytoinnin yhteydessä: kaikkea uutta verrataan Kunnakseen, jonka suurta dominoivaa varjoa on vaikea ohittaa. Tuula Korolainen on kirjoittanut tästä ironisesti  kokoelmassaan Kuono kohti tähteä runossa Tuolla puolla.

Oivaltavasti Grünthal oli löytänyt myös kaikuja 1970-luvun lastenkirjallisuuden tiedostavasta linjauksesta esim. Jukka Itkosen runokokoelmasta Astronautin rusinapulla, jonka yhdessä runossa toimittaja murehtii maailman epätasa-arvoisuutta.

Runouden valtavirrassa uskonnolliset aiheet eivät enää Grünthalin havaintojen mukaan juurikaan näy. Pohtimisen arvoinen aihe onkin se, onko uskonnollisuudesta tullut lastenlyriikassa tabu kun enkeli on riisuttu kaikesta uskonnollisuudesta? Onko enkelistäkin tullut satuolento peikkojen, noitien ja keijukaisten rinnalle?

Lehtori Juli Aerila opettaa Turun yliopiston Rauman yksikössä tulevia lastentarhanopettajia ja äidinkielen opettajia. Aerilan esitys oli käytännönläheisyydessään ja lapsilähtöisyydessään antoisa ja sai omaa ajatteluani sysätyksi aivan uusille raiteille.

Aerilan lähtökohtana oli asettua lapsen asemaan ja miettiä, kuinka lapset voivat oikeasti innostua lukemisesta. Hän käytti esimerkkeinä omissa tutkimusprojekteissa havaittuja lukemaan innoittamisen menetelmiä.

Aerila antoi  paljon faktoja kuulijoiden mutusteltavaksi: koulun tehtävänä on tukea lasten lukemista ja lukuharrastusta, mutta pohja lukemiselle luodaan jo ennen koulun alkua lasten varhaislapsuudessa. 

Kodeissa, joista löytyy kirjahylly, on lapsia, jotka lukevat enemmän. Pari vuotta sitten asuntomessujen talojen sisustuksesta ei löytynyt enää lainkaan kirjahyllyjä! Mitä tästä voi päätellä? (Provokatorisesti voisin tietysti jatkaa tätä ajatuspäätelmää: kuinka erinomaiset kasvun edellytykset saa lapsi, jonka lastenhuoneessa on oma LASTENKIRJAHYLLY?) 

Lukuharrastukseen pitäisi Aerilan mukaan sitouttaa koko suomalainen yhteiskunta: kyse on kovien ja pehmeiden arvojen mittelöstä. Yhteiskunnan arvot näkyvät karulla tavalla nimenomaan poikien lukemisessa!

Viitosluokka on poikien lukuharrastuksen kehittymisen kannalta ratkaiseva, mutta jo ykkös-kakkosluokalla synnytetään lapsessa mielikuva lukemisesta ja sen mielekkyydestä.

Aerilan esitys sytytti rouva Huun päässä jatkuvasti uusia PING-lamppuja. Olen itse aina puhunut lukuharrastuksen vaivattomuudesta, verrattuna monen  roudausta, varustelukierrettä ja kalliita lukukausimaksuja edellyttävän urheilulajin harrastukseen. 

Aerila muistutti, että myös lukuharrastus sitouttaa aikuista: jos kirjasto ei ole kulman takana, lasta pitää kuljettaa kirjastoon, joskus hyvinkin pitkien matkojen taakse. Aikuisen on myös tsempattava lasta lukemisessa, osoitettava kiinnostusta ja herätettävä keskustelua luetusta. Eli yhtälaisesti myös lukeminen sitouttaa vanhempaa!

Monien tutkimusten, mm. PISAn, mukaan parhaita lukijoita ovat lapset, jooille on luettua 13-vuotiaaksi asti ääneen. Nämä lapset ovat myös tottuneet keskustelemaan lukemisesta.

Aerila haluaisi jo lopettaa kouluissa todennäköisesti yhä yleisen ääneen lukemisen perinteen, joka on usein verrattavissa samaan nöyryytykseen, kun liikuntatunnilla jaetaan joukkueita.

Aerilan esitys tuki myös Pirkko Ilmasen havaintoa todella helpon kirjallisuuden tarpeellisuudesta. Luokka-asteen lukutaitoon ja lukuvalmiuteen liittyvät erot voivat poiketa jopa viidellä vuodella toisistaan: samassa luokassa on lapsia tai nuoria, joilla on vasta auttava lukutaito, jos sitäkään, ja ikätoverit lukevat luistavasti hyvinkin haasteellista tekstiä!

Rouva Huu jättää kolmen viimeisen Kirjakori-alustajan, eli Siri Kolun, Matti Karjalaisen ja Paula Havasteen esitysten referoinnin ja koko seminaarin annin kirjallisuuspoliittisen loppusummauksen suosiolla huomiseen. Omassa päässäni surisee vielä eilisen helteisen Keravan Kirjakorin jäljiltä. Täyteen päivään mahtui iloisia kohtaamisia, ahaa-elämyksiä ja kosolti ideoita uusiin hankkeisiin.

Samaa hyvää tekevää surinaa toivon tämän raportin ensimmäisen osan tuottavan myös Lastenkirjahyllyn lukijoissa. Huomiseen!