keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kirjakori-raportti, osa 2: Lisää ahaa-elämyksiä, kotimaisen puolesta puhumista ja tiukkaa kritiikkiä




Jatketaan.

Esitysdramaturgi-kirjailija Siri Kolulla on jo koulutuksensa takia erityistä draaman tajua. Niinpä hän aloitti oman osuutensa kertomalla Berliinissä pitämästään Lesung-tilaisuudesta. Kyse on Saksassa suositusta maksullisesta  tilaisuudesta, jossa kirjailija lukee omalla äidinkielellään otteita teoksistaan ja vastaa kuulijoiden kysymyksiin.

Yleisössä oli pikkutyttö, joka kirkkaalla lapsen äänellään kysyi Kolulta:  Oletteko koskaan yksin kun kirjoitatte?

Kolu kertoi tytölle ystävystyvänsä niiden ihmisten kanssa, joista kulloinkin kirjoittaa. Kolu kehotti tyttöä ystävystymään kirjoittamista harrastavien ihmisten kanssa, koska he ymmärtävät, miltä yksinäisyys tuntuu.

Kolu teki kirjallisuuspoliittisen linjanvedon  suomalaisen nuortenkirjallisuuden puolesta.  Hänen otsikossaan ”Rajoilla ja kynnyksillä: 2000-luvun suomalainen nuortenkirjallisuus murroksen kuvaajana” rajatilassa oleminen oli keskiössä, ja samalla tavalla rajalla on ollut vime vuosina moni suomalainen nuorenkirjailijakin miettiessään, kannattaako uraa jatkaa: 5 000:n kappaleen myyntiin yltää ani harva.

Nuortenkirjaan ei panosteta markkinoinnissa, vaikka  juuri nuortenkirja on väylä kohti aikuistenkirjallisuutta. Pitäisikö nuortenkirjan hintaa yksituumaisesti hilata alemmas, jotta siitä aivan oikeasti tulisi kilpailukykyinen tuote monen muun nuorten suosiman kulutustuotteen rinnalle, haastoi Kolu.  Nuortenkirjan pitäisi hänen mielestään olla  paljon nykyistä paremmin löydettävissä, saatavissa ja puheen alla.

Kolu onkin kirjailijakollegansa Salla Simukan perustamassa lähiaikoina nuortenkirjallisuuteen keskittyvää blogia, jossa nuortenkirjat saisivat paremmin äänensä kuuluviin!  

Kolun keskeisiä käsitteitä olivat rajattaminen, transgressio, liminaalisuus eli välitilaisuus ja kynnys, jolla kuvataan  dramaturgiassa tärkeää keskeistä valintatilannetta. 

Kolun mukaan nuori tutkii  rajoja nuortenkirjaa lukiessaan ja
parhaimmillaan nuortenkirja sanoittaa jotakin sellaista rajatilaa, jota vanhempi ei osaa pukea edes sanoiksi

Kolu oli koonnut 2000-luvun keskeisiä kotimaisia nuortenromaaneja erilaisten yläotsikoiden alle, mukana olivat 1) Oman kehon ja persoonan rajat, 2) Nuoren ja aikuisen törmäyspinta, 3) Oma yhteisö, oma maailma vs. muu maailma, 4) Elämäntapojen ja maailmankatsomusten rajoilla, 5) Uhkan ja mahdollisen raja, 6) Rajojen välissä, liminaalitilassa sekä  7) Kartta uusiksi: rakenteiden rajoilla.

Näiden pääotsikoiden alle  Siri Kolu poimi eturivin nuortenkirjailijoita esille, kunkin vain kertaalleen, mikä aiheutti hänen kertomansa mukaan karsinnan ankaruuden takia jopa yöunien menettämistä!  

Yhdeksi ylivoimaiseksi suosikikseen – aivan ansaitusti myös yleisellä tasolla – hän nosti vuosituhannen alussa WSOY:n nuortenromaanikilpailussa kärjen tuntumaan sijoittuneen Kari Hotakaisen novellikokoelman Näytän hyvältä ilman paitaa, josta pitäisi ehdottomasti saada uusi painos!

”Tämä terapiakirja mahtuu jokaiseen käsilaukkuun”, vakuutti Kolu.

Siiri Enorannan, Kira Poutasen, Sari Peltoniemen ja Vilja-Tuulia Huotarisen romaaneille Kolu povasi useammankin lukijasukupolven ylittävää suosiota.  Huotarisen Valoa valoa valoa on ollut edelläkävijä tekstin aukkoisuuden ja puhuntatavan suhteen.

Kansikuvaansa myöten tarkkaan harkittu kokonaisuus on myös  Hannamarjut Marttilan Filmi poikki, jossa kerronta hyödyntää elokuvakerronnasta tuttua panorointia, zuumausta ja etäännytystä.

Mainiosti Kolu palautti myös mieleen Reija Kaskiahon Tulitikkuihmisiä, jossa ammennetaan nimeä myöten H. C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö –sadusta. Eihän tämä vanhojen satujen hyödyntäminen niin uusi ja vallankumouksellinen ilmiö olekaan!

Marja-Leena Tiaisen Khao lakin sydämet sai Kolulta tiivistetyn kuvauksen: ”yksi hienoimpia, hiljaisimpia ja viisaimpia kirjoja, jossa erilaisia aikatasoja kerrostamalla kuvataan nuoren elämää uuden kynnyksellä”. Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset-kirjalle jatko-osineen hän povaa vielä menestystä maailmalla kuten myös Maria Turtschaninoffin Underforsille.  

Kolu pöyhi ansiokkaasti nuortenkirjallisuuden helmiä. Hänen  lähtökohdiltaan poleemisesti kantaa ottava alustuksensa sai varmasti monen kuulijan tarttumaan uteliaasti ja ennakkoluulottomasti esiteltyihin teoksin. 

Vaikka nuortenromaanin rakenne onkin kokenut ison muutoksen (erilaiset puhetavat, tekstin kerrokset ja tyyliin liittyvät kokeilut), niin kokemus nuoruudesta ei silti muutu. Nasevasti Kolu kiinnitti huomiota siihen, että suomalaisella yhteiskunnalla on kiire saada nuorista aikuisia. Sama trendi näkyy aika-ajoin myös lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuudessa!

Kolun esitys meni lähestymistavaltaan osittain ristiin hänen viime vuonna Kirjakorissa pitämänsä esityksen kanssa, mutta kuulijakunta oli  osittain eri ja aineisto suurempi. Siri Kolun virkeän-eloisaa esiintymistä katseli ja kuunteli ilokseen.

Tietopalvelusihteeri ja kirjavinkari Matti Karjalainen alusti jälleen lempiaiheestaan eli sarjakuvasta. Hän nimitti poleemisesti sarjakuvaa kaunokirjallisuuden äpärälapseksi, joka on ansiottaan jäänyt arvostuksessa vähälle huomiolle, vaikka siinä kaksi taiteenlajia –  kuva ja sana – ovatkin tasa-arvoisessa suhteessa keskenään.

Lastensarjakuvan määrittely on perin vaikeaa: moni suomalaislapsi altistuu sanomalehtien sarjakuvastrippeihin ja tuntee ne hyvin. Tenavat, Tintti ja Kiroileva siili ovat yleisesti tunnettuja, mutta eivät varsinaista lasten sarjakuvaa. Toisinaan myös sarjakuvan ja kuvakirjan rajanveto on vaikeaa, esimerkiksi Karjalainen nosti Milla Paloniemen Kettu ja minä -sarjakuvan.


Karjalaisen valttina on siekailematon omien pitämysten  julkituominen, tyyliin ”Tenavat on sarjakuvista paras”…. Jos teidän pitää elämässänne lukea vain yksi sarjakuva, lukekaa Hiroshiman poika”. Hän perustaa nämä pitämyksensä kuitenkin mittavaan asiantuntemukseen, ja kuulijassa, jopa vähemmän sarjakuvaa harrastavassa rouva Huussa, herää kihisevä uteliaisuus todellakin tarttua näihin ja moniin muihin esillä olleisiin sarjakuviin.

Samalla rohkealla otteella Karjalainen myös suomi paitsi kirjastoväen ja opettajien niin myös lasten sarjakuvatietämyksen tasoa. Lasten tietämys paljastuu usein kirjavinkkausten yhteydessä, kun Karjalainen kysyy lasten omia sarjakuvasuosikkeja. 

Karjalainen antoi sapiskaa kustantajille mielivaltaisesti suosittujen ja laadukkaiden lasten sarjakuvasarjojen lopettamisesta: osansa saivat niin Arktinen banaani (Joann Sfarin Pikku vampyyrin kustantajana kuin Gummerus (Julien Neelin Mimu-sarja. Karjalaisen sydän vuottaa verta, kun hän joutuu kertomaan Hervannan kirjaston tiskissä pienelle fanitytölle, että uusia osia ei enää tule ilmestymään suomeksi.

Yleisinä huomioina Karjalainen kiteytti 2000-luvusta mangan läpimurron Suomessa vuonna 2003. Elokuvat ovat tuoneet sarjakuvalle uutta julkisuutta  ja kotimainen sarjakuva on saanut uusia julkaisukanavia, mm. nettisarjakuvan, blogit, sanomalehdet ja omakustanteet.

Lasten sarjakuvan keskeisiä teemoja ovat olleet huumori, lemmikit ja eläimet, seikkailu, vaikeat aiheet, kouluelämä ja romantiikka.

Kotimaisesta sarjakuvasta kansainvälisesti paljon julkisuutta on Rovio-tuoteperheeseen kuuluvat Angry Birdsit, jotka eivät Karjalaista kuitenkaan saa vakuuttuneeksi. Tekijöinä ovat kunnostautuneet Kivi Larmolan kaltaiset ammattilaiset ja Aku Ankan piirtäjä-veteraanejakin, mutta tarinat eivät ole kaksisia.

Kotimaisen lasten sarjakuvan parhaimmistoon hän nosti Jussi Juba Tuomolan Minerva-sarjakuvat. Sarjakuvan ns. salonkikelpoisuudesta ja laadusta kertoo sekin, että sarjakuva on jo kahdesti yltänyt myös Finlandia junior –palkinnon ehdokkaaksi, vuonna 2009 Tuomolan Jääkarhun sydän-albumilla ja toissa vuonna Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta -sarjakuvakirjalla. Karjalaisen korviin on kantautunut myös nuortenkirjailijoiden suusta mutinaa sen takia, että sarjakuvakin kiilaa jo samoille apajille. Tämä todentaa taas kertaalleen erilaisten rajojen liikehdinnästä, johon myös tekijäpuolen voi olla vaikeaa asennoitua!

Nuortenkirjallisuuden rankat aihepiirit näkyvät myös kotimaisessa nuortensarjakuvassa, mm. Tiitu Takalon ja Anne Muhosen teoksissa. 

Suomen yli pyyhkäissyt mangabuumi on tuonut paljon tyttöjä sarjakuvan pariin. Vuoteen 2013 mennessä on ilmestynyt jo 130 erilaista mangasarjakuvasarjaa! Karjalainen povasi mangalle jo pienta laantumista, mutta sijansa se on silti suomalaisesta sarjakuvakentästä jo anastanut.

Rouva Huu tajusi myös mangasarjakuvan esittelyn yhteydessä, että mangatyyli työntyy jo nuorten kuvittajien kautta myös kuvakirjakuvitukseen, esim. Noora Katon kuvittamassa Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarjassa!

Tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkö ja kirjailija Paula Havaste lähti omassa alustuksessaan suomalaisen lasten tietokirjan historiasta, siteeraamalla Antero Wareliuksen varhaista, vuonna 1845 ilmestynyttä Enon opetuksia luonnon asioista -teosta.

Varhaisimmat lasten tietotekstit ja teokset olivat usein nimenomaan suurmiesten elämäkertoja, joissa oli erityinen valistushenki.  Merkillepantavaa on sekin, että iso osa näistä ilmestyi alunperin lastenlehdissä ja joululehdissä.

Havasteen puheenvuoro nivoi napakasti yhteen syitä sille, miksi kotimainen lasten tietokirjallisuus on niin tärkeää. Kielen vivahteikkuus ja kulttuurierot tekevät käännöskirjoista usein vaikeatajuisia.

Havasteen esimerkkinä oli Richard Scarryn Hauska, hauska maailma (Tammi 1967) , jossa Possulan täti on pikkupossuineen isossa ostoskeskuksessa ostamassa mm. vesimeloneja. Rovaniemellä 1960-luvulla varhaisen lapsuutensa eläneelle Havasteelle ostoskeskukset, melonit ja kauppakärryt olivat tuntemattomia asioita ja hän muistaa yhä hämmennyksensä kirjan aukeamalla. Samalla tavalla lapsi voi kokea kohdatessaan ns. väärän rotuisia ja värisiä lehmiä tai kalkkunoita maatalon eläimistä kertovissa tietokirjoissa!

2000-luvulla jo kolmannes tarjonnasta on onneksi kotimaista lasten ja nuorten tietokirjallisuutta. Julkaisijoina on myös  paljon yhdistyksiä, museoita ja seuroja. Havaste toi myös esille lasten tietokirjojen merkityksen lukutaidon kehittäjinä ja lukijasukupolven kasvattajina, siteeraten äskettäin edesmennyttä opetusneuvos Pirjo Sinkoa.

Uusimpana trendinä Havaste on huomannut kustantajien halun jyvittää eri luokka-asteille erilaisia tietokirjasarjoja. Lapsen tiedonnälkä ei kuitenkaan ole tiettyyn ikä- ja kouluasteeseen sidottu!  

Havaste toi myös oikeutetusti esille sen, kuinka paljon aikuisen näkökulmat ja pitämykset vaikuttavat lasten tietokirjallisuuden aihepiireihin. Yleensä ostopäätökset kirjakaupassa tekee aikuinen, joten aiheen on vedottava jollain piiloisella tasolla aina myös aikuiseen! Esimerkkinä Havaste mainitsi Marjut Hjeltin kansanperinteeseen linkittyvät lukuisat tietokirjat, joita on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kautta näyttävästi kuvitettuina laitoksina.

Paula Havaste havainnollisti kiinnostavasti myös lasten tietokirjan ruohonjuuritason tekemisen haasteet: tarvittiin yli tuhat kuvaotosta, ennen kuin Henkka maalla -kuvakirjaan saatiin yksi kuva, jossa pikkumies hymyilee auvoisesti rantakaislikossa. 

Myös lasten tietokirjat tavoittelevat aina jotain aikuisen haikailemaa idylliä ja rakentavat aikuiselle mieluista tarinaa!

Pätevää tietoa voi löytyä myös yllättävistäkin paikoista: Havaste toi esille Merja ja Marvi Jalon hevoskirjat, nimeltä mainiten heidän varhaisen romaanin Unihevonen, jossa annetaan paikkansapitävää tietoa ratsastuksesta.

Lasten tietokirjallisuuden kirjoittamista ei enää koeta tiedepiireissä dismeriittinä. Esimerkiksi maantieteilijä Markku Löytösen suomalaisia tutkimusmatkailijoita esittelevä sarja SKS:n kautta. 

Esityksenä päätteeksi Havaste herätteli yleisöä kyseenalaistamaan tietokirjan muuttumista e-kirjaksi. Helpon päivittämisen kääntöpuolena on tekijänoikeudelliset seikat. Usein mennään ns. rauta edellä: on laitteita ja sovelluksia ja niistä haltioidutaan, mutta unohdetaan kokonaan sisältö ja sen tekijöiden oikeudet, muistutti Havaste.

Kirjakori special -seminaarin palaute oli kaikilla kolmella paikkakunnalla voittopuolisesti erittäin myönteistä: 
"Paras seminaari ikinä!"
"Sain paljon aineksia työhöni."
"Tiivis paketti, mutta olen onnellinen." 
“Kaikki esiintyjät olivat oman alansa tulisieluja.”

Kirjakori-seminaareja on järjestetty vuosituhannen taitteesta alkaen ja perinteisesti on luotu katsaus aina edellisvuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaan vaihtelevin painotuksin ja näkökulmin. Kuulijat ovat olleet pääsääntöisesti kirjastonhoitajia, opettajia kouluista ja kirjastoista, sanataideopettajia ja muita lastenkirjallisuuden kanssa töitä tekeviä. Tampereen seminaariin on tultu yleensä pitkin–poikin Suomea, aina Rovaniemeä ja Oulua myöten. 

Uskoisin – muiden Kirjakorin alustajien tavoin – että äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat , kuten myös muiden oppiaineiden opettajat ! – hyötyisivät tällaisesta katettuun pöytään pääsemisestä.
Seminaarit ovat ajoittuneet yleensä kevääseen, joka on tunnetusti kouluissa kiireistä aikaa. Veso-koulutukset sovitaan nähtävästi hyvin pitkällä aikajänteellä eteenpäin, ja tähän rumbaan Kirjakoria on ollut vaikea sovittaa.

Rouva Huu on havainnut, että sitä mukaa kun lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kirjoittelu vähenee  monen eri osatekijän summana vanhoilla, totutuilla foorumeilla – kuten suurimmissa päivälehdissä – niin samaa tahtia lisääntyy – potenssiin x –  kentän tiedontarve ja halu saada kiteytettynä näkemyksiä lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendeistä, ilmiöistä ja tarjolla olevasta valikoimasta.

Tämän vuoden kirjakorissa esitettiin paljon kritiikkiä myös kustantamoita kohtaan. Moni lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunnettuuteen liittyvä  asia kilpistyy tällä hetkellä markkinointiin, kirjan tavoitettavuuteen ja jakeluun.  Kustantajilla on ollut alusta lähtien mahdollisuus osallistua Kirjakori-seminaareihin ilman osanottajamaksua, tavallaan kompensaationa instituutille toimittamistaan lasten- ja nuortenkirjojen vapaakappaleista. Yhden käden sormilla on kuitenkin laskettavissa ne kustantajien edustajat, jotka ovat tämä etuuden hyväkseen lukeneet.

Tampereen Kirjakori-seminaarissa on totuttu vuosien mittaan näkemään useasti kuulijoina myös pirkanmaalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, jotka kaipaavat syväluotausta lasten- ja nuortenkirjallisuuden osa-alueista. Tämän kevään maakuntakiertueella nähtiin myös osallistujissa muutama kirjailija ja kuvittajakin. On hienoa, että tekijät ovat ”nenä pitkällä” ja seuraavat myös tarjontaa  laveammasa kontekstissa. 

Saatan olla idealisti kuvitellessani, että kustantajien hektisessä työtahdissa voisi olla Kirjakorin mentävä yhden päivän rako. Mutta missäpä muualla kustantajalla olisi mahdollisuus vilkuilla muiden kollegakustantajien tuotantoa ja kuulla summauksia trendeistä? Vai pitäisikö kustantajille räätälöidä aivan oma koulutustilaisuus? Tämäkin vaihtoehto on käväissyt kerran jos toisenkin rouva Huun mielessä.

Kirjakori special -seminaarin aikataulu oli hengästyttävä – sekä esiintyjien itsensä että kuulijoiden näkökulmasta tarkasteltuna. Visioita on helppo heitellä: paneelikeskustelu, joka sitoisi koko päivän esitysten teemoja yhteen ja innostaisi myös yleisöä osallistumaan keskusteluun tai pienryhmätyöskentelyä, jossa jokainen voisi hakeutua itseään eniten kiinnostavaan työpajaan syventämään alustuksen aihepiiriä.

Ja vielä tärkeä muistutus:

Lastenkirjainstituutin Kirjakori Special -näyttely on avoinna vielä viikon ajan, 28. toukokuuta asti Lastenkirjainstituutin kirjastotiloissa, os. Puutarhakatu 11 A. Näyttely on avoinna ma klo 10–17, ti-to klo 10–15 ja pe klo 10–14. 

Kirjastonhoitaja Päivi Nordling ja Kirjakorin projektityöntekijä Seija Kivelä ovat koonneet Kirjakori-seminaarin alustusten inspiroimana lukijoiden kohde- ja ikärajat ennakkoluulottomasti ylittäviä, visuaalisesti houkuttelevia teemapaketteja, joista ohessa muutama esimerkki.









7 kommenttia:

bleue kirjoitti...

Kiitos Rouva Huu kiinnostavista raporteistasi!

Matti Karjalainen kirjoitti...

Jottei asiasta saisi aivan yksipuolista kuvaa, niin kyllähän suosikkisarjojen lopettamisen taustalla on muitakin seikkoja; esimerkiksi kirjakaupoille on mahdotonta antaa tässä puhtaita papereita. Näitä kuvioita olisi ollut mukava avata enemmänkin, mutta ikävä kyllä kolme varttia on siihen aika lyhyt aika.

Sari kirjoitti...

Kiinnostavaa ja innostavaa! Lämmin kiitos!

Johanna kirjoitti...

Ihan pienenä yksityiskohtana silmiini osui tuo Matin maininta Mimu-sarjan käännösjulkaisun lopettamisesta. Sattumalta tiedän, että käännöksiä oli tarkoitus jatkaa, mutta kääntäjän kuolema pari vuotta sitten taisi tyssätä homman siihen :/ (tämä ei toki tarkoita, etteikö kustantaja olisi voinut hankkia tilalle uutta kääntäjää jos olisi halunnut olla asiassa aktiivinen...)

Ja Rouva Huulle suurkiitokset näistä raporteista ja koko blogista :)

Elina / Luettua elämää kirjoitti...

Hieno raportti kokonaisuudessaan! Toukokuu on todellakin toivoton äidinkielenopettajille, joille tällainen seminaari olisi herkkua ja tarpeen. Kiitos tiivistelmästä kuitenkin!

Nimetön kirjoitti...

Rouva Huu!

Olet urakoinut kiitettävästi. Kun en päässyt Koriin, tuntui nyt kuitenkin siltä, kuin olisin päässyt. Ja pääsinkin.
Tuo nuortenkirjallisuuden näkymättömyyden problematiikka tuntuu olevan ikuisuuskysymys. Mutta totta on, kokemuksesta tiedän, että kun Saksassa tehdään koulukirjastoihin (!!!) HALPOJA (5-6 EUROA) pokkareita, niitä myös myydään ja luetaan.
Meilläkin oli ennen halpoina painoksina koululaissarjoja, vaan eipä ole enää.
Kyllä ahmimisikäisiä vanhemmatkin lukevat nuortenkirjoja, jos niitä heille tuodaan nenän eteen. Koulu on avainasemassa.Ehkä yläkoulujen ja lukioiden äidinkielenopettajat ovat vähemmän ajan tasalla nuortenkirjallisuudesta kuin alakoulujen opettajat niin vanhasta kuin uudestakin lastenkirjallisuudesta.
Valistusta ja painostusta? Kuten rouva Huun/Siri Kolun postauksesta näkyy, loistavia ja merkittäviä nuortenkirjoja on viime vuosikymmenenäkin ilmestynyt.

Ei kun kissoja pöydille!

T von L

Nimetön kirjoitti...

Kiitos tästä rapostista. Voi kun Kirjakori ajoittusi muuhun aikaan. Lukukauden loppu on ihan mahdoton aika irrottautua koulutyöstä.

Minäkin kaipailen halpoja koululaissarjoja. Juuri koulun kirjastoa järjestäneenä katselin, ettei siitä kauaakaan ole, kun näitä pokkarisarjoja vielä tarjottiin. Näinä säästöjen aikoina, ei koulukirjastolle juurikaan anneta rahaa. Tässä kustantajat voisivat tulla vastaan. Jos saisimme lamassakin kasvattaa lukijoita, niin ehkä samalla kasvattaisimme tulevia kirjankuluttajia. Voihan niitä klassikoita ja vanhojakin sarjoja luettaa, mutta olisi mukava olla ajassa kiinni ja toisaalta kouluissa on myös niitä, jotka ovat muutaman ensimmäisen vuoden aikana lukeneet kirjaston läpi, eikä uutta materiaalia ole saatavilla.