”Kun kaikki heilui ja oli epävarmaa, hevosen selkä oli maailman tukevin paikka”

Arja Puikkonen: Vastalaukkaa. 184 sivua. Otava 2014. Kansikuva Tia Gille/ Cobris/ SKOY.

Vastalaukkaa on itsenäinen jatko-osa neljä vuotta sitten ilmestyneelle nuortenromaanille Sydän saappaanvarressa. 

Edellisessä kirjassa näkökulma oli Laran, joka tässä kevään uutuudessa on sivuhenkilönä.

Nyt huomion anastaa Kristin, jonka perhe on tottunut suuntaamaan vanhempien bisnesten tahdissa ympäri maailmaa. Nyt kiintopisteeksi yritetään ottaa Suomea, mutta äiti jumittaa vielä Berliinissä ja isäkään ei malta pysyä aloillaan.

Nelilapsista perhettä luotsaa au pair -tyttö Jassu, johon yläkouluaan päättävä Kristin ja pikkusiskot suhtautuvat ylimielisesti. Kristinin oma hevonen Leonardo on vielä Saksassa, ja tyttö liennyttää ikäväänsä läheisellä tallilla, jossa myös Lara käy hoitamassa hevosia.

Puikkosen vahvuus nuortenkirjailijana todentuu jälleen hyvin intensiivisesti kuvatuissa ihmissuhteissa – olipa kyse tallityttöjen keskinäisestä nokkimisjärjestyksest  tai perheenjäsenten tunneilmaston kuvauksesta.

Kristin tarkkailee terävästi nuorempien siskojensa oireilua ilman äidin huomiota ja rakkautta. Perheen esikoisena hän ei kuitenkaan voi kiukutella, vaan selviytyiskeino täytyy löytää muualta: ”Kun kaikki heilui ja oli epävarmaa, hevosen selkä oli maailman tukevin paikka”

Kristin kokee olevansa ulkopuolinen. Uudet luokkatoverit karsastavat häntä perheen varallisuuden ja pitkän ulkomaankomennuksen takia:

Kristin itse vain oli yhtä outo kuin Berliinin-koulussakin. Erilainen. Ei paljon, mutta sen verran että oli vieras. Hän oli väärissä vaatteissa, käveli niin kuin yksinäiset kävelevät ja puhui väärin. Ei kuulunut yhteenkään porukkaan. Kellään ei ollut hänelle asiaa. Eikä hänellä itsellään ollut syytä mennä juttelemaan kenenkään kanssa.

Sattuvasti Puikkonen kuvaa pikkutyttövaiheen hevosteluun liittyvää unelmointia, joka tyttöjen varttumisen jälkeen saa uusia sävyjä, mutta varhaisiin muistoihin, kiiltokuvia myöten, suhtaudutaan yhä hellämielisesti:

”Mun ihanne pienenäkin oli musta ja kaunis”, Lara selitti. ”Mulla oli hevosvihko ja siinä hienoin kiiltokuva ikinä. Musta heppa, jossa oli hilettä. Tyyneä mä ajattelen eri tavalla. Kun panen silmät kiinni, muistan Tyynestä sen liikkumisen. 

Aina se on ravia. Ravissa Tyyne on Tyyne. No, on sillä laukkakin ihan jees, ei laukassa mitään vikaa ole, ja käynnissäkin Tyyne pääsee eteenpäin, mutta ravi on se juttu. Ravissa noilla peltoteillä Tyyne just lentää. Me lennetään ja korvissa suhisee.

Tyttökirjallisuuden peruskonseptin mukaan Kristin ja Lara tempoilevat jatkuvasti keskinäisen luottamuksen, kunnioituksen ja lojaalisuuden välillä. 

Kristin joutuu luopumaan paljosta, ja perheen toimeentulohuolien paljastuminen laittaa hänen arvomaailmansa uuteen järjestykseen. Mutta kuten aina näissä hevoskirjoissa on tapana, ihmeitä sattuu, ja eräs Laran harras  toive tulee aivan kirjan lopussa todeksi.